Ihminen on susi luonnolle

”Adventure is just a romantic name for trouble.”

Linnonaivot (2008) on Johanna Sinisalon kirja luonnon ja ihmisen kohtaamisesta. Luonto ei ole hyvä tai paha, mutta ihminen voi olla. Ihminen tunnetusti aiheuttaa käytöksellään suurta tuhoa tällä pallolla. Vaikka kuinka tietäisimme tekemisiemme vaikutuksesta ympäristöön, tarpeemme hakea mielihyvää saa meidät unohtamaan tekemämme vääryyden kerta toisensa jälkeen. Siksi maailmaa onkin niin vaikea pelastaa.

Jyrki ja Heidi tapaavat Hullussa Porossa huhtikuussa 2006. He alkavat seurustella, mutta Jyrkin matkustamista vaativasta työstä johtuen tapaamiset ovat melko epäsäännöllisiä. He kuitenkin viihtyivät yhdessä ja siksi Heidi kysyykin uhmakkaana, miksei hän voisi lähteä mukaan, kun Jyrki kertoo suunnitelleensa jo pitkään puolen vuoden matkaa, jonka tarkoituksena olisi vaeltaa maailman eri kolkissa vaativilla vaellusreiteillä. He eivät siis tunne toisiaan erityisen hyvin, mutta silti Jyrki ottaa ensikertalaisen, Heidin, mukaansa pitkälle vaellukselleen.

Jyrki ja Heidi toimivat vuorotellen tarinan kertojina ja kuvailevat kokemuksiaan matkalta ikään kuin päiväkirjaan. Tarina ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti aikajärjestyksessä vaan välillä poiketaan selvittämään miten Jyrki ja Heidi tapasivat tai mitä aiemmalla vaelluksella tapahtui. Linnunaivot keskittyy kuitenkin enimmäkseen kertomaan Jyrkin ja Heidin kymmenenpäiväisestä vaelluksesta Southwest National Parkissa Tasmaniassa. Alkuvuodesta 2007 heidän ensimmäinen etappinsa oli Uudessa-Seelannissa. Ensimmäiset vaellusreitit eivät kuitenkaan olleet  Jyrkin mielestä juuri muuta kuin sunnuntai patikoijille tarkoitettuja, sillä noilla reiteillä näkyy kaikkialla ihmisen jälki: on pitkospuita, portaita, retkeilymajoja ja leveitä hoidettuja polkuja.  Jyrki haluaa vaeltaa paikassa, jossa voi tuntea olevansa yksin luonnon kanssa. Hän haluaa extreme-kokemuksen ja päättää siksi, että seuraava vaellus tapahtuu Tasmanian villissä erämaassa.

Jyrki on äärimmäisen tarkka ja lähes kontrollifriikki varusteiden ja koko vaelluksen suunnittelun suhteen. Ruokaa ja varusteita otetaan mukaan vain välttämättömin, sillä grammaakaan ei kanneta turhaan mukana. Moneen tilanteeseen on kuitenkin varauduttava, jotta ihminen pärjäisi luonnossa ilman totuttuja infrastruktuureja. Vaeltajien säännöt ovat luonnonpuistossa tarkkoja, mutta niiden ei kuitenkaan ole tarkoitus kiusata ihmisiä vaan suojella luontoa. Kaikki mikä tuodaan alueelle, tulee myös viedä pois, roskat mukaan lukien. Omat jätöksetkin pitäisi haudata, jotta luonnon tasapainoa ei järkytettäisi. Jyrki on ehdoton näistä patikoijien ja luonnonpuistojen säännöistä, mutta Heidi ei jaksa olla yhtä tarkka. Heidi on kokematon, mutta hänellä toisin kuin Jyrkillä on enemmän luovuutta kun tapahtuu jotain odottamatonta, mihin ei ole jo suunnitteluvaiheessa osattu varautua.

Sinisalon läpimurto oli vuonna 2000 ilmestynyt Ennen päivän laskua ei voi, joka käsitteli myös ihmisen ja luonnon suhdetta. Kirja yhdistää yliluonnollista ja luonnollista ja yrittää kertoa, ettei villiä luontoa voi kahlita. Linnunaivoissa samat teemat toistuvat, mutta lisäksi Sinisalo puhuu ihmisten häikäilemättömyydestä luontoa kohtaan. Kirjassa Jyrki paheksuu ihmisten tapaa kesyttää, massamurhata, luontoa miettimättä seurauksia. Eurooppalaiset saapuivat aikoinaan Australiaan valloittajana, jotka päättivät kesyttää villin mantereen ja sen ikivanhan maaston. Maata raivattiin, vaikka sitä kaikkea ei edes koskaan alettu viljelemään. Näin ei kuitenkaan ole tehty vain Australiassa vaan kaikkialla mihin ihminen on jalkansa asettanut. Kirjassa Sinisalo ihmettelee Jyrkin äänellä onko talvisin Lapinkin kansoittavat turistit koskaan nähneet raiskattuja tuntureita tai Alppeja kesäaikaan. Niiden rinteillä ei ole jäljellä kasvillisuutta sitomassa maata vaan vesi rapauttaa rinteet ja hautaa kylät mutaan.

”`Älä tee tuota. Älä ikinä´, mies sanoi. 

Tunsin kuinka punastuin korviani myöten. 

`Mikä hätänä?´onnistuin saamaan suustani. 

`Se on kea.´ 

Kii-a. Tajusin heti, että lintu on saanut nimensä oman ääntelynsä mukaan.
Mies oli ranger, puistonvartija, joka asui Luxmoorin majalla sesonkiaikaan. `Kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Ja sitten ne kehittävät sijaistoimintoja.´ 

Ranger kertoi, että keat elävät vain tuhannessa metrissä ja siitä ylöspäin. Ja ne ovat fiksuja ja ilkeitä kuin mitkä.”

Nykyaikainen elämänmeno ei tarjoa länsimaissa haasteita ihmisellekään ruuanhankinnan tai muiden peruselämänedellytysten suhteen, joten selviytymistaistelut ja onnistumiskokemukset on haettava muualta. Rangerin kuvaus keasta muistuttaa kovasti ihmisen käytöstä. Se muistuttaa turhautunutta nuorta, joka saa kaiken tarvitsemansa kun vain vähän vetoaa isäänsä. Ruuan eteen ei tarvitse tehdä mitään, joten jää paljon aikaa muiden kiusaamiseen. Ihmiset ovat usein elukoita.

Linnunaivot oli erikoinen kirja. Se oli tavallaan ihan hyvä. Se ei venyttänyt tarinaa liikaa ja oli jotenkin oudon kiehtovaa lukea vaativasta vaelluksesta ikään kuin matkapäiväkirjana. Aihe on luonnollisesti myös tärkeä. Kirjalla oli siis oma viehätyksensä, mutta ei se kuitenkaan mitään maailmoja mullistavaa esittänyt. Kummallinen kirja oli siksi, että se eteni hyvin tasaisena eteenpäin kuin vaeltaja, jonka jalan on vain noustava toisen eteen. Vasta lopussa tarina tiheni hetkeksi ennen päätöstään. Sinisalo heittää ilmoille myös jotain, minkä voisi tulkita yliluonolliseksi, mutta tämä tarinan juonne jää lähinnä vain viittaukseksi ja lukijan arvailtavaksi. Suosittelen kirjaa, sillä se tarjoaa jotain hieman poikkeavaa normaalista tarinoiden virrasta. Loppuun on vielä mainittava, että Sinisalon taustatyö kirjaa varten on aika perusteellista, sillä hän on todella kulkenut saman todellisuudessakin äärimmäisen vaativan vaellusreitin, jonka Jyrki ja Heidi kirjassa kulkevat.

Revolutionary Road / Ole luonani aina

Olen viimeksi lukenut kaksi erittäin hyvää kirjaa. Korjaan, ÄÄRIMMÄISEN hyvää kirjaa. Kovia sanoja, tiedän, mutta nyt ovat ne paikallaan.

Ensimmäinen oli Richard Yatesin klassikko Revolutionary Road. Missä lie tynnyrissä olen elänyt, mutten tiennyt kirjan klassikkostatuksesta ennen kuin sen jälkisanoissa. Tarina oli tuttu Sam Mendesin erinomaisesta filmatisoinnista, minkä vuoksi kirjaan tartuinkin. Mutta kas, sehän onkin kirjoitettu jo vuonna 1961! Tämä vain paransi kirjan pisteitä silmissäni, sillä mielestäni se on kirjoitettu aikaansa nähden modernisti ja on kestänyt erinomaisesti aikaa (taitaa olla klassikon määritelmiä nuo, krhm...). Jokatapauksessa; kirja kertoo Frankin ja Aprilin haaveista, murenevasta avioliitosta ja elämästä Amerikassa 50-luvulla. Kieli on todella hyvää ja Yates kuvailee henkilöhahmojaan viiltävän terävästi, sekä maalaa heistä peiliäkin tarkempaa kuvaa. Suosittelen siis lämpimästi!

