21 syytä pitää elokuvasta 21 tapaa pilata avioliitto

1. Elokuva on harmittoman kevyt muttei kuitenkaan mikään typerä jenkkityylinen romanttinen komedia.
2. Johanna Vuoksenmaa.
3. Tapa, miten ko. 21 tapaa ovat elokuvassa esitetty.
4. Yleinen eurooppalainen tunnelma elokuvassa: musiikki, kuvaus, jopa miljöö - kaikissa on jotain ranskalaista.
5. Erilaisia ääripäitä edustavat roolihahmot.
6. ... etenkin näköjään aliarvostamani Pamela Tolan hulvaton rooli hysteerisenä läheisriippuvaisena.  
7.  Se, että Riku Niemisen on harvenevat hiukset on ylpeästi jätetty ajelematta.
8. Suomileffaksi aidosti kevyt toteutus ja tarina vaikka teemat ovatkin vaikeita.
9. Hannele Lauri.
10. Sen pohtiminen, että onko puvustaja kenties jämähtänyt 2000-alkuun visioidensa kanssa.
11. Radioennustukset - pakko kokeilla.
12. Elokuvassa näyttelevät Aku Hirviniemi ja Niina Lahtinen ovat oikeassa elämässä aviopari jotka esiintyvät elokuvassa samassa kohtauksessa mutta eivät siinä tunne tosiaan.
13. Vesa Vierikon hahmo.
14. Roolihahmot ja alkoholi. Kukkahattutädit vapiskoon.
15. Kerrankin edes jotenkin siedettävät lapsinäyttelijät.
14. Armi Toivanen ei kertaakaan sano "hirrveen, hirveen humalassa jne" tai "ja, ja, ja..."
15.  Elokuvan alku.
16. Siinä esiintyvä, yllätyksellinen sohva.
17. Hannele Lauri (Ei. Luit väärin, tämä ei ole vielä tullut.)
18. Pätkät avioparien haastatteluista hääpäivänä.
19. Naapurin vanha pariskunta, erityismainintanta ihana Eila Roine.
20. Päähenkilön alun kyynisyys rakkausasioissa.
21. Lopun "opetus" katsojalle.

Siinä se. Kun kerta tällainen kyyninen yleisangstaajakin tykkäsi.

Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä (Älä lähesty.)

Olen lukenut kaksi Jonathan Tropperin kirjaa: Kuinka lähestyä leskimiestä (2009) ja Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011). Luin ensimmäisenä herran uudemman kirjan – nappasin teoksen ilman ennakko-odotuksia kirjaston uutuushyllystä ja ilokseni Seitsemän sietämättömän pitkää päivää olikin ihan positiivinen lukukokemus. Tropper kertoo tarinaa hyvin värikkäästi ja hauskasti, vaikka asetelma on onneton: tarinan päähenkilönä on isänsä kuolemaa sureva mies, joka vain hieman aikaisemmin yllätti vaimonsa sängystä työnantajansa kanssa. Kaiken lisäksi tämä onneton mies, joutuu viettämään hautajaisten takia viikon yhdessä yhteisymmärryksen puutteesta kärsivän perheensä kanssa.

Pidin Tropperin kirjasta todennäköisesti herran lennokkaan kerronnan vuoksi. Etenki  Tropperin vertauskuvat tekevät tekstistä eloisan ja hauskan. Jotenkin vaan yllättävät ja silti osuvat vertauskuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni.

”Pennyn rehellisyys on aina ollut kuin alastomuus toimintaelokuvissa: tarpeetonta, mutta silti tervetullutta.”

Luettuani Seitsemän sietämättömän pitkää päivää tartuin siis innolla Tropperin vanhempaan kirjaan, joka on Kuinka lähestyä leskimiestä. Kirja kertoo miehestä, joka on vuosi sitten menettänyt vaimonsa lento-onnettomuudessa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää kirjassa: päähenkilö on onneton ja elämänsä aallonpohjalla, mutta joutuu olosuhteiden pakosta kohtaamaan kajahtaneen perheensä. Näiden kahden Tropperin kirjan hahmot ja asetelmat ovat häiritsevän samanlaiset, mutta Tropperin eloisa teksti pysyy myös ilahduttavasti ennallaan.

”’Voinko jotenkin auttaa?’

Kyllä, kun kerran otit puheeksi. Mitä jos palaisit ajassa taaksepäin ja estäisit vaimoani menemästä siihen helkkarin lentokoneeseen. Siitä olisi itse asiassa paljon apua. Olisin ikuisesti kiitollinen. Mutta jos et kykene siihen, mitä sellaista oikein kuvittelit voivasi tehdä että se ratkaisisi ongelmani? Laittaa ruokaa? Minä menetin vaimoni, en mikroaaltouuniani.”

