Elämän hinta

Ihmisen osa (2009) on Kari Hotakaisen kirjoittama kirja ostamisesta ja myymisestä. Tarina alkaa kun Salme Malmikunnas myy elämänsä 7 000 eurolla tarinoista ehtyneelle kirjailijalle.  Sillä summalla 80-vuotias entinen lankakauppias jakaa elämänsä, vaikka ei hän oikeasti sitä haluaisi tehdä – kaikki kirjailijat kun ovat valehtelijoita. Rahat on kuitenkin saatava keinolla millä hyvänsä.

”Rahasta puhumisesta tulee likainen olo, vaikka itse välineessä ei ole mitään vikaa. Tässä maassa voi vapaasti puhua vain säästä, se on kaikille sama eli huono.
                             Päätin pestä naamani, kun käsiäni en voinut. Olin myynyt elämäni ja maksoin siitä nyt häpeällä.”

Niin Salme alkaa kertoa elämästään: miehestään Paavosta, lapsistaan Helenasta, Pekasta ja Maijasta ja siitä yhdestä, joka kuoli, postikorteista, vanhoista ajoista, yrittäjyydestä ja lankakaupasta. Mutta mikä saa Salmen jakamaan elämänsä – mihin hän tarvitsee 7 000 euroa? Tätä mysteeriä avataan pikku hiljaa, ja pitkään aikaan lukija ei tiedä mitään muuta kuin sen, että jotain niin pahaa tapahtui, että Paavo lopetti puhumisen.

Ihmisen osa muistutti tyyliltään kovasti edellistä lukemaani kirjaa, Kerjäläistä ja jänistä. Molemmissa tragedia kohtaa huumorin, avataan suomalaista sielunmaisemaa ja koetetaan ostaa onnea. Ihmisen osa on tosin näistä kahdesta todellisemman tuntuinen. Kirjan hahmot olivat hyvin kiinnostavia ja samaan aikaan kovin toden tuntuisia. He ovat kiinni todellisessa arjessa eikä sellaisessa seikkailussa kuin mihin Kyrö vei kerjäläisen ja jäniksen. Elämä ei aina mene niin kuin suunniteltiin ja vastoinkäymiset lyövät vasten kasvoja. Sen ovat kokeneet Salmen lapsetkin, jotka kukin tahoillaan koettavat selviytyä: yksi surusta, toinen nälästä ja kolmas tappiosta. Salme lähettelee heille elämänviisauksia postikorteissa, sillä paljoa muuta ei voi tehdä. Lapsien on annettava kulkea oma tiensä.

Raha pyörittää maailmaa – joko sitä on liikaa tai aivan liian vähän. Ihmisen osa on tarina rahasta, arjesta ja työstä. Se kertoo miten työelämä on muuttunut palaverihelvetiksi ja tuloerot ovat kasvaneet. Se kertoo, että ihmisten arki on useimmiten selviytymistä ongelmasta tai toisesta. Sitä se on kuitenkin aina ollut. Vanhat ajat eivät olleet sen parempia, mutta ne olivat erilaisia. Jokainen aika tuo mukanaan omat ongelmansa.

Malmikunnaksen perheen lisäksi tarinassa on mukana myös Biko, joka päätyi Suomeen tavattuaan Maijan. Hän työskentelee bussikuskina ja erään aivan erityisen rankan työvuoron päätteeksi hän miettii, mitä olisi halunnut sanoa hankalaksi heittäytyneelle suomalaispojalle, mikäli hänen kielitaitonsa olisi siihen riittänyt. Puhe on pitkä ja osuva ja seuraavassa on pätkä siitä todistamassa Hotakaisen taitoja.

”Sinä luulet, että olen sinulle uhka työelämässä ja rakkaudessa, mutta voin vakuuttaa, etten ole koska luultavasti et ole hakeutumassa bussikuskin ammattiin ja koska minulla on Maija, sinun naisiisi en ole kajoamassa. --Minä olin samanlainen sinun iässäsi. Liikuin porukoissa ja etsin sorrettavaa. Jotain pientä ja vääränväristä, ja kyllä me sellaisen löysimme kun oikein savanneja haravoimme. Ja jos sinua yhtään lohduttaa, voin sanoa sinulle, että minäkin olen rasisti. Pidän teitä suomalaisia yksinkertaisina ihmisinä. --Te annatte palaa vasta kun tuli on jo sammunut.  --Kyllä. Pidän teitä alempiarvoisena rotuna. Mutta sitä minun pitää kunnioittaa, että olette säilyneet hengissä tässä järkyttävässä kylmyydessä yksin. Ettehän te voineet mihinkään tukeutua, kun karhu on väijynyt rajoillanne. Ruotsia en edes laske maaksi, se on virkistysalue.”