Toinen kirja, jonka sain päätökseen tänä aamuna, oli Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Aloin lukea tätä, koska olin kuullut kirjasta tehdystä elokuvasta ja sen antiutopistinen ote vaikutti mielenkiintoiselta. Kirja kertoo Englannin sisäoppilaitoksessa kasvavista lapsista, joita odottaa heidän varttuessaan karmaiseva kohtalo. En kuitenkaan sitä ala tässä avaamaan sen enempää jotta mahdolliset yllätykset säilyvät pimennossa. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä oli erinomaisen hyvä kirja, jonka kuitenkin meinasin lopettaa kesken heti alkuunsa. Minäkertoja nimittäin kuvaa tapahtumia päähenkilöiden lapsuudesta asti ja jotenkin lasten ja teinien maailma ei vaan jaksa kiinnostaa mitenkään päin. Eteenpäin lukeminen kuitenkin kannatti, sillä tämä pohjustus antoi kuin antoikin tarinalla syvyyttä ja loppujen lopuksi tarina ja sen kerronta tekivät minuun syvän vaikutuksen. Kerronta on melankolisen asiallista ja toteavaa, mikä on melkein hätkähdyttävä vastakohta tarinalle. Harvoin tulee tuijotettua hetki seinää ja mietittyä kirjaa kun saa jonkun luettua loppuun, mutta tämän kohdalla kävi näin. Eli huhhuh. Lienee tarpeetonta sanoa, että suosittelen tätäkin kirjaa!

Olen muuten huomannut, että mulla menee genremieltymykset jotenkin kausittain elämäntilanteiden kanssa. Viime vuonna, kun tuntui että elämä jotenkin polkee paikallaan, valitsin mieluiten trillereitä ja kauhukirjoja. Ehkä siis halusin tätä kautta jännitystä elämään? Nyt kun parisuhde on kaukotilassa ja elämä on täynnä kaikenlaista menoa ja meininkiä, luen mieluiten ihmissuhteita käsitteleviä kirjoja ja draamaa (lue: rauhallisempaa) lukemista. Hassua.

Peruskauraa

Käteen tarttui iltalukemiseksi melko randomilla Pirkko Arhippan dekkari Tii Taa Taneli (2013). Lyhyestä virsi kaunis, joten tyydyn vain toteamaan, että I´m not impressed. Melko lyhyt ja nopealukuinen dekkari, jossa ei ollut oikeastaan mitään omaperäistä tai kekselijästä. Kaksi naispoliisia, vanhempi ja nuorempi, saavat ratkaistavakseen murhan, joka on tapahtunut golf-kentällä. Kentän omistajista löytyy liuta epäiltyjä ja kirja tuntuu hieman kumartavan Agatha Christien suuntaan käydessään läpi epäiltyjä. Välillä kurkistetaan myös tapausta ratkovien poliisien yksityiselämään, mutta vain pintapuolisesti, ja nämä pätkät keskittyvät lähinnä kertomaan heidän arkielämästään. Useissa kohdin viitataan myös ajankohtaisiin uutisiin ja tapahtumiin, millä kirjoittaja on varmaankin halunnut sitoa tarinan tähän aikaan ja tuoda sen lähelle lukijaa.

Kaiken kaikkiaan kyseeessä oli niin perinteistä linjaa edustava dekkari, ettei se ansaitse juuri ylistyksiä. Kyllä sen luki, mutta mitään uutta tai innovatiivista tarina tai kerronta ei tarjonnut. Arhippa on ilmeisesti kirjoittanut kokonaisen sarjan näiden naispoliisiensa ympärille ja aiempiin tapahtumiin viitattiin muutamaan otteeseen - ne taitavat nyt kuitenkin jäädä minulta lukematta.

Layla

”`Kurdi elää suvulleen´, bursalainen sanoi. Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”

”Minut kihlattiin kehdossa” Tätä viisitoistavuotias Layla ajattelee hääyönsä jälkeisenä aamuna ja tuosta aamusta alkaa Laylan koettelemukset. Jari Tervon Layla (2011) kertoo kurditytöstä, jonka aviomies hääyönaamuna raivostuu kun lakanoihin ei ole sotkeentunut verta. Layla ei tiedä mitä väärää hän on tehnyt, mutta tiukasti perinteitä vaalivassa kurdisuvussa tämä aiheuttaa skandaalin, yhden miehen murhan ja Laylan kuolemantuomion. Veli Nasir kuitenkin auttaa Laylan pakoon viime hetkellä.

Layla on asunut koko siihen astisen elämänsä Istanbulissa, mutta kuitenkin siitä eristettynä. Layla asui sukunsa gecekondussa, jota ympäröi vuoden 1999 maanjäristyksen rikkomasta tiilistä, laudanpätkistä ja raudankappaleista rakennettu muuri. Naisen tehtävät rajoittuvat gecekondussa börekin leipomiseen, naimisiin menemiseen hänelle valitun miehen kanssa ja tämän miehen hänelle siittämien lasten hoitamiseen. Häidensä jälkeen Layla joutuu pakenemaan sukunsa luota ja passittomana hän joutuu ihmissalakuljettajien käsiin ja orjatyövoimaksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Laylan pakomatkalla on kuitenkin määränpää. Hänelle on kerrottu Finlandiyasta.

”Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. 

Se oli Finlandiya. 

Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finlandiyaa. – Reisien pönkittämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen.”

Tämä kenraali, erään ihmissalakuljettajan isä, kehuu suomalaisia miehiä Apollon kaltaisiksi: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat lämpimät kädet. Eivätkä suomalaiset naisetkaan miesten varjoon jääneet kauneudessaan. Kenraali kertoo, että Finlandiyassa jokainen mies ja nainen osaa lukea ja kirjoittaa. Ihmissalakuljettaja lisää isänsä ylistykseen, että Finlandiyassa jokainen ulkomaalainen saa valtiolta rahaa niin paljon kuin tarvitsee, sillä suomalaiset pitävät ulkomaalaisista. ”Asunto, ruoka ja juoma ovat ilmaisia. Töitä ei ollut pakko tehdä päivän kuumimpaan aikaan. Suleimanin aiemmat, tyytyväiset asiakkaat olivat kertoneet niin.” Niin alkaa Laylan matka kohti Finlandiyaa. Se kulkee pienellä laivalla keskellä yötä Turkista Kreikkaan, rekalla Kreikasta Saksaan ja lautalla Saksasta Finlandiyaan. Jokainen etappi on maksettava työllä, sillä mitään muuta Laylalla ei ole tarjota.

Tässä kohtaa osaat jo varmaan päätellä, arvoisa lukija, että Layla joutuu pettymään tähän kylmään pohjolan nurkkaan. Tämä ei osoittaudu sen ystävällisemmäksi paikaksi kuin muutkaan. Layla saa kyllä katon päänsä päälle, mutta hän joutuu myös ähkivien suomalaismiesten alle.

Tervon kirja on tarina ihmiskaupasta. Maailmassa on nykyään enemmän orjia kuin koskaan, vaikka orjuus onkin kielletty kaikkialla maailmassa. Kahleet ovatkin poissa, mutta niiden tilalle ovat tulleet pelko, eristäminen, kiristäminen, riippuvuus, pakottaminen ja valheelliset lupaukset paremmasta elämästä, jotka saavat useimmat taipumaan. Orjuuden nimet ovat myös vaihtuneet velkaorjuudeksi, ihmiskaupaksi, lapsityövoimaksi ja pakkoavioliitoiksi. Suurin osa orjuudessa elävistä on naisia ja tyttöjä. (Huhtanen, A-M. HS, 5.10.2014. ”Orjia on enemmän kuin koskaan – Meeri Koutaniemikuvasi vapautettuja kotiorjia”) Se laittaa miettimään tätä meidän paljon puhutun sivistyksemme tasoa.

”`Jumala on ihmisen näkymätön mielikuvitusystävä. Ruokapöydässä sillä on oma tyhjä tuoli. Siihen ei saa kukaan istua ettei istu Jumalan päälle´, Helena sanoi. 

Kukaan ei henno  kertoa ihmiselle ettei hänen ystäväänsä ole oikeasti olemassa. Se juttelee sille vakavissaan ja kertoo kaikille mitä Jumala juuri äsken oli mieltä mistäkin asiasta, kuten mustien homojen adoptiohaluista. -- 

Helena kertoi olevansa papin tytär. Siksi häntä erityisesti viehätti kristinuskon mittasuhteettomuus. 

Kristinuskon kovasti mainostetut kaksituhatta vuotta kattoivat ihmisen ajasta maapallolla 0,2 prosenttia.”

Tervon Layla ei kuitenkaan kerro ainoastaan nuoresta kurditytöstä vaan se valottaa myös muutamien onnettomien suomalaisten sielujen elämää. Yksi näistä on Helena: prostituoitu, juoppo ja kuusivuotiaan pojan äiti, jolta on evätty huoltajuus. Toinen on Armonlahti: parittaja ja konkurssin tehnyt yrittäjä, joka yrittää pelastaa vanhempiensa kodin pankin kynsistä. Orjuus ei ole kadonnut tästä Apollojen kansoittamasta maastakaan.

Jostain syystä kesti hetken ennen kuin Tervon Layla imaisi kunnolla mukaansa. Kun se sitten sen teki, kirjaa oli pakko lukea yötä myöten, koska ei sitä malttanut lopettaakaan. Laylasta tulee väkisinkin mieleen kirja, jonka joskus muinoin luin. Se oli Herbjörg Wassmon kirjoittama Lasi maitoa kiitos (2009) ja minä inhosin sitä koko sydämestäni. Se kertoo 15-vuotiaasta liettualaisesta Dortesta, joka sinisilmäisyyttään joutuu ihmiskaupanuhriksi. Pienellä paikkakunnolla hyvin köyhissä oloissa asuva Dorte tarttuu syöttiin kun hänelle tarjotaan tarjoilijan töitä Tukholmasta. Hänen passinsa kuitenkin viedään ja hänet pahoinpidellään ja raiskataan lukuisia kertoja kuten monet muutkin hänenkaltaisensa tytöt ja viedään lopulta Norjaan myyntiin.

