Et kuitenkaan usko

Luin hetki sitten todella erikoisen ja mielenkiintoisen kirjan. Se on Kauko Röyhkän ja Juha Metson yhteisprojekti nimeltä ”Et kuitenkaan usko…” – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (2013). Kirja koostuu Kauko Röyhkän haastatteleman Ville Haapasalon tarinoista, ja kuvista, jotka Juha Metso on ottanut kirjaa varten. Kirja on kirjoitettu dialogiksi haastateltavan ja haastattelijan välille, joten Haapasalon tarinankertojan lahjat pääsevät oikeuksiinsa. Hänen kertomat tarinat ovat niin hulluja, että ne voivat jopa olla totta.

Ville Haapasalo on tullut tutuksi suomalaiselle yleisölle vasta viime vuosina sellaisista ohjelmista kuin Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomen sukuiset 30 päivässä ja Sapuskaa, harasoo! Venäjällä mies on kuitenkin paljon suurempi tekijä kuin kotimaassaan. Venäjällä Haapasalo on tähti, jolla on turvamiehet mukanaan. Hänet on jopa valittu Venäjän valtion taiteilijaksi, mikä oikeuttaa taiteilijaeläkkeeseen. Siihen päästäkseen hän on kuitenkin kulkenut hyvin kiemurtelevan ja omituisen tien, jonka varrella on ollut lukuisia ryöstäjiä, vodkaa, mafiapomoja, epäonnisia junamatkoja, puhelimen kuuntelua, erittäin epämiellyttäviä asuntoja, rottia ja lopulta myös onnea.

Ville Haapasalo syntyi vuonna 1972. Hän vietti nuoruutensa Hollolassa, mutta vuonna 1991 hän lähti Neuvostoliittoon aloittaakseen opinnot Leningradin Tsekasvovin teatteriakatemiassa. Muuttaessaan Haapasalo ei vielä puhunut venäjää eikä tiennyt maasta mitään. Ajat rajan takana olivat muutenkin hyvin sekavat, sillä Neuvostoliitto romahti pian Haapasalon aloitettua opintonsa. Leningrad muuttui Pietariksi ja opinahjo Pietarin valtiolliseksi teatteritaiteen akatemiaksi.

”Olin 19 silloin. Mähän olin lähdössä ensin Englantiin teatterikoulun pääsykokeisiin. Meidän yks perhetuttu, joka toi taidetta Venäjältä kysyi, että miksi sä lähdet niin kauas, mene Neuvostoliittoon, se on paljon lähempänä. Mä oli, että perkele.”

Keskustelu perhetutun kanssa inspiroi Haapasalon soittamaan teatterikouluun Pietariin ja koulusta jopa löytyi kokonaista yksi ihminen, joka puhui englantia. Haapasalolle luvattiin kutsu pääsykokeisiin, mutta kokeet pidettäisiin luonnollisesti venäjäksi.

”Äkkiäkös tuon oppii, tuon venäjän. Sanoin, että lähettäkää kutsua tulemaan, mä lähden sinnepäin. Miettimättä hetkeäkään, mihin olin lähdössä ja miksi. Mun isoäiti yritti, että ota nyt edes kivääri tai haulikko mukaan --.”

Haapasalon kertomat tarinat nuoruudestaan Venäjällä ovat toinen toistaan hullumpia ja oudompia. Elämä rajan toisella puolen ei todellakaan suju kivuttomasti. Muutaman kerran Haapasalo löysikin itsensä juna-asemalta valmiina luovuttamaan ja lähtemään takaisin kotiin, mutta kääntyi kuitenkin joka kerta takaisin. Kirjaa lukiessaan ei voi kuin ihmetellä miehen hulluutta ja rohkeutta. Montako kertaa sitä itse jaksaisi tulla ryöstetyksi ennen kuin luovuttaisi?

Haapasalon kivinen alkutaival ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä vuonna 1994 hänet pyydettiin mukaan elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia. Elokuvan ohjaaja oli tuntematon, budjetti olematon, näyttelijät kokoajan kännissä ja sen ei pitänyt olla komedia. Kyseessä oli Haapasalon ensimmäinen elokuvarooli ja senkin hän sai vain siksi, että elokuvaan tarvittiin suomalainen. Näistä onnettomista asetelmista lähdettiin, mutta jotain ilmeisesti tehtiin oikein, sillä elokuvasta tuli koko kansan rakastama komedia. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1995 Sotshin elokuvajuhlilla, jossa se kahmi palkintoja toisensa jälkeen. Sen jälkeen Haapasalosta tuli kuuluisa.

Kirja kertoo Ville Haapasalon nuoruuden ohella Venäjästä ja sen lähihistoriasta. Se on tarina Neuvostoliiton jälkimaininkien sekavista oloista, jossa yhteiskunta hakee muotoaan. Pikku hiljaa Haapasalon elämän kanssa yhteiskunta rauhoittuu ja löytää omat uomansa. Haapasalon kuvaus tuosta historian käännekohdasta on luonnollisesti hyvin henkilökohtainen, mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Se avaa aivan uusia näkökulmia historiaan. Tuoreella Venäjällä vallinnut levottomuus ja yhteiskunnan hiljainen tasaantuminen vuosien vieriessä näyttäytyvät aivan uudessa valossa.