Tarina oli hyvä ja teksti vielä sitäkin innostavampaa, kuten varmasti yllä olevasta sitaatistakin huomaat. Kirjan loppu oli myös onnistunut. Murhenäytelmän luonteen paljastuminen selittää irrallisia kiemuroita ja se mitä henkilöt päätyvät tekemään yllättää. Kirja ansaitsee ehdottomasti tyytyväisen hylkeen, sillä Hotakainen on viisas mies. Hän kuvaa elämää ja sen vaikeutta, mutta tuo myös esiin arjen koomisuuden. Koko kirja oli täynnä erittäin osuvia havaintoja elämästä.

Kun sioista tuli ihmisiä

Jatkaen hiukan samasta aiheesta, tänään aion kertoa teille George Orwellin klassikkokirjasta Eläinten vallankumous (*. Kirjan takakansi kuvailee sitä klassiseksi tutkielmaksi vallan väärinkäytöstä ja sitä se onkin. Leppeän satumaiseen muotoon puettu tarina alkaa, kun Majuri-niminen sika vakuuttaa maatilansa eläimet vallankumouksen tarpeellisuudesta, jotta ilkeät ja orjuuttavat ihmiset saataisiin häädettyä pois. Vallankumous tapahtuu juhannusaattona, minkä jälkeen eläimet jäävät maatilalle keskenään. Työt jaetaan tasapuolisesti kaikkien kesken ja vannotaan ikuista tasa-arvoa ja vapautta. Suuren ladon seinään maalataan eläinten seitsemän käskyä hyvään elämään:

"1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia."

Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että siat ja erityisesti Majuri ottavat itselleen etuoikeuksia. Aluksi kaikki omenat määrätään vain ja ainoastaan sikojen syötäväksi, sitten ne muuttavat paremmille asuinsijoille ja vähitellen ne alkavat pukeutua vaatteisiin ja nukkumaan sängyissä. Muiden eläinten ruoka-annoksia pienennetään ja työmäärää lisätään, oikeuksia rajoitetaan, niitä aletaan hallita pelolla ja kilpailijat surmataan. Samaan aikaan toinen sujuvapuheinen sika maalailee uudet säännöt ja pelottavat tilanteet muille eläimille mukamas hyviksi asioiksi, joten eläimet uskottelevat itselleen, että loppujen lopuksi asiat ovat kuitenkin vielä melko hyvin; onhan inhottavat sortajaihmiset ajettu pois. Osa eläimistä epäilee, että siat käyttävät valta-asemaansa väärin, varsinkin ne, jotka osaavat lukea ladon seinässä vähitellen muotoaan muuttavaa tekstiä. Ne eivät kuitenkaan joko muista tai halua ymmärtää asioiden oikeaa laitaa. Lopuksi seinässä lukee enää yksi käsky:

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset".

Kuten arvata saattaa, siat ovat vallankahvaan päästyään muuttuneet sortajiensa kaltaisiksi. Vuonna 1945 julkaistu Eläinten vallankumous on yhä ajankohtainen poliittinen satiiri vallasta ja siitä miten se muuttaa sen kahvassa olijoita. Se pohjautuu Orwellin omiin kokemuksiin ideologisten pettymysten ikeessä. Poliittisesti sitoutumaton mutta vannoutunut vasemmistoradikaali Orwell nimittäin toimi Espanjan sisällissodassa 1930-luvulla kirkasotsaisena vapaaehtoisena. Hän tavoitteli tällöin vasemmistolaista kaikkien ihmisten ehdotonta tasa-arvoisuutta, mutta joutui katkerasti huomaamaan miten hienoilla aatteilla ei ole mitään sijaa kun kyse on vallan tavoittelusta ja vihollisen kukistamisesta. Oman arpensa jätti sodanaikainen voittajien rasvaama totalitaarinen propagandakoneisto, joka pystyi (ja pystyy edelleen) muuttamaan massojen asenteita haluamallaan tavalla ja luomaan oman "virallisen" totuutensa jota jakaa ympäriinsä. Tämä kaikki sai sodan koettuaan pasifistiksi muuttuneen Orwellin ideoimaan tämän eläinproletaarien kapinan ihmiskapitalisteja vastaan.