Wassmon kirja oli kammottavan realistinen kuvaillessaan nuorentytön onnetonta matkaa, jossa asiat kääntyvät jatkuvasti huonompaan suuntaan. Pahinta kirjaa lukiessa oli varmaankin se, että tiesi niin monien joutuvan samanlaisiin kärsimyksiin tosielämässä. Tervon Layla ei ole niin synkkä tai mustavalkoinen kuin Lasi maitoa kiitos. Ei Laylakaan onnellinen kirja ole – ei kirja orjuudesta ja naisten huonosta asemasta kovin onnellinen voikaan olla – mutta kaiken synkkyyden keskellä Tervo osaa olla myös hauska.

”´Jokaiselle kebabille oli tässä maailmassa varras.´ 

Näin bursalainen kertoi setänsä opettaneen, kun bursalaisen äiti oli pyytänyt tätä kertomaan kukista ja mehiläisistä ja elämän tosiasioista.”

Tervon kirja on tarina naisten asemasta. Täällä pohjolan perukoilla on helppo paheksua kunniamurhia, jonka uhriksi Laylakin meinasin kirjanalkumetreillä joutua. Kuitenkin kun asiaa tarkemmin miettii, eivät ne täältäkään mihinkään ole hävinneet, ne ovat vain saaneet toisen nimen.

”Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyassa miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin. Mitään he eivät muistaneet. He eivät kestäneet, että heidän naisensa menivät sänkyyn toisen miehen kanssa. Entä Ranskassa? Siellä naisen tappaminen on crime passionelle, intohimomurha, ei kunniamurha. Se on muka ihan eri asia, vaikka se on ihan sama asia.”

Pahoittelen tämän postauksen valtaisaa sitaattien määrää ja jäätävää pituutta, mutta Tervolla on vain niin hyvin sana hallussaan, etten voi olla nostamatta esiin joitakin erityisen oivaltavia kohtia. Näin kävi viimeksikin kun aloin kirjoittamaan Tervon kirjasta. Jotenkin se mies vaan näköjään on tarttunut aiheisiin, jotka saavat myös allekirjoittaneen paasaamaan. Ja jotta jäisi tunne, että mekin voimme edes johonkin vaikuttaa linkaan tähän Kepa Ry:n listauksen hyväntekeväisyys joululahjoista. Sieltä löytyi todella inspiroivat listaukset sekä ekologisia lahjoja että hyväntekeväisyyslahjoja meille, joilla on jo kaikki elämisen kannalta olennainen.

 Vielä kertakiellon päälle.

”Jumala ei tehnyt ihmistä omaksi kuvakseen. 

Vanhat miehet tekivät Jumalan omaksi kuvakseen.”

Aamen.

Älä katso taakseesi

Halusin helppoa lukemista joten tartuin aikaisemmin kirpparilta mukaan lähteneeseen Karin Fossumin romaaniin Älä katso taaksesi. Tämä on osa Konrad Sejer -dekkarisarjaa ja Fossumista onkin ollut täällä puhetta aikaisemminkin. Synopsis yhdellä virkkeellä: jossain Norjan pikkukaupungissa löytyy murhattu teinityttö ja hiljalleen alkaa paljastua, että takana on paljon muutakin.


Pikakelauksella loppuun: täytyy sanoa, että kirja oli mielestäni erittäin perustasoa. Juoni ei mikään kummoinen, hahmot eivät herättäneet erityistä kiinnostusta ja miljöönä oli pikkuhiljaa tutuksi käyvä jokin pohjoismainen maa (jostain syystä Norja ja Ruotsin lappi tuntuvat hyvin samanlaisilta päässäni, vrt. Åsa Larssonin dekkarit). Ihan hyvin kirja kuitenkin soveltui aamupalapöytään lukemiseksi ennen kukon pieremää, kun aivot kävivät vielä tyhjäkäynnillä mutta jotain halusi lukea. Eli ei huono (sijoittuu mielessäni Larssonin [paras] ja sen yhden [se Rebecka vai mikä, se liian tarkkaan selittäjä?] väliin).

Oikeastaan haluaisin laittaa tähän sellaisen "MEH"-hylkeen. Tänne ehkä tarvitaan sellainen...

Ja hei: protestoin kirjan loppua. Kuinka ärsyttävää jättää loppu noin roikkumaan?!

Mielensäpahoittaja

Tämänkin kirjan olen kuunnellut enkä lukenut. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010) on lukenut nauhalle Antti Litja, joka myös esittää pääosaa vastikään teattereihin ilmestyneessä kirjasta tehdyssä elokuvassa. Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias vanha jäärä, joka kirjoittaa ahkeraan yleisönosasto kirjoituksia, jotka hän aloittaa aina klassisella lauseella ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä lumesta, jonottamisesta, kalkkunasta jouluna, julkisilla paikoilla imettävistä äideistä, junan vessan automaattisesti avautuvasta ovesta, Arvi Lindin eläköitymisestä, ja siitä, että konduktöörit eivät enää tee reikiä lippuihin.  Valitusvirsi alkoi siitä kun lääkäri kehotti muuttamaan ruokavaliota. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ruokavaliotaan ala muuttamaan, (se on perunaa ja ruskeakastiketta sekä sesongin mukaan vaihtuvaa lisuketta) vaan hän alkaa rehellisesti valittaa. Patoumat ne on mitkä suonet tukkii. Ensin valitusta kuunteli emäntä ja Mielensäpahoittajan paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä, mutta emäntä joutui hoitokotiin ja Yrjänä mullan alle. Sen jälkeen valitus siirtyi yleisönosastoille.

”Ei ruoka maksa liikaa. Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen. Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuoteen -14.”

Mielensäpahoittaja on monessa asiassa viisasmies, joka puhuu omavaraisuuden, kohtuullisuuden ja luonnon kunnioittamisen puolesta. Hän on kuitenkin myös koominen jäärä, joka ei ymmärrä nykymaailman menoa. Maailma muuttuu, mutta Mielensäpahoittaja ei. Kirja on ehdottomasti hauska ja se hauskuus syntyy Mielensäpahoittajan ehdottomasta vakavuudesta. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä riipaisevampia sävyjä se saa. Mielensäpahoittaja on pohjimmiltaan yksinäinen vanha mies, jonka lapsetkin asuvat kaukana vanhasta isästään, vaikka mitäänhän Mielensäpahoittaja ei kellekään myönnä.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä myös siitä, että hän kaatuu saunan portaissa. Sairaalakeikkahan siitä tulee kun nuohooja kolmantena päivänä löytää Mielensäpahoittajan. Hyvä, että löysi, vähän sitä joutui jo pohtimaan, että pitäisikö siinä alkaa huutamaan. Lonkkahan siinä menee uusiksi. Lapset alkavat tosissaan pohtimaan, että pärjääkö isä enää yksin. Kotiapu päästetään pitkin hampain apuun ja kerta viikkoon saa riittää, mutta lopulta kotiavun naisesta muodostuu Mielensäpahoittajalle hyvin tärkeä ihminen. Mielensäpahoittaja on hyvin hauska kirja, mutta pohjimmiltaan se kertoo myös vanhuudesta ja sen tuomasta yksinäisyydestä kun sekä läheiset että tuttu maailma katoavat. Tuleeko meistä samanlaisia viidenkymmenen vuoden päästä? Ajaako maailma ohi ja me jäädään köröttelemään perässä?

Mielensäpahoittajaa kuultiin alun perin vuonna 2009 Ylen Radioteatterissa juurikin Antti Litjan tulkitsemina viidenminuutin kuunnelmina. Vasta vuotta myöhemmin Mielensäpahoittaja ilmestyi kirjana. Pidin kirjasta hyvin paljon ja sen loistavuutta lisäsi varmasti myös se, että kuuntelin sen äänikirjana, jossa pääsee nauttimaan Antti Litjan loistavasta roolisuorituksesta. Antti Litja oli hyvä myös roolissaan kirjan elokuvaversiossa, mutta elokuvaan tarinaa oli muutettu melkoisesti. Hauska elokuvakin oli, mutta paljon dramaattisempi ja suurieleisempi teos kuin kirja. Elokuvassa Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa ja joutuu sen vuoksi lähtemään poikansa luokse Helsinkiin, missä miniän ja Mielensäpahoittajan maailmankuvat joutuvat törmäyskurssille. Elokuva vääntää vitsiä maaseudun ja nykyaikaisen kaupunkilaisuuden kohtaamisesta, mikä ei varsinaisesti ole kauhean uraauurtava ajatus.

Kyllä Tuomas Kyrö on ihan hyvä jätkä, sen tämäkin kirja osoittaa. On hauskaa miten juuri Mielensäpahoittajasta on tullut Kyrön tunnetuinta materiaalia, joka on taipunut kaikkeen kuunnelmista, kirjoihin, teatteriin ja valkokankaalle. Mielensäpahoittaja ilmeisesti iskee johonkin kansan syviin riveihin, joko hänen jutuilleen nyökyttelee tai nauraa tai molempia, mutta kylmäksi ne eivät varmaan kovin monia jätä.

Vuoden paras leffa

Käytiin kattomassa viime viikolla ehkä vuoden paras leffa. Se oli Christopher Nolanin ohjaama Interstellar (2014), joka kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ruoka on loppumassa maapallolta. Ihminen on lakannut kurkottamasta tähtiin kiireellisempien asioiden painaessa päälle (lue: nälkä), mutta ihmiskunta saa vielä uuden tilaisuuden pelastautua kun avaruudesta löydetään madonreikä, jonka kautta on mahdollista kulkea toiseen galaksiin. Tarinan päähenkilö Cooper (Matthew McConaughey) jättää lapsensa vastahakoisesti maanpinnalle lähteäkseen etsimään ihmisille uutta kotia ja pelastaakseen lapsensa kaikkien muiden ihmisten ohella.