”Tapaamani Haileyn piirin miehet olivat kaikki aviomiehiä ja isiä, joko keskiluokkaisuuden rajamailla tai jo vajoamassa siihen. He olivat tuuliajolla kiinnelainojen ja toisten kiinnelainojen, avioliittojen ja uusien avioliittojen, lasten, huoltajuuskysymysten, salasuhteiden, elatusmaksujen, koulutuksen, opettajien ja loputtomien kutsujen ja tapaamisten sarjan muodostamassa oudossa maailmassa. Heidän oli puristettava koko elämänsä niihin muutamaan viikonlopun tuntiin, jolloin he eivät raataneet perse ruvella maksaakseen siitä kaikesta. Olin aina kuvitellut, että esikaupunkien hienojen talojen asukit pärjäsivät taloudellisesti minua paremmin, ja vasta liityttyäni heihin aloin ymmärtää, että kyseessä oli vain paljon hienostuneempi ja hienovaraisempi tapa olla persaukinen.”

Kirjojen häiritsevä samankaltaisuus ei kuitenkaan ollut suurin ongelma minulle Kuinka lähestyä leskimiestä –kirjassa. Pahinta kirjassa on se, että se alkaa edetessään muistuttaa aina vain enemmän romanttista komediaa ja sitä on hyvin vaikea antaa kirjalle anteeksi. Juonenkäänteet olivat aivan liian yllätyksettömiä ja suorastaan kliseisiä. Vai mitä sanot siitä, että tuo onneton leskimies joutuu olosuhteiden pakosta asumaan saman katon alle kuolleen vaimonsa vaikean teinipojan kanssa? Yllätyt varmaan vielä enemmän kun sanon, että jotenkin he kuitenkin hitsautuvat yhteen matkanvarrella. Olihan kirja toki tavallaan viihdyttävä, mutta siinä oli aivan liikaa ärsyttäviä asioita voidakseni oikeasti suositella sitä kenelläkään.

Yhteenvetona sanoisin, että jos kaipaat kevyttä lomalukemista ota hyllystä Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, sillä se saa kyllä nauramaan. Kannattaa kuitenkin pysyä erossa Kuinka lähestyä leskimiestä –kirjasta, sillä se taas tuottaa pettymyksen.

Helppoa kesälukemista?

Olen aina miettinyt minkä takia naistenlehdet artikkeleissaan kohkaavat dekkareiden olevan "helppoa kesälukemista". Haluaako suurin osa ihmisistä lukea rentoutuakseen tiineenäolevien naisten surmaamisesta? Tai kenties muuten vaan ahdistavia tarinoita karkuteillä olevista murhaajista? Onko se arjen inhorealismi-eskapismia? Miten vaan, mutta itse haluan ahdistavien kirjojen annokseni ympärivuotisena, oli se dekkarin muodossa tai ei.

Palatakseni itse aiheeseen: ostin kiireessä työpaikaltani junalukemiseksi Eppu Nuotion kirjan Musta. Itse kirjailija oli minulle muuten kuin nimen tasolta entuudestaan tuntematon ja jostain syystä kotimaiset kirjailijat eivät kovin lähellä sydäntä ole muutenkaan. Itse kirja oli kuitenkin... ok. Se kertoo toimittajanaishenkilö Pii Marinista, joka on ihonväriinsä (musta) liittyneen kohun jälkeen saanut siirron Pasilasta pienemmälle paikkakunnalle, jossa muikki ei viihdy laisinkaan. Kaupunki on paska, työpaikka on paska ja varsinkin ihmiset paskoja. Kaiken lisäksi parisuhdekin meni päättymään kun mieskin oli niin paska. Sitten löytyy raskautunut naispappi murhattuna kirkkoherranvirastosta ja Pii alkaa selvittämään juttua samalla kun joutuu kuuntelemaan oman henkilökohtaisen stalkkerinsa ajatuksia äänettömissä puheluissa ja alkaa epäillä mielenterveytensä tilaa.