Kirja oli hyvin vaikeasti arvosteltava. Pidin kirjan sanomasta, sen terävästä satiirista ja kritiikistä. Aikaansa edellä oleva Orwell kuvailee taitavasti sadun kautta kaksinaamaista politiikkaa ja vasemmistopuolueiden vaikeuksia toimia vallan kanssa ideologisesti ja moraalisesti oikein. Ongelma vaan on, että tarina on sadun muodossa. Aikuisena ihmisenä sitä oli todella raskas lukea, olkoonkin että sanoma oli hyvä. Tämän vuoksi minulla meni varmaan puoli vuotta tämän pikkuisen läpyskän läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, että se ei tee kirjasta huonoa tai ole itsessään vika, vika on pikemminkin minun lukemistottumuksissani ja mahdollisessa ahdaskatseisuudessani tarinoiden yleisiä kerronnallisia muotoja kohtaan. Mutta koen silti olevani oikeutettu olemaan ylistämättä kirjaa sen vuoksi. Toisaalta kuitenkin itsekin hyvin vasemmistolaisen maailmankuvan omaavana pehmoanarkistina pidin kirjan tarkkanäköisyydestä vallankäytön kieroutumien suhteen. Annan siis hyväksyvän hylkeen, sillä kyllähän se nyt tälle kirjalle kuuluu!

George Orwell - Eläinten vallankumous (1945), WSOY pokkarit.
Musiikkisuositus: mikä tahansa vassaripunk.

(* Haluan nostaa erityishuomion kohteeksi faktan, että todellakin luin klassikkokirjan tällä kertaa. Olkoonkin, että tämä vain lykättiin käteeni ja käskettiin lukemaan. Mutta sen tein yhtäkaikki.

Kerjäläinen ja jänis

Olen varmaan tulossa vanhaksi tai muuten vaan pehmeäksi kun en Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä (2011) kyennyt lukemaan kuivin silmin. Mutta kuka pystyisi? Se on tarina kovaonnisesta romanimiehestä, joka haluaa vain ostaa pojalleen nappulakengät, mutta päätyykin kerjäämään kylmään pohjolaan. Jos tämä ei vielä ole tarpeeksi surullista, niin mukaan kuvioihin tulee myös vihatun citykanin poikanen, joka on loukannut tassunsa.

Tarinan päähenkilö on Vatanescu, jonka kansainvälinen rikollisjärjestö ottaa palkkalistoilleen kerjäämään. Diiliä ei voi väittää kovin hyväksi: 75 pinnaa järjestölle, 25 Vatanesculle. Työsuhdeasunto tarjotaan, mutta se on asuntovaunu numero kolme tuulisella kentällä. Sairauspäiviä ei tunneta, lomarahat ja ansiosidonnaisen voi myös unohtaa. Polvet sohjossa Vatanescu kerjää paikallaan taidemuseon ja makkaraisen talon kulmalla seitsemänä päivänä viikossa. Kerjääminenkään ei kuitenkaan ole immuunia suhdanteiden vaihtelulle.

”Ja väistämättä tuli se päivä, kun Järjestöstä kävi käsky, että toimintoja on tiivistettävä. Yt-neuvottelut alkaisivat, koska Kansainvälinen rikollisuus on ylikansallinen pörssiyhtiö ihan siinä missä Nokia tai Gazpron. Sitä paitsi Järjestön mainonta- ja markkinointiosastolla oli pantu merkille kerjäämisen julkisen kuvan romahtaminen.”

Vatanescu saa siis potkut ja kaupan päälle poliisi tulee vielä hajottamaan kerjäläisten leirin. Toivottomana Vatanescu istahtaa puiston penkille ja silloin hän kohtaa tassunsa loukanneen jäniksen. Pusikossa rapisee ja kepein ja kivin aseistautunut