Luin jo jokin aika sitten (lue: puoli vuotta sitten) David Nichollsin hehkutetun kirjan One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä. Tässä on nyt vierähtänyt tovi kirjan lukemisesta, mutta en koskaan saanut kirjoitettua siitä mitään, koska minulla ei juuri ollut mitään sanottavaa kirjasta. Se oli kirja, jota ei todellakaan lukenut pakottamalla, mutta se ei myöskään jättänyt mitään jälkeä itsestään.
Sinä päivänä on tarina kahdesta ihmisestä ja vuosikymmenistä jotka vierivät eteen päin. Emma ja Dexter ovat kirjan alussa valmistumassa yliopistosta ja nuo kaksi hyvin erilaista ihmistä viettävät yhdessä yhden päivän tulevan elämänsä kynnyksellä. Elämä vie heidät hyvin erilaisille teille, mutta heidän välilleen syntyy ystävyys (ja rakkaus, jota ei löydetä tai myönnetä kuin paljon myöhemmin), joka ei katkea välimatkasta huolimatta. Tarina kulkee päähenkilöiden toisilleen lähettämien kirjeiden ja päiväkirjamerkitöjen avulla eteenpäin. Jokainen teksti on kirjoitettu 15.7, vain vuosi vaihtuu. Jokainen luku hyppää siis aina vuoden eteenpäin ja yhtäkkiä onkin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun Emma ja Dexter tutustuvat.
Tarina ei ole niin cheesy kuin voisi kuvitella. David Nicholls on aikoinaan kunnostautunut Rimakauhua ja Rakkautta -sarjan käsikirjoittajana ja sama tyyli toistuu myös Sinä päivänä -kirjan kommelluksissa ja käänteissä. Kirjan tyyli kertoa tarinaa aina vain vuoden välein estää dramaattisen asioissa vellomisen, sillä se tiivistää suuretkin tapahtumat muutamiin lauseisiin kirjeissä. Tämä kerrontatyyli olikin ehkä kirjan parasta antia. Tarinassa ja hahmoissa on myös todellisuuden tuntua, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän ja vähemmän dramaattisen rakkaustarinan.
Tartuin kirjaan lähinnä nähdäkseni mistä kohina johtuu ja tavallaan näinkin sen hyvin selvästi. Kirja on noussut suosioon samoista syistä kuin Rimakauhua ja rakkautta -sarja aikoinaan: terävästi piirrettyjä henkilöhahmoja ja todentuntuista elämää maustettuna huumorilla, nokkelalla sanailulla, kriiseillä ja kaihoisalla rakkaudella. Kaiken kaikkiaan kirja ei siis ole huono, mutta en koskaan tule tarttumaan siihen uudestaan.