Nopean tiedonhaun jälkeen opin, että kirja on Nuotion ensimmäinen jännityskirja. Juoni olikin paikoin jännityskertoimia hiukan nostava, mutta kokonaisuudessa kirjan tunnelma jää ohueksi vaikka siinä ei mitään varsinaista vikaa ollutkaan. Olisin ehkä kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden vatvomisen sijaan lisää hyytäviä kohtauksia. Kerronta oli kyllä sujuvaa ja vuorotteli näkökulman mukaan johdatellen lukijaa vuoroin mihinkin suuntaan murhaajan henkilöllisyyden suhteen. En halunnut jättää kirjaa kesken vaan loppuratkaisu kiinnosti. Tosin on sanottava, että allekirjoittaneelle se selvisi melko hyvissä ajoin ennen loppua, mistä päästäänkin kirjan minun mielestäni suurimpaan ongelmaan: LOPPU. Tai enemmänkin että mikä loppu? Kirja päättyy aivan töksähtäen ja mielestäni ignooraa osan juonen luomista kysymyksistä. Sitten sain selville, että kyseessä on itseasiassa dekkarikirjasarjan ensimmäinen osa, eli Pii Marinin tarina saa jatkoa vielä runsaasti. Voisin hyvinkin lukea seuraavat osat myös ja nimenomaan sitten kun tarvitsen helppolukuista ja nopeaa lukemista.

Näin ollen naistenlehdet osuvat sittenkin jonkin verran oikeaan: helppoa luettavaa ainakin tämä dekkari oli, vaikkakaan kesälukemisesta en menisikään olemaan mitään mieltä. Pienen harkinnan jälkeen päädyin appruuvaamaan kirjan.

Eppu Nuotio: Musta (2006) Otava.

Musiikkisuositus: Placebo - Every me, every you. Infinite loopilla.

ESCAPE

Tänään hyppäämme poikkeuksellisesti pois kirjojen maailmasta, sillä suuri lukijakuntamme on esittänyt hartaan toiveen, että arvostelisin Jyväskyläläisen Escape –yökerhon. Tämä pyyntö on täysin ymmärrettävä, sillä tämän blogin koko olemassaolon perimmäinen syy on tietenkin jakaa ääretöntä viisauttamme heikko-osaisemmille.

Escape mainostaa olevansa Jyväskylän uusin, kuumin ja upein yökerho, joka vie matkalle maailman eksoottisimpiin kohteisiin ja avaa ovet loputtomiin yön suomiin mahdollisuuksiin. Normaalioloissa välttelen kyseisillä adjektiiveilla kuvailtuja paikkoja ja varsinkin noita yön suomia mahdollisuuksia kuin ruttoa, mutta päätin kuitenkin lähteä testaamaan paikan, koska eräät rakkaat ystäväni eivät muualla enää nykyään käykään. Ajattelin siis, että paikassa on pakko olla jotain, ja myönnettäköön, että saatan olla hieman kaavoihin kangistunut.

H-hetki koitti ralliviikonlopun lauantaina. Päätimme mennä Escapeen kohtuullisen ajoissa, sillä epäilimme muuten joutuvamme jonottamaan pienen ikuisuuden. Saapuessamme tähän Jyväskylän uusimpaan, kuumimpaan ja upeimpaan yökerhoon, paikalla olikin minun mittapuuni mukaan mukavan väljää: tanssilattialla mahtui kääntymään ja tiskillä oli tilaa. Pari tuntia menikin ihan mukavasti tanssiessa jalkojamme kipeäksi, mutta noiden ensimmäisten parin tunnin jälkeen paikalle pärähti puoli Jyväskylää ja muutama vannoutunut rallikansalainen päälle, minkä jälkeen paikka muuttui saunaksi. Hyvin ruuhkaiseksi saunaksi. Edellämainituista syistä ja mahdollisesti myös laskuhumalasta (vartin jono tiskille) johtuen ei ollutkaan enää niin kivaa ja kisa kunto alkoi romahtaa. Vielä parisen tuntia koetimme jatkaa iltaa, mutta lopulta oli pakko todeta, että kotiinlähtö olisi ajankohtaista, sillä jalkoihin sattui ja suuta kuivasi. Lähdimme siis kun olimme vielä voitolla.

Mitä me tästä retkestä sitten opimme? Kaikki baarit ovat ihan käypiä kun kaverit on mukana, tiskille pääsee, tanssimaan mahtuu ja suomipoppi ei soi (ilokseni Escape ei ole niitä paikkoja, jotka harrastaisivat suomipoppia). Aina kannattaa myös kokeilla uutta, ettei jumiutuisi vanhoihin uriin. Tästä huolimatta joudun antamaan Escapelle blogihistoriamme ensimmäisen negatiivisen hylkeen. Vaikka ilta oli puoliväliin asti kiva ja selvisin ulos suuremmitta traumoitta, tosiasia on kuitenkin se, että Escapen kaltaiset paikat eivät ole minua varten. Paikalla on aivan liikaa ihmisiä ja aivan liian vähän rockia, juomat ovat saavuttamattomissa ja sisäänpääsymaksu on ryöstöä.

Yhtä uutta kokemusta rikkaampana päätän tämän arvostelun vihaiseen hylkeeseen.

Loppuun vielä kiitokset suurenmoisille oppailleni, jotka johdattivat minut Escapen jännittävään maailmaan.