Tarina on täyttä scifiä painovoimanoikutteluineen ja madonreikineen ja voisi olla täyttä skeidaa, jos se ei olisi kirjoitettu niin hyvin. Kaikki hämmentävät scifi-asiat ovat nimittäin täysin loogisia tarinan maailmassa, ja vaikkeivät olisikaan, tarina on niin hyvä, ettei siitä välitä. Tarina on pohjimmiltaan kertomus isän rakkaudesta lapsiinsa – tarina rakkauden voimasta, mikä saa useimmiten vain nolostumaan tekijöiden puolesta. Nolanit ovat kuitenkin kirjoittaneet niin uskomattoman hienon tarinan, ettei muista edes pyöritellä silmiään leffaa katsoessaan.

Interstellar saa väistämättä ajattelemaan maailman tuhoa. Interstellarin maailmanloppuvisiot ovat nimittäin hyvin uskottavia. Elokuvassa ruokaviljoihin on levinnyt tauti, joka tekee kaiken muun paitsi maissin viljelyn mahdottomaksi. Ruokaa ei ole riittävästi ja maailma kaipaa ainoastaan uusia maanviljelijöitä, jotta kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan. Maa on myös niin köyhtynyttä ja kuivaa, että suuret hiekkamyrskyt ovat muuttuneet arkipäiväksi maanasukkaille. Tätä tulevaisuuden kuvaa ei ole vaikea uskoa kun tietää miten häikäilemättömästi maapallon resursseja käytetään. Jos et siis vielä potenut maailmantuskaa, niin tämän jälkeen aivan varmasti.

Elokuva ei ollut 3D:nä, mikä oli äärimmäisen hyvä asia. Elokuva oli komeannäköinen ilmankin ylimääräisiä 3D-hässäköitäkin, mutta vielä kuvaakin tärkeämmäksi nousi mielestäni äänimaailma ja sen luoma tunnelma. Elokuvan äänimaailma täydensi loistavasti tarinaa ja sai kylmät väreet menemään selässä. Jos jokin leffa kannattaa mennä katsomaan teatteriin, niin se on tämä. Elokuva imaisi mukaansa aivan totaalisesti, ja kun se loppui, oli suorastaan vaikeaa tehdä jotain niin arkista, kuin mennä kotiin syömään iltapalaa.

Matthew McConaughey oli minun mielessäni aina ollut vähän ärsyttävä ja ylimielinen näyttelijä, joka ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa – kunnes katsoin Dallas Buyers Clubin (2013). Se oli hämmentävän hyvä elokuva ja McConaughey todella osasi asiansa, mutta niin osasi Jared Letokin, joka oli leffassa sivuosassa. Molemmat taisivat saada Oscarit roolisuorituksistaan. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita leffoja, nyt kun kerran ruvettiin ylistämään. Aivan yhtä hyvään suoritukseen McConaughey yltää mielestäni myös Interstellarissa. Ja kun kerran siirryin jo viime vuoden parhaisiin leffoihin, niin The Wolf of Wall Street oli myös mainio. Siinä taas Leonardo DiCaprio pääsi näyttämään uusia puolia itsestään ja sai minut arvostamaan työtään aivan eritavalla kuin ennen.

Mikä tämän hyvien leffojen manifestiksi muuttuneen arvostelun tarkoitus nyt siiten oli? Sen tarkoitus saada kaikki ah-niin-monet lukijat menemään leffateatteriin kokemaan Interstellarin, mutta se on myös muistilappu itselleni hyvistä leffoista, joita olen katsonut. Aina välillä nimittäin tuntuu, etten muista koko leffaa nähneenikään enää muutaman viikon päistä, vaikka kuinka hyvä olisi ollut. Pitäisi varmaan alkaa pitämään jotain listaa nähdyistä leffoista.

P.S. On tänä vuonna tullut kyllä muitakin hyviä leffoja: Grand Budabest Hotel ja usko tai älä The LEGO Movie, joka oli loppujen lopuksi hämmentävän hauska kun pääsi ensin yli alusta ja ymmärsi kuinka kieliposkessa koko juttu on tehty. Ja pakkohan se on myöntää, että vuotta ja elokuvia on vielä jäljelläkin.

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.

Lissabon

Aivan mahtava.

Karin Fossum ja psykologiset jännärit

Karin Fossum on norjalainen kirjailija, joka on todella hyvä luomaan hahmoja ja saamaan lukijan tempautumaan mukaan noiden hahmojen elämiin. Olen lukenut monta naisen kirjoittamaa kirjaa, joissa on vain tehnyt mieli kiljua hahmoille, että älä tee noin. Olen ahdistunut syvästi hahmojen puolesta ja tuntenut kylmiä väreitä selässä. Ei ole ihme, että Karin Fossum on hyvin menestynyt rikoskirjailija, sillä hänen lähestymistapansa dekkariin on hieman erilainen. Hänenkin suositun kirjasarjansa päähenkilönä on kyllä poliisi, komisario Konrad Sejer, mutta usein komisariotakin suuremman roolin kirjoissa saavat rikoksen tekijät.

Karin Fossumin Konrad Sejer kirjat sekä hänen ensimmäinen romaaninsa Evan katse, joka ei sarjaan kuulu, ovat kaikki olleet vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Fossumilla on nimittäin kieroutunut mielikuvitus, jota ei voi olla ihailematta. Hänen kirjoissaan tapahtuu monenlaisia kauheuksia, mutta myös tarinan pahikset ovat ihmisiä. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan Fossumin maailmassa kaikki ovat epätäydellisiä, virheitä tekeviä ihmisiä, jotka voivat suistua sen heppoisen aidan yli, joka pitää meidät kuuliaisina kansalaisina. Fossum ei myöskään kaihda käsitellä yhteiskunnallisia tai muuten arkoja aiheita. Hän on esimerkiksi kirjoittanut dekkarin Toisenlainen rakkaus (2008), jossa myös pedofiili pääsee kertomaan ajatuksiaan.

Yksi erityisen mieleen painunut kirja on Harriet Krohnin murha (2005), jota oikeastaan inhosin. En siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan koska Fossum oli luonut niin taitavasti ahdistavan tunnelman kirjaan, että tuntui pahalta lukea sitä. Tarina kertoo miehestä, joka tekee murhan, mutta samaan aikaan tuo mies on myös aivan tavallinen ihminen, joka on vain tehnyt virheen. Fossum saa lukijan tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan ja pelkäämään sitä hetkeä kun tämä tulee jäämään kiinni. Konrad Sejer on miehen perässä, mutta hän on vain sivuroolissa. Pääosassa on syyllisyydessä ja pelossa kieriskelevä murhaaja.

Kaikki Fossumin kirjat eivät siis mitään maailman kaikkeuden parasta ole, mutta naisella on ehdottomasti kiinnostava lähestymistapa. Hänen kirjoissaan matka on monesti tärkeämpi kuin lopputulos – näin on esimerkiksi Murtuman (2006) kohdalla. Murtuma kertoo Alvar Eidestä, joka on hyvin säntillinen keski-ikäinen mies. Alvarin päivät toistuvat aina samanlaisina: hän herää, pukeutuu hyvin prässättyihin housuihinsa, kävelee töihin taidegalleriaan, lounaalla hän syö voileivät, jotka hän leikkaa puoliksi, kello viisi hän sulkee gallerian, käy ostamassa kaupan tuoretiskiltä illallista, syö, juo lasin sherryä ja menee nukkumaan katsottuaan ensin televisiota tai luettuaan jotain. Alvar ei pidä itsestään meteliä. Hän asuu yksin ja viihtyy yksin. Hän on erakko ja täysin tyytyväinen rajattuun, hallittuun ja rauhalliseen elämäänsä, johon ei kuulu ketään muita ihmisiä.

Alvar Eidessä on vain se erikoista, että hän on kirjailijan luoma hahmo. Hän odotti kauan rauhassa vuoroaan jonossa kunnes eräänä iltana hän ei enää jaksanut odottaa vaan tuli kirjailijan luo, vaikka oli vasta toisena jonossa. Tuo hahmo vaatii kirjailijaa kertomaan tarinansa, antamaan hänelle nimen ja ammatin. Kirjailija ei pidä siitä, että hahmot etuilevat, mutta suostuu lopulta. Kirjailija luo Alvar Eiden ja antaa hänelle tarinan.

”- Minä arvostan meidän keskustelujamme.
- Niin minäkin, vastaan, - mutta voi hyvin käydä, että minä poistan ne kirjasta.
- Mitä?
Hän katsoo minua järkyttyneenä.
- Ne saattavat tuntua ylimääräisiltä. Voi olla että sinä pärjäät mainiosti omillasi omassa tarinassasi ja draamassasi.”

Murtumassa vuorottelee kirjailijan ja Alvar Eiden keskustelut ja Alvar Eiden elämä. Ratkaisu on hyvin omituinen, mutta tuosta omituisuudesta huolimatta (vai ehkä juuri sen takia?) jotenkin sitä vain halusi tietää miten Alvar Eiden käy. Kirjailijan ja Alvarin keskusteluista nimittäin selviää, että Alvar tulee väistämättä kokemaan särön täydellisesti silotellussa elämässään, sillä yksikään tarina ei voi edetä ilman käänteitä ja jännitettä. Alvar Eiden tarinan kupru tulee sisään galleriaan eräänä kylmänä päivänä. Hän on laiha heroiinin runtelema tyttö.