Vaikka Haapasalon tarinat Venäjästä ovatkin melko karuja, ei kirja kuitenkaan anna Venäjästä kuvaa kurjana paikkana. ”Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki hoituu.” Se on kai osa maan viehätystä. Ihmiset ovat tunteellisia, mutta asioita ei kuitenkaan oteta niin vakavasti.

”Se on vähän kuin ne kolme porsasta, joista kaksi teki risumajan ja kolmas muurasi tiilitalon. Suomalainen on aina ollut se tiilitalontekijä, se, joka ei koskaan pidä hauskaa. – Ehkä minäkin olen venäläinen luonne.”

Yhteenvetona: älä missään tapauksessa jätä väliin tätä kirjaa. Tarina on uskomaton ja kaupanpäälle Haapasalo on erinomainen jutunkertoja.

Sieppari ruispellossa

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951) kertoo vain muutamasta päivästä Holden Caulfieldin elämässä. Holden on juuri potkittu ulos taas yhdestä koulusta, koska ei välitä tarpeeksi edes yrittääkseen läpäistä kurssejaan. Vain äidinkieli jaksaa hieman kiinnostaa Holdenia, kaikki muut kurssinsa hän on jälleen reputtanut. Holden ei myöskään jaksa enää ääliömäisiä ja falskeja koulutovereitaan sekä opettajiaan ja päättää siksi lähteä pois koulusta jo ennen kuin joululoma alkaa ja hänen koulutyönsä nykyisessä opinahjossa päättyy. Holden lähtee kotikaupunkiinsa New Yorkiin, mutta ei mene kotiinsa, sillä ei halua vielä kohdata vanhempiaan.

”Olin kuudentoista silloin ja olen seitsemäntoista nyt, ja joskus käyttäydyn niin kuin olisin kolmetoista. Se on tosi ironista, koska olen melkein metri yhdeksänkymmentä pitkä ja minulla on harmaita hiuksia.”

Vietettyään päivän turmioelämää New Yorkissa Holden päättää lähteä kokonaan pois, jotta ei joutuisi kohtaamaan vanhempiaan ja velvollisuuksiaan. Hän kuitenkin haluaa nähdä pikkusiskonsa Phoeben ennen lähtöään. Phoebe suuttuu veljelleen tämän lähtöaikeista ja lopulta Holdenin on pakko luvata tulla takaisin kotiin.

Holden ei välitä mistään tai kenestäkään ja kuitenkin hän välittää kaikista. Hän pitää kaikkia falskeina, mutta kuitenkin miettii mitä ohikäveleville tytöille tapahtuu: menevätkö he naimisiin joidenkin puupäisten jätkien kanssa, sellaisten, jotka ovat tosi häijyjä eivätkä koskaan lue kirjoja. Holden murehtii maailmaa ja suree ihmisten kohtaloita, vaikka haluaakin vain sanoutua irti kaikesta.

Sieppari ruispellossa on kuvaus nuoruudesta ja itsensä etsimisestä. Nykyään aihepiiri kuulostaa jo kliseiseltä, mutta kiinnostavaksi Salingerin versiosta tekee sen kirjoitusajankohta. Salinger teki aikanaan uraauurtavaa työtä aiheen tiimoilla laittaessaan Holdenin kertomaan noista muutamasta kapinan täyteisestä päivästä. Salingerin tapa kertoa tarina Holdenin suulla ja kielellä, joka on kaukana kirjakielestä (Holden toistelee esimerkiksi näitä asioita: Ihan tosi, ironista, falski, huvittava, hitto ja helvetti), on varmasti myös osa syynä siihen, miksi kirja nousi aikanaan suurelle yleisölle hyvin tärkeäksi. Se kuvasi nuorten sielunelämää osuvasti heidän omalla kielellään.

Salingerin kirjan ongelmaksi omalla kohdallani kuitenkin muodostui se, että kirja on niin vahvasti sidoksissa aikaansa. Nykylukijan se jättää helposti hieman kylmäksi, sillä siihen ei ole kovin helppo samaistua tässä ajassa. Aihetta on käsitelty kirjan kirjoittamisen jälkeen lukuisilla eri tavoilla. Kaikki nuo tarinat ovat luoneet kokonaisen kuvaston siitä millaista nuorten elämäntuska ja kapina on, ja Sieppari ruispellossa poikkeaa tuoska kuvastosta jonkin verran. Holdenin kapina näyttäytyi varmasti rajumpana ja osuvampana viisikymmentäluvulla kuin miltä se näyttää nyt.

Sieppari ruispellossa on taas niitä kirjoja, joissa arvostan ajatusta suuresti, mutta jokin ei vain nyt napannut. Tarinasta oli vaikea saada otetta myös siksi, että juoni ei noudattele perinteisiä polkuja vaan kertoo tosiaan vain muutamasta päivästä yhden ihmisen elämässä. Kirja on tapahtumakuvaus ja henkilökuva. Se näyttää millainen herkkä filosofi teinipoika voi olla etsiessään itseään ja paikkaansa, vaikka samaan aikaan käyttäytyy kuin ei välittäisi mistään. Tämä kirja on niin voimakkaasti sidoksissa aikaansa, että aikaa kestävästä aiheestaan huolimatta, sen käsittelytapa ei ainakaan minuun uponnut kovin hyvin – siksi vihainen hylje.

P.S. Tuota meidän vihaista hyljettä on joskus niin kauhean vaikea antaa, koska se niin voimakkaasti ilmoittaa asian olevan paskaa. Pitäisi olla sellainen tämä on subjektiivisesti paskaa -leima myös.