Elokuvamainen vampyyritarina aikuisille

Kyllä! Nimittäin espanjalaisen fantasiaguruohjaajamaestro Guillermo del Toron ja jenkkikirjailija Chuck Hoganin trilogian mittaan venyvä maailmanlopun vampyyrikertomus on juuri sitä. Kaikki alkaa, kun JFK:n lentokentälle New Yorkiin laskeutuu kaikissa sanan merkityksissä kuollut kone - matkustajat (neljää poikkeusta lukuunottamatta...), henkilökunta ja itse kone on död ja tapahtuneelle ei näytä olevan mitään selitystä. Paikalle hälytetään epidemologi Ephraim Goodweather joka alkaa tutkia mysteeriä. Samaan aikaan samassa kaupungissa vanha panttilainaaja Abraham Setrakian tuntee miten hänen vuosikymmeniä pelkäämänsä tapahtumaketju on käynnistymässä. Tapahtumaketju, joka johtaa täyteen sekasortoon ensin New Yorkissa, mutta leviää vääjäämättä koko maailmaan ihmisille katastrofaalisin seurauksin.

Kaikki kolme kirjaa ovat yksinään vahvoja, mutta trilogiana ne ovat lyömätön yhdistelmä. Kirjailijat ovat onnistuneet luomaan synkkääkin synkemmän maailman, jossa rakkaus tuhoutuu ja tahraa mennessään kaiken. Henkilöhamot syvenevät hienosti lukemisen edistyessä ja hahmoista huokuu hyvin tilanteessa vuorotteleva epätoivo ja sinnikkäästi elävä vastarinta. Juoni etenee hallitusti ja jännittävästi. Kerronnassa vuorotellaan eri näkökulmien kanssa joka luo hienosti tunnelmaa. Kirjat ovat helppolukuisia mutteivät missään nimessä kevyttä luettavaa. Erityismaininta siitä, miten niissä kuvataan kammottavasti ostettavissa oleva esivalta ja korruptio niissä hallinnollisissa elimissä, joihin me kaikki luotamme jokapäiväisessä elämässä.

Tässä trilogiassa ei ole sijaa komeille ja kimalteleville teinivampyyreille. Jos haluat vampyyrisi mullalta löyhkäävinä raakalaisina ja maailmasi apokalyptisena, tämä on sinulle!

Guillermo del Toro & Chuck Hogan:
Vitsaus (2009) Tammi
Lankeemus (2010) Tammi
Yö ikuinen (2011) Tammi

Musiikkisuositus näiden kirjojen kylkeen: Queens of the Stone Age - Songs for the Deaf.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (2011)

Ensimmäinen Carlos Ruiz Zafónin kirja, jonka luin, oli Enkelipeli (2008). Se on toinen osa Zafónin kirjoittamasta Unohdettujen kirjojen hautausmaa –sarjasta. Enkelipeli tarjosi melkoisesti pureskeltavaa, sillä sen tarina on pitkä, synkkä ja koukeroinen. Kirjan haasteellisuudesta huolimatta pidin kirjailijan tyylistä ilmaista asiansa. Kuitenkin vasta Unohdettujen kirjojen hautausmaa –sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon (2001), luettuani lämpenin lopullisesti Zafónille. Tuulen varjo on hyvin toisenlainen kuin Enkelipeli: Tuulen varjo tuntuu olevan paljon lähempänä tätä maailmaa ja sen tunnelma on huomattavasti vähemmän epätoivoinen.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kolmas osa on nimeltään Taivasten vanki, ja se jatkaa siitä mihin Tuulen varjo päättyi, niin tarinallisesti kuin tunnelmallisestikin. Taivasten vankia oli ilo lukea, ja se jatkoi ja avasi jo muissa kirjoissa aloitettua tarinaa. Taivasten vangin jälkeen mieleni tekisi jopa tarttua uudelleen Enkelipeliin, jos se vaikka toisella kerralla avautuisi paremmin.

Muuta en sano, sillä Taivasten vanki kannattaa ehdottomasti lukea ihan itse.

Testing...