”- Mutta minähän olen maltillinen mies, hän sanoo, - minä hallitsen elämäni.
Suljen koneen, käännyn tuolillani ja katson häntä.
- Aivan. Pitää paikkansa. Mutta samalla sinä olet aivan yksin. On vaarallista elää läpi elämänsä ilman ihmisiä, joihin tukeutua. Tietyissä tilanteissa se saattaa käydä sinulle hyvin vaaralliseksi.
- Tietyissä tilanteissa, hän toistaa, - johon sinä aiot panna minut?”

Alvar Eide ei kykene toimimaan muiden ihmisten kanssa. Päällisin puolin hän on täysin toimintakykyinen, mutta kohdatessaan muita ihmisiä hän ei osaa tehdä muuta kuin piiloutua kohteliaisuuksien taakse. Hän ei osaa sanoa ei ja se suistaa hänet reunan yli. Murtuma kertoo elämänpelosta ja kirjailijan motiiveista. Tarinan kirjailijan mieli on synkkä. Se rakastaa sumua, rankkasateita, myrskyä, revontulia ja täysikuuta. Alvar Eide tajuaa pian, että hänenkin tarinastaan on tulossa synkkä. Alvar on peloissaan, mutta onnellista loppua hän ei tule kirjailijalta saamaan.

”Olen keskellä tarinaa, olen syvyyksissä. Minä taistelen säilyttääkseni uskon omaan hankkeeseeni. Epäilys yrittää vallata mielen kuin näkymätön kaasu, se kohoaa mielen syövereihin ja täyttää minut kauhulla. Mitä tämä on? minä kysyn itseltäni. Onko tarinalla mitään annettavaa ihmisille, voinko vaatia lukijan aikaa ja vaivaa tällä tarinalla? Osaanko minä piirtää sinusta yhtä tarkan kuvan kuin itse näen, liikuttaako kuvaukseni lukijaa, löydänkö oikeita sanoja?”

Murtuman lisäksi viimeaikaiseen lukemistooni on kuulunut toinenkin Fossumin kirja, johon en jostain syystä ole aikaisemmin saanut tartuttua. Tämäkään kirja ei kuulu suosikkeihini, mutta asetelma on siinäkin melkoisen omaperäinen. Minä näen pimeässä (2011) kertoo keski-ikäisestä miehestä, Riktorista, joka työskentelee vanhainkodin saattohoito-osastolla sairaanhoitajana. Päällisin puolin hän hoitaa työnsä tunnollisesti, mutta todellisuudessa – kun kukaan ei näe – hän kiduttaa vanhuksia. Hän heittää heidän lääkkeensä menemään, nipistelee ja vetää hiuksista, eikä jätä jälkiä.

Siinä missä Murtuma tarkasteli elämänpelkoa, Minä näen pimeässä –kirja tarkastelee ihmistä, joka haluaa aiheuttaa tuskaa toiselle. Tuo piirre ei kuitenkaan ole se, mihin kirjan juoni keskittyy, vaan yllättäen Riktor onkin syytön kun poliisi tulee esittämään syytöksiään. Kuten muutkin Fossumin kirjat Minä näen pimeässä sukeltaa syvälle päähenkilön pään sisään ja maalaa kuvaa hänen motiiveistaan ja vaikuttimistaan. Tarinan tempo onkin siksi melko hidas ja sisälsi kohtauksia, jotka eivät varsinaisesti liittyneet juoneen mitenkään, mutta ne valottivat päähenkilön päänsisältöä.

Minä näen pimeässä ja Murtuma –kirjat olivat sen verran outoja, että en varsinaisesti suosittele niitä – ainakaan ensimmäiseksi Fossumiksesi. Kaikki Fossumin kirjat ovat psykologisijaromaaneja, mutta nämä kaksi vielä enemmän kuin muut. Konrad Sejer –kirjat ovat varmempi tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen, sillä ne ovat lähempänä perinteistä dekkaria ja siksi helpommin hyväksyttävää materiaalia. Kaiken kaikkiaan Karin Fossum kuitenkin ansaitsee approved –leiman, koska naisen mielikuvitus ja omaperäisyys on ehdottomasti hatun noston arvoista.

P333 update

Varoitus: seuraava teksti sisältää loppumatonta horinaa vaatteista kuvien kanssa. Jos etsit timanttista arvostelua, hyppää suosiolla seuraavaan tekstiin.

Huomenna alkaa lokakuu ja se tarkoittaa sitä, että on aika vahtaa vaatekaapin sisältö Projekti333:n hengessä. Olen nyt siis ollut vähän vajaa kolme kuukautta (aloitin kesken heinäkuun) osana tätä ympäri maailmaa suosiota saanutta pukeutumishaastetta. Tässä apdeittiä tänä aikana heränneistä mietteistä ja kokemuksista, sekä uusi 33 osan vaatekaappinin ajalle loka-joulukuu.


Positiiviset asiat P333:ssa:

• Tuntuu, että elämäni vaatteiden kanssa tänä jaksona on ollut entistä helpompaa. Olen miettinyt pukeutumista paljon vähemmän, mutta silti tuntuu, että olen näyttänyt itseltäni enemmän ja luontevammin kuin ennen.
  

• En muista, että minulla olisi ollut yhtään oikeaa vaatekriisiä tänä aikana.
  

• Kaikki vaatteet sopivat enemmän tai vähemmän yhteen, mikä myös helpotti pukeutumista
  

• Pidin kaikista vaatteistani ihan eri tavalla ja nyt en haluaisi luopua osan niistä käytöstä, vaikkakin tiedän että jälleennäkeminen keväällä tulee olemaan parhautta.
  

Mikä sitten oli vaikeaa?

• No, ainakin se, että helteiden aikaan freesien vaatteiden pitäminen oli haas-ta-vaa. Kun hikoili koko ajan kuin keitettävä peruna (en tiedä hikoileeko ne, mutta kielikuva kuulosti hyvältä) ja hellevaatteiden lukumäärä oli rajallinen, oli vaikeaa löytää päälle pantavaa kun kaikki vaatteet oli koko ajan pyykissä. Onneksi suurimman osan ajasta hikoilin työvaatteisiini, höhö.
  

• Kirpparilla kiertely ilman että sai tosissan suunnitella minkään vaatekappaleen ostoa. Toisaalta tämä oli myös hyvin vapauttavaa. Nyt tosin täytyy tunnustaa, että itseasiassa ostin kaksi vaatetta ja yhden huivin kirpparilta: huivin peittämään kesken olevan hiustenkasvatukseni räjäyttämää juurikasvua ja laadukkaan lyhyen neuletakin bleiserini alle pidentämään sen käyttöaikaa. Lisäksi en kertakaikkiaan voinut jättää ostamatta Modströmin hiekanväristä untuvaparkatakkia, joka oli kunnoltaan lähes käyttämätön ja maksoi 20€, varsinkin kun etsin parempaa talvitakkia jo viime talvena.
  

• Juhliin pukeutuminen. Olin jostain syystä jättänyt itselleni tasan yhden siistimmän puseron, joten jouduin käyttämään sitä samaa joka kerta ja kaikkialla, kun lähdin ulos. Tälle kaudelle siis valitsin enemmän siistejä tai juhlavia vaatteita (koska ilmeisesti mulla on enemmän sosiaalista elämää kuin mitä olen tajunnut).
  

Muita huomioita:

• Vaihdoin sääntöjen mukaisesti kolme vaatetta kauden aikana: syksyn alussa laitoin kolme helteisiin sopivaa vaatetta jäähylle ja otin tilalle saman verran vähän paksumpia vaatteita
  

• Etsinnöistä huolimatta en löytänyt täydellistä kesäjuhlamekkoa. Onneksi eräskin taitava ystäväni on luvannut toteuttaa sen ennen seuraavaa kesää  ;)
  

• On jännä, että yksiä mustia housuja en pukenut päälleni kertaakaan, vaikka pidän niistä ja ajattelin, että ne olisivat kesäkaudella ihan must
  

• Käytin käytännössä vain tasan yhtä arkilaukkua, vaikka olinkin valinnut myös vaihtoehdon sille. 
   
  

Sellaista. Kokemuksista viisaampana aloitan siis uuden pukeutumiskauden ja luotan siihen, että siitä tulee vielä entistäkin parempi! Kaikkia urkkavaatteita ei vielä ole vaihdettu, sillä näin kauniina syksynä kevyemmillä pärjää vielä hetken hyvin.Tällä kertaa jätän laskuista entisten lisäksi myös kotivaatteet, koska tajusin että ne ovat juuri kotivaatteita, eikä niillä pööpöillä ihmisten ilmoilla kuin äärimmäisessä laiskuudessa tai krapulassa. Jätän laskuista pois myös talvikaudella tarpeelliset pipot ja hanskat, sekä tällä kertaa myös huivit. MUTTA tällä kertaa lasken mukaan myös kengät! Ja kuten edelliselläkin sesongilla, myös nyt sallin itselleni kolme vaihtoa (esim. muutamat vähän kevyemmät kengät todennäköisesti vaihdan johonkin muuhun kun lumi tulee maahan).

Mutta nyt jo vihdoin löpinät sikseen, tässä valitsemani vaatteet (yleisön pyynnöstä tällä kertaa kuvien kanssa):


YLÄOSAT / PAIDAT, PUSEROT, NEULEET:

 - viininpunainen neule (käyttö jatkuu edellisestä sesongista), tummansininen lyhyt Peter Hahn-neule, harmaa eläväpintainen neule 
- harmaa t-paita (käyttö jatkuu), Stam1na, Metallica (käyttö jatkuu) ja laatikkomainen kimaltava t-paita
- Marimekon ohut villapitkähihainen, Your Facen syväselkäinen paita, Amis-merkkinen vanha suomalainen villapitkähihainen kasarilta (?)
- pilkkukauluspaita (käyttö jatkuu), sifonkinen musta kauluspaita

YHT. 12 kpl

ALAOSAT / HOUSUT, HAMEET:

- harmaat Henkkiksen farkut, Mustat Levikset (käyttö jatkuu), Henkkiksen harmaat villapappahousut
- Onlyn nahkaminihame, villaminihame

YHT. 5 kpl

KENGÄT:

- Vagabondin prätkäsaappaat, Aaltosen saappaat, lempimaiharit
- Vagabondin kiilat x 2
- canvasmaiharit, Connarit

YHT. 7 kpl

TAKIT, LAUKUT, MEKOT:

- Modströmin parka (se mistä kerroin aikaisemmin), Modströmin villakangastakki, vanha suomalainen trenssitakki tikkivuorella
- perus nahkainen olkalaukku (käyttö jatkuu), virheä Savotan reppu reissuihin (käyttö jatkuu), pikkulaukku olkahihnalla, Down to Size-merkin reppu.
- tumma viininpunainen Vilan juhlamekko (salama päätti ilmeisesti tehdä temput värille).

YHT. 8 kpl

MUUT ASUSTEET:
1 vyö (ei ole kuvaa koska, no, se on vyö)

KAIKKI YHT. 33 kpl

Siltä ne nyt näyttävät. Pahoittelut huonoista kuvista, ainakin omaa silmää särkee katsoa niitä mutta ehkä ne kuitenkin ajavat asiansa. Huvikseni muuten kun laskin, niin vaatteista vain neljä on hankittu uutena. Jee! Mutta niin. Samalla kun otin esille talvitakit, tarkistin että jokaisessa on oma heijastin. Muistakaa tekin näkyä pimeydessä! 

Näillä mennään, katsotaan onko yhtä onnistunut valikoima kuin viimeksi.

Kuin televisiota katselisi

Camilla Läckbergin Perillinen (2007) lykättiin käteeni jokin aika sitten ja lueskelin sen mökillä auringon paisteessa. Kyllähän se ihan viihdytti, tarina kulki ja kiinnosti, mutta eräs asia häiritsi ihan todella paljon. Läckberg ei vain osaa kirjoittaa kovin hyvää tekstiä. Hänen tekstinsä kuulostaa siltä kuin hän pitäisi lukijaa vähän tyhmänä.

”Hän tallensi kirjoittamansa tekstin ja käynnisti hetken epäröityään Internet Explorerin. Hän klikkasi Googlea, kirjoitti hakukenttään ”Erik Frankel” ja painoi Enteriä. Esiin ilmestyi lukuisia osumia. Osa liittyi selvästi vääriin henkilöihin.”

Läckberg selostaa pikkutarkasti kaiken turhankin. Tekstistä tulee mieleen, että Läckberg on mahdollisesti myös toimittaja, sillä hän tykittää faktoja lukijalle, eikä todellakaan sorru minkäänlaiseen maalailuun. En sano, että toimittajamainen tyyli olisi aina huono, mutta ainakaan Läckbergin teksti ei toiminut. Kirjoitustyylistä tulee myös mieleen, että Läckberg on jäljitellyt television rikossarjojen tyyliä. Vai mitä sanot siitä, että henkilöt huutavat koomisesti samaan aikaan toisiaan saman käytävän varrella olevista huoneistaan keksiessään kumpikin tahoillaan jotain tutkinnan kannalta tärkeää? Tai että Tanumshedin poliisiaseman päällikkö on lihava, työntekoa pakoileva keski-ikäinen mies, joka kuitenkin rakastuu ja innostuu salsasta, ja että hänen alaisensa yrittävät tämän kuullessaan pitää naamansa peruslukemilla.

Perillisen päähenkilö on Erica Falck, joka löytää äitinsä tavaroista natsien kunniamerkin ja nipun vanhoja päiväkirjoja. Kunniamerkin alkuperän selvittämiseksi hän vie sen eläkkeellä olevalle historian opettajalle, jonka intohimona on toinen maailmansota. Mies kuitenkin murhataan ennen kuin Erica saa tietää mitään kunniamerkistä. Erican yllätykseksi äidin päiväkirjoista myös selviää, että Erican äiti sekä murhattu mies olivat ystäviä nuorena. Kirjassa seurataan useampaa henkilöä, jotka yrittävät ratkoa murhaa tahoillaan. Välissä myös valotetaan ihmisten perhe-elämää ja poiketaan sodanaikaisiin tapahtumiin.

En minä vihannut kirjaa, vaikka siinä toivomisen varaa olikin. Perillinen oli vain ehkä suunnattu ihmisille, jotka haluavat yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Kirja oli kuin jokin television rikossarja, jota katsotaan kun parempaakaan ei ole tarjolla: se viihdyttää ja tarina on ihan mukiinmenevä ja sitä on höystetty ihmissuhdedraamalla sekä koomisilla kohtauksilla. Ei sitä inhoa, mutta ei se jää mieleenkään. Tämä kirja onkin loistava tilaisuus julkaista uusi hylkeemme:

"Not my cup of tea" - koska aina välillä sitä vain toteaa, ettei kuulu kohderyhmään.

P. S. Olin muuten väärässä veikatessani, että Läckberg olisi toimittaja taustaltaan, hän on nimittäin koulutukseltaan ekonomi. Se ei ehkä kuitenkaan muuta asiaa miksikään.

Syyllisyys ja sovitus

Ian McEwanin kirjoittama Sovitus (2001) on todella hyvä kirja. Tarina on omaperäinen ja se kerrotaan niin uskomattoman kauniisti. Sovituksen kohdalla ainoat moitteet menevät markkinointiosastolle. Ongelma on sama kuin Tuulen viemän kohdalla: sitä aivan turhaan markkinoidaan rakkaustarinana kun kirja on niin paljon muutakin. Sovituksen takakansi julistaa, että kyseessä on riipaiseva rakkaustarina, mutta mielestäni se kategorioi tarinaa liikaa. Suurta rakkaustarinaa enemmän kirja keskittyy kertomaan elämän sattumanvaraisuudesta, syyllisyydestä ja sodasta.

Sovitus kertoo useamman henkilön silmin ensin eräästä kesäisestä päivästä vuonna 1935 ja sen jälkeen toisesta maailman sodasta ja mihin se kunkin vei. Tarina alkaa kolmetoistavuotiaan Briony Talliksen kuvauksella kesän kuumimmasta päivästä, jolloin hän päätti ryhtyä kirjailijaksi. Tuona päivänä, epäonnistuneen näytelmän masentamana ikkunaan tuijottaessaan, hän sattui näkemään siskonsa Cecilian ja siivoojan pojan, Robbien, välillä omituisen kohtauksen suihkulähteellä. Koska Briony ei ymmärrä, mitä suihkulähteellä todella tapahtui, hän inspiroituu kuvittelemaan tarinan.

Koska jokainen tulkitsee näkemäänsä omien ajatustensa ja tunteidensa kautta, maailma ei näytä samalta eri ihmisten katsomana. Dramatiikkaa ja suuria tarinoita rakastava Briony katselee tuon kesäpäivän tapahtumia tiukasti omasta näkökulmastaan ja päätyy siksi tekemään virheen, joka muuttaa Brionyn, Cecilian ja Robbien elämät peruuttamattomasti. Briony tekee näkemänsä pohjalta tulkinnan ja sanoo kolme sanaa: ”Hän sen teki.” Nuo muutamat pienet sanat tekevät viattomasta viallisen. Aloittelevalla kirjailijalla on tarinankertojan kykyjä ja saa siksi myös muut uskomaan omaan versioonsa päivän tapahtumista. Cecilian ja Robbien kuvaukset päivästä ja tuosta oudosta kohtaamisesta suihkulähteellä avaavat lukijalle aivan uudet näkökulmat, joiden kautta päivän tapahtumat näyttävät tyystin erilaisilta kuin Brionyn silmissä.

Tuon kesäisen päivän jälkeen tarina siirtyy Ranskaan ja vuoteen 1940, jolloin Britannian armeija on vetäytymässä kohti rannikkoa. Robbie on yksi niistä onnettomista, jotka kulkevat pitkän ja epätoivoisen matkan kohti rannikkoa ja kotia. Robbie on haavoittunut, janoinen ja tuskissaan, mutta eteenpäin on kuljettava, sillä saksalaiset ovat aivan kannoilla. Robbieta ajaa eteenpäin myös ajatus siitä, että Cecilia on kanaalin toisella puolella. Toisella puolella on myös Briony, joka on ilmaissut halunsa korjata tekemänsä vääryyden. McEwan kuvaa todella elävästi sotaa ja pakenevaa armeijaa. Jano, kipu ja saksalaisten pommikoneet tekevät matkasta hyvin raskaan. Kuvaus oli niin elävää, että se sai lukijankin suun kuivumaan ja jalat särkemään. Robbien kuvaus perääntymisestä päättyy rannikon entiseen lomakaupunkiin, jossa tuhannet liittoutuneiden sotilaat odottavat laivoja dyyneillä.

Sillä aikaa kun Robbie on kanaalin toisella puolella, Briony on kasvanut aikuiseksi suuren syyllisyyden kanssa. Hän on alkanut ymmärtää tehneensä virheen, joka on pilannut kahden nuoren ihmisen elämän. Hän on ryhtynyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi tehdäkseen jotain hyödyllistä elämällään, vaikka kirjoittaminen olikin hänen alkuperäinen suunnitelmansa. Sota on alkanut näkymään jo Lontoossakin ja sairaala valmistautuu ottamaan vastaan perääntyneet, loukkaantuneet sotilaat.

Kun laivat ovat viimein saaneet liittoutuneiden sotilaat kanaalin yli ja tuhannet loukkaantuneet sairaaloihin, tarina hyppää jälleen eteenpäin. Se siirtyy vuoteen 1999 ja Brionyn syntymäpäivään. Vuodet ovat vierineet, mutta edelleen Briony hakee sovitusta teolleen. Hän on kirjoittanut kirjan.

Kirja on mielettömän hyvin kirjoitettu. Se ansaitsisi tripla hylkeet, jos me niitä useampia jakaisimme. En voi kuin kiittää armasta kollegaani siitä, että hän painosti minut katsomaan riipaisevaa rakkaustarinaa ja kannessa komeilevan Keira Knightleya pidemmälle. Pakko kirjasta tehty elokuvakin on kyllä katsoa, vaikka olenkin melko skeptinen sen suhteen, että tarina olisi onnistuttu tuomaan valkokankaalle yhtä loistavana.

Elämän hinta

Ihmisen osa (2009) on Kari Hotakaisen kirjoittama kirja ostamisesta ja myymisestä. Tarina alkaa kun Salme Malmikunnas myy elämänsä 7 000 eurolla tarinoista ehtyneelle kirjailijalle.  Sillä summalla 80-vuotias entinen lankakauppias jakaa elämänsä, vaikka ei hän oikeasti sitä haluaisi tehdä – kaikki kirjailijat kun ovat valehtelijoita. Rahat on kuitenkin saatava keinolla millä hyvänsä.

”Rahasta puhumisesta tulee likainen olo, vaikka itse välineessä ei ole mitään vikaa. Tässä maassa voi vapaasti puhua vain säästä, se on kaikille sama eli huono.
                             Päätin pestä naamani, kun käsiäni en voinut. Olin myynyt elämäni ja maksoin siitä nyt häpeällä.”

Niin Salme alkaa kertoa elämästään: miehestään Paavosta, lapsistaan Helenasta, Pekasta ja Maijasta ja siitä yhdestä, joka kuoli, postikorteista, vanhoista ajoista, yrittäjyydestä ja lankakaupasta. Mutta mikä saa Salmen jakamaan elämänsä – mihin hän tarvitsee 7 000 euroa? Tätä mysteeriä avataan pikku hiljaa, ja pitkään aikaan lukija ei tiedä mitään muuta kuin sen, että jotain niin pahaa tapahtui, että Paavo lopetti puhumisen.

Ihmisen osa muistutti tyyliltään kovasti edellistä lukemaani kirjaa, Kerjäläistä ja jänistä. Molemmissa tragedia kohtaa huumorin, avataan suomalaista sielunmaisemaa ja koetetaan ostaa onnea. Ihmisen osa on tosin näistä kahdesta todellisemman tuntuinen. Kirjan hahmot olivat hyvin kiinnostavia ja samaan aikaan kovin toden tuntuisia. He ovat kiinni todellisessa arjessa eikä sellaisessa seikkailussa kuin mihin Kyrö vei kerjäläisen ja jäniksen. Elämä ei aina mene niin kuin suunniteltiin ja vastoinkäymiset lyövät vasten kasvoja. Sen ovat kokeneet Salmen lapsetkin, jotka kukin tahoillaan koettavat selviytyä: yksi surusta, toinen nälästä ja kolmas tappiosta. Salme lähettelee heille elämänviisauksia postikorteissa, sillä paljoa muuta ei voi tehdä. Lapsien on annettava kulkea oma tiensä.

Raha pyörittää maailmaa – joko sitä on liikaa tai aivan liian vähän. Ihmisen osa on tarina rahasta, arjesta ja työstä. Se kertoo miten työelämä on muuttunut palaverihelvetiksi ja tuloerot ovat kasvaneet. Se kertoo, että ihmisten arki on useimmiten selviytymistä ongelmasta tai toisesta. Sitä se on kuitenkin aina ollut. Vanhat ajat eivät olleet sen parempia, mutta ne olivat erilaisia. Jokainen aika tuo mukanaan omat ongelmansa.

Malmikunnaksen perheen lisäksi tarinassa on mukana myös Biko, joka päätyi Suomeen tavattuaan Maijan. Hän työskentelee bussikuskina ja erään aivan erityisen rankan työvuoron päätteeksi hän miettii, mitä olisi halunnut sanoa hankalaksi heittäytyneelle suomalaispojalle, mikäli hänen kielitaitonsa olisi siihen riittänyt. Puhe on pitkä ja osuva ja seuraavassa on pätkä siitä todistamassa Hotakaisen taitoja.

”Sinä luulet, että olen sinulle uhka työelämässä ja rakkaudessa, mutta voin vakuuttaa, etten ole koska luultavasti et ole hakeutumassa bussikuskin ammattiin ja koska minulla on Maija, sinun naisiisi en ole kajoamassa. --Minä olin samanlainen sinun iässäsi. Liikuin porukoissa ja etsin sorrettavaa. Jotain pientä ja vääränväristä, ja kyllä me sellaisen löysimme kun oikein savanneja haravoimme. Ja jos sinua yhtään lohduttaa, voin sanoa sinulle, että minäkin olen rasisti. Pidän teitä suomalaisia yksinkertaisina ihmisinä. --Te annatte palaa vasta kun tuli on jo sammunut.  --Kyllä. Pidän teitä alempiarvoisena rotuna. Mutta sitä minun pitää kunnioittaa, että olette säilyneet hengissä tässä järkyttävässä kylmyydessä yksin. Ettehän te voineet mihinkään tukeutua, kun karhu on väijynyt rajoillanne. Ruotsia en edes laske maaksi, se on virkistysalue.”

Tarina oli hyvä ja teksti vielä sitäkin innostavampaa, kuten varmasti yllä olevasta sitaatistakin huomaat. Kirjan loppu oli myös onnistunut. Murhenäytelmän luonteen paljastuminen selittää irrallisia kiemuroita ja se mitä henkilöt päätyvät tekemään yllättää. Kirja ansaitsee ehdottomasti tyytyväisen hylkeen, sillä Hotakainen on viisas mies. Hän kuvaa elämää ja sen vaikeutta, mutta tuo myös esiin arjen koomisuuden. Koko kirja oli täynnä erittäin osuvia havaintoja elämästä.

Kun sioista tuli ihmisiä

Jatkaen hiukan samasta aiheesta, tänään aion kertoa teille George Orwellin klassikkokirjasta Eläinten vallankumous (*. Kirjan takakansi kuvailee sitä klassiseksi tutkielmaksi vallan väärinkäytöstä ja sitä se onkin. Leppeän satumaiseen muotoon puettu tarina alkaa, kun Majuri-niminen sika vakuuttaa maatilansa eläimet vallankumouksen tarpeellisuudesta, jotta ilkeät ja orjuuttavat ihmiset saataisiin häädettyä pois. Vallankumous tapahtuu juhannusaattona, minkä jälkeen eläimet jäävät maatilalle keskenään. Työt jaetaan tasapuolisesti kaikkien kesken ja vannotaan ikuista tasa-arvoa ja vapautta. Suuren ladon seinään maalataan eläinten seitsemän käskyä hyvään elämään:

"1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia."

Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että siat ja erityisesti Majuri ottavat itselleen etuoikeuksia. Aluksi kaikki omenat määrätään vain ja ainoastaan sikojen syötäväksi, sitten ne muuttavat paremmille asuinsijoille ja vähitellen ne alkavat pukeutua vaatteisiin ja nukkumaan sängyissä. Muiden eläinten ruoka-annoksia pienennetään ja työmäärää lisätään, oikeuksia rajoitetaan, niitä aletaan hallita pelolla ja kilpailijat surmataan. Samaan aikaan toinen sujuvapuheinen sika maalailee uudet säännöt ja pelottavat tilanteet muille eläimille mukamas hyviksi asioiksi, joten eläimet uskottelevat itselleen, että loppujen lopuksi asiat ovat kuitenkin vielä melko hyvin; onhan inhottavat sortajaihmiset ajettu pois. Osa eläimistä epäilee, että siat käyttävät valta-asemaansa väärin, varsinkin ne, jotka osaavat lukea ladon seinässä vähitellen muotoaan muuttavaa tekstiä. Ne eivät kuitenkaan joko muista tai halua ymmärtää asioiden oikeaa laitaa. Lopuksi seinässä lukee enää yksi käsky:

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset".

Kuten arvata saattaa, siat ovat vallankahvaan päästyään muuttuneet sortajiensa kaltaisiksi. Vuonna 1945 julkaistu Eläinten vallankumous on yhä ajankohtainen poliittinen satiiri vallasta ja siitä miten se muuttaa sen kahvassa olijoita. Se pohjautuu Orwellin omiin kokemuksiin ideologisten pettymysten ikeessä. Poliittisesti sitoutumaton mutta vannoutunut vasemmistoradikaali Orwell nimittäin toimi Espanjan sisällissodassa 1930-luvulla kirkasotsaisena vapaaehtoisena. Hän tavoitteli tällöin vasemmistolaista kaikkien ihmisten ehdotonta tasa-arvoisuutta, mutta joutui katkerasti huomaamaan miten hienoilla aatteilla ei ole mitään sijaa kun kyse on vallan tavoittelusta ja vihollisen kukistamisesta. Oman arpensa jätti sodanaikainen voittajien rasvaama totalitaarinen propagandakoneisto, joka pystyi (ja pystyy edelleen) muuttamaan massojen asenteita haluamallaan tavalla ja luomaan oman "virallisen" totuutensa jota jakaa ympäriinsä. Tämä kaikki sai sodan koettuaan pasifistiksi muuttuneen Orwellin ideoimaan tämän eläinproletaarien kapinan ihmiskapitalisteja vastaan.

Kirja oli hyvin vaikeasti arvosteltava. Pidin kirjan sanomasta, sen terävästä satiirista ja kritiikistä. Aikaansa edellä oleva Orwell kuvailee taitavasti sadun kautta kaksinaamaista politiikkaa ja vasemmistopuolueiden vaikeuksia toimia vallan kanssa ideologisesti ja moraalisesti oikein. Ongelma vaan on, että tarina on sadun muodossa. Aikuisena ihmisenä sitä oli todella raskas lukea, olkoonkin että sanoma oli hyvä. Tämän vuoksi minulla meni varmaan puoli vuotta tämän pikkuisen läpyskän läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, että se ei tee kirjasta huonoa tai ole itsessään vika, vika on pikemminkin minun lukemistottumuksissani ja mahdollisessa ahdaskatseisuudessani tarinoiden yleisiä kerronnallisia muotoja kohtaan. Mutta koen silti olevani oikeutettu olemaan ylistämättä kirjaa sen vuoksi. Toisaalta kuitenkin itsekin hyvin vasemmistolaisen maailmankuvan omaavana pehmoanarkistina pidin kirjan tarkkanäköisyydestä vallankäytön kieroutumien suhteen. Annan siis hyväksyvän hylkeen, sillä kyllähän se nyt tälle kirjalle kuuluu!

George Orwell - Eläinten vallankumous (1945), WSOY pokkarit.
Musiikkisuositus: mikä tahansa vassaripunk.

(* Haluan nostaa erityishuomion kohteeksi faktan, että todellakin luin klassikkokirjan tällä kertaa. Olkoonkin, että tämä vain lykättiin käteeni ja käskettiin lukemaan. Mutta sen tein yhtäkaikki.

Kerjäläinen ja jänis

Olen varmaan tulossa vanhaksi tai muuten vaan pehmeäksi kun en Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä (2011) kyennyt lukemaan kuivin silmin. Mutta kuka pystyisi? Se on tarina kovaonnisesta romanimiehestä, joka haluaa vain ostaa pojalleen nappulakengät, mutta päätyykin kerjäämään kylmään pohjolaan. Jos tämä ei vielä ole tarpeeksi surullista, niin mukaan kuvioihin tulee myös vihatun citykanin poikanen, joka on loukannut tassunsa.

Tarinan päähenkilö on Vatanescu, jonka kansainvälinen rikollisjärjestö ottaa palkkalistoilleen kerjäämään. Diiliä ei voi väittää kovin hyväksi: 75 pinnaa järjestölle, 25 Vatanesculle. Työsuhdeasunto tarjotaan, mutta se on asuntovaunu numero kolme tuulisella kentällä. Sairauspäiviä ei tunneta, lomarahat ja ansiosidonnaisen voi myös unohtaa. Polvet sohjossa Vatanescu kerjää paikallaan taidemuseon ja makkaraisen talon kulmalla seitsemänä päivänä viikossa. Kerjääminenkään ei kuitenkaan ole immuunia suhdanteiden vaihtelulle.

”Ja väistämättä tuli se päivä, kun Järjestöstä kävi käsky, että toimintoja on tiivistettävä. Yt-neuvottelut alkaisivat, koska Kansainvälinen rikollisuus on ylikansallinen pörssiyhtiö ihan siinä missä Nokia tai Gazpron. Sitä paitsi Järjestön mainonta- ja markkinointiosastolla oli pantu merkille kerjäämisen julkisen kuvan romahtaminen.”

Vatanescu saa siis potkut ja kaupan päälle poliisi tulee vielä hajottamaan kerjäläisten leirin. Toivottomana Vatanescu istahtaa puiston penkille ja silloin hän kohtaa tassunsa loukanneen jäniksen. Pusikossa rapisee ja kepein ja kivin aseistautunut nuorisolauma syöksyy pusikkoon. He jahtaavat haittaeläimiä, jotka vaarantavat kaupungin, nakertavat omenapuiden juuret ja säntäilevät liikenteessä aiheuttaen turhia vakuutusyhtiökäyntejä. Eläintarha maksaa citykaneista viisi euroa kappaleelta ja syöttää ne tiikereille. Onneksi Vatanescu on kuitenkin nopeampi ja piilottaa jäniksen takkinsa sisään.

Kerjäläinen ja jänis ovat vailla työtä, suojaa ja kaukana kotoa. Molemmilla on vihamiehet perässään ja niitä nappulakenkiäkään ei ole. Vatanescu koettaa saada loukkaantuneen ystävänsä hoitoon, mutta sairaalasta ei eläimille apua löydy. Marian sairaalan ensiavun vastaanottotiskillä päivystävä Hertta Mäntylä on empaattinen auttaja, joka tietää millä useimmat ihmiset paranevat, mutta siitä huolimatta edes häneltä ei löydy sympatiaa tassunsa loukanneelle jänikselle.

”Hertta Mäntylä näki englantia puhuvan rääsyläisen, eikä siinä mitään kunhan löytyi sairausvakuutuskortti. -- Vuosien kokemuksesta Hertta tiesi, että lääkitsemistä, laitostamista, piikkejä ja pillereitä paremmin suurimmalle osalle potilaista toimisi uni. Puhtaissa lakanoissa, tuuletetussa huoneessa alkava, keskeytymätön ja turvallinen uni. Omalla ajalla tapahtuva, kahvintuoksuinen herääminen ja sanomalehti. Talossa lempeitä naisia, huumorintajuisia enoja, pieniä lapsia leikkimässä hiljaa ja suloisina, elämästä täynnä. Sen kun ihminen voisi ihmiselle antaa, mutta tilalla oli kiire, ansainta, kuolemanpelko ja ainainen väsymys. Renkaat silmien alla, renkaat leasing-auton alla, tuli perseen alla, liekki lusikan alla, täällä pohjantähden alla.”

Tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta onneksi maailmassa on vielä myös niitä ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Vatanescu saa tilaisuuden, puvun ja ohjeet mennä pohjoisen hillasoille, missä jokainen työtä pelkäämätön voi tehdä omaisuuden. Omaisuutta ei Vatanescu kuitenkaan tienaa marjoilla – ei edes niitä nappulakenkiä. Marjat jäävät suolle, mutta pohjoisessa voi nykyään tehdä muutakin. Vatanescu päätyy suuren ostoskeskuksen rakennustyömaalle, joutuu yhteiskunta-aktivistien pelastamaksi ja päätyy taikurin avustajaksi. Jänis löytyy luonnollisesti hatusta.

Tuomas Kyrön tekstiä on ilo lukea. Teksti on värikästä ja kieli kekseliästä. Se on yhtä aikaa hauskaa ja riipaisevaa. Kirja kertoo monta elämäntarinaa ja maalaa todella osuvaa kuvaa nyky-yhteiskunnasta. Vatanescu kohtaa matkallaan muun muassa venäläisen rikollisen, sydänkohtauksesta toipuvan suomalaisen miehen, taikurin ja Tavallisten ihmisten puolueen johtajan. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin kovin samanlaisia – elämä vain vie eri suuntiin.  Köyhä romaanimies katselee pohjolan yltäkylläisyyttä hämmästellen, mutta kohdatessaan yksittäisen ihmisen, tajuaa, etteivät erot niin kovin suuria olekaan. Kyrö kertoo ihmisistä kaikkine vikoineen, mutta uskoo, että pohjimmiltaan kaikki ovat hyviä.

Tarinalla on kaikkitietävä kertoja, joka ei kuitenkaan ole vain ääni taustalla. Kertojaa ei ole hävitetty taustalle, vaan hänellä on oma äänensä. Tuo nimetön kertoja on myös aika hauska.

”Nyt Sanna Pommakka nosti vuorostaan kätensä Vatanescun käden päälle, tietämättä miksi. Minäpä tiedän, minä olen kaikkitietävä kertoja, minä kuljen näiden henkilöiden ihan sisällä ja tarvittaessa nousen heitä yläilmoista katsomaan. Sanna Pommakka teki aloitteen, koska Vatanescu ei aiheuttanut hänelle minkäänlaista uhkaa.”

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ansaitsee ehdottomasti tyytyväisen hylkeen, sillä Kyröllä on vaan sana niin hyvin hallussa. Kirja ei ole maailmoja mullistava, mutta niin hyvin kirjoitettu ja täynnä todella oivaltavia pointteja ihmisistä ja yhteiskunnasta, että siitä ei voi olla pitämättä. Ainoastaan kirjan loppu ei mielestäni yllä muuten todella hyvän kirjan tasolle. Tuolla lopullakin on kuitenkin merkityksensä, sillä se antaa Kyrölle mahdollisuuden analysoida populismia politiikassa. Tämä kirja herättää myös kiinnostuksen lukea eräs toinen suomalainen kirja jäniksestä ja miehestä, sillä Jäniksen vuosi on omalta kohdaltani jäänyt lukematta. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin jostain syystä se ei vain yläasteella äidinkielentunnilla oikein napannut, vaikka muuten himolukija olinkin. Täytyy siis ehkä korjata asia, jotta tiedän kuinka paljon Kyrö Paasilinnalle kumartaa.