Kesällä käydyn keskustelun jälkeen olen tässä hiljalleen tutustunut dekkareiden maailmaan. Tähän mennessä olen lukenut Eppu Nuotion Mustan lisäksi Petra Hammesfahrin kirjan Syysuhri, arvostelu siitä täällä. Tällä hetkellä yöpöydällä on Camilla Läckbergin Majakanvartija, mutta ehkä siitä hieman lisää myöhemmin.
Nyt haluan nimittäin kirjoittaa nimenomaan Åsa Larssonin kirjoista. Olen talven aikana lukenut niistä kaksi, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja. Molemmat kirjat sijoittuvat nykyajan Ruotsin Lappiin, jossa uinuvissa pikkukaupungeissa sattuu raakoja murhia ja niitä tutkivat samat henkilöt, poliisit ja syyttäjä. Kyseessä on siis kirjasarja. Aloitin lukea ensimmäistäni, Kun vihasi asettuu, ilman kummoisiakaan ennakko-odotuksia. Tarina alkaa, kun kaksi nuorta katoaa sukellusreissullaan ja ainoastaan toisen ruumis löytyy. Käy ilmi, että ruumista on siirretty mikä antaa aihetta tarkempiin tutkimuksiin. Vähitellen paljastuu, että pienessä kyläyhteisössä halutaan salata jotain niin paljon, että ihmishenget eivät paina enää mitään vaakakupissa.
Kirjassa yhtenä kertojana on murhattu tyttö. Alun liikkeellepanevan tarinan jälkeen ärsyynnyin hieman tästä kirjailijan ratkaisusta laittaa kuollut henkilö liitelemään paikasta toiseen selostamaan näkemäänsä ja näkemyksiään. "Ihan liian huuhaata", ajattelin. Kirjan edetessä asia ei kuitenkaan enää ärsyttänyt, sillä ulkopuolinen tarkkailija oikeastaan mahdollisti myös ulkopuolisen näkökulman kirjan henkilöihin kun he käyttäytyivät kuin olisivat yksinään. Esimerkiksi läheisen menettäneen suru tuntui todellisemmalta tällä tapaa kuin että se olisi kirjoitettu auki. Kerrassaan nerokas ratkaisu kirjailijalta siis lähestyä asiaa tältä kantilta! Hahmoista ja juonesta tämän kirjan osalta ajattelin, että perushyvin kirjoitettu jännitystarina ja hahmot olivat ilahduttavan "aitoja", ajattelivat tavallisten ihmisten tavoin eivätkä niin kuin supersiloitellut koneihmiset nimeltämainitsemattomissa amerikkalaisissa rikostv-sarjoissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli mukiinmenevä, mutta en jäänyt vesi kielellä odottamaan seuraavaan tarttumista.
Eräänä päivänä otin sitten käteeni Uhrilahjan. Ja jäin koukkuun. Uhrilahjassa seurataan hämärien kuolemantapausten, juuri tapahtuneen
vanhan naisen murhan ja karhun vatsasta löytyneen peukalon yhteyksiä toisiinsa.
Kuka on riehunut heikkopäisenä talikon kanssa ja miksi? Kenen peukalo on kyseessä? Hahmoihin palaaminen tuntuikin yllättäen samalta kuin suosikkitv-sarjan uusien jaksojen näkeminen pienen tauon jälkeen. Olin huomaamattani kaivannut syyttäjä Rebecka Martinssonia, rikoskomisario Anna-Maria Mellaa ja muita hahmoja. Satuin toki lukemaan kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä tietysti edesauttoi jatkuvuuden tunnetta. Mutta siltikin, hahmot olivat samanlaisia tavallisia ihmisiä joiden työkaverit ovat ihmisperseitä, koirat syövät lantaa ja syyttäjä polttaa vajassa pontikkaa. Erityisen ilahduttavaa tämän kirjan lukeminen oli koiraihmiselle: Larsson kertoo hahmojen koirista sellaisella tavalla, että voin vaikka lyödä vetoa että naiselta löytyy ainakin yksi koira kotoa myös.
Summa summarum: Huiman kahden kirjan kokemuksella voin nyt sanoa pitäväni tästä sarjasta. Vaikka edelleen sanoisin, että Larssonin kirjat ovat niin sanottua
helppoa lukemista, ne ovat todella hyvin kirjoitettua sellaista. Ja juuri nyt haluaisin kovasti lukea sarjan muut osat. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä miettii silloinkin kun ei kirjaa lue ja näin kävi minulle Uhrilahjan kanssa. Lisäksi tällaiselle historiageekille erityisen ilahduttavaa Larssonin kirjoissa on se, että tarina koukkaa aina menneisiin aikoihin joiden rikokset ovat jollain tapaa yhteydessä nykypäivään.
Åsa Larsson - Kunnes vihasi asettuu (2008), Uhrilahja (2012), Otava
Musiikkisuositus: nuotion äänet keskellä hiljaista metsää yöllä. Näin.
torstai 9. tammikuuta 2014
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
The Lion King
Kävin jokin
aika sitten Lontoossa ja yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti
Leijonakuningas musikaali, jonka kävin katsomassa Lyceum teatterissa. Musikaali
on ilmeisesti pyörinyt Lyceum teatterissa jo neljätoista vuotta, enkä yhtään ihmettele
miksi, sillä se oli aivan loistava. Voisin mennä katsomaan tämän musikaalin
uudestaan ihan koska vain.
Disneyn
elokuvassakin lempikohtani on aina ollut heti ensimmäinen kohtaus, jossa aurinko
nousee ja eläimet kokoontuvat Jylhäkalliolle Circle of Lifen soidessa
taustalla. Myös musikaaliversio alkoi samoin ja se sai kylmät väreet kulkemaan
selkää pitkin. Eläimet vaelsivat lavalle yksitellen katsomon läpi ja antoivat
katsojalle aikaa ihailla näyttelijöiden muodonmuutosta ihmisistä eläimiksi.
Musikaalin puvustus oli aivan mieletöntä. Siinä ei todellakaan ollut menty
sieltä mistä aita on matalin. Puvut jäljittelivät onnistuneesti eri eläimiä ja
pukujen sisällä olevat ihmiset viimeistelivät illuusion liikkumalla kuin
eläimet. Lempi eläimiäni olivat ehdottomasti kirahvit, joiden näyttelijät
omasivat aivan uskomattoman tasapainon.
Alla
olevasta videosta saa hieman käsitystä tuon ensimmäisen kohtauksen
mahtavuudesta.
Musikaali
oli hyvin pitkälle samanlainen kuin elokuvakin, joten suuria yllätyksiä käsikirjoituksessa ei ollut. Musikaaliin oli kuitenkin lisätty joitakin ylimääräisiä kohtauksia ja lauluja. Musikaalin parasta antia olikin puvustuksen lisäksi upea
lavastus, jonka kekselijäisyydelle ja upeudelle ei löydy tarpeeksi hyviä sanoja. Jotkut asiat oli toteutettu
yksinkertaisesti, kuten savannin tuulessa huojuva ruoho, joka muodostui jonossa kulkevien näyttelijöiden päihin kiinnitetyillä ruohotupsuista. Toisissa
kohtauksissa taas oli rakennettu aivan uskomattomia lavasteita, jotka ilmestyivät lavalle kun tyhjästä.
Näyttelijöiden
suorituksiakaan ei voi kuin kehua. Jopa lapsinäyttelijät, jotka esittivät
Simbaa ja Nalaa pentuina osasivat todella hyvin asiansa. Suosikkini taisi
kuitenkin olla Skar, jonka näyttelijän ääni sopi hahmolle loistavasti. Ainut
hahmo, jonka toteutuksesta en niin paljoa pitänyt oli Timon. Jotenkin tuntui,
että Timon ei oikein kuulunut joukkoon: muut eläimet nimittäin
näyttivät hyvin paljon aidoilta eläimiltä, mutta Timon ja Bumba näyttivät korostetun paljon elokuvan
piirroshahmoilta. Erityisesti minua häiritsi se, että Timon oli samankokoinen
kuin Bumba, eikä pienikokoinen ja ketterä niin kuin mangustin kuuluisi olla.
Loppuun
vielä bonuksena musikaalin traileri, koska minä nyt vain satun rakastamaan
trailereita.
Tarvitseeko enempää sanoa? Mikäli käyt Lontoossa, käy katsomassa
Leijonakuningas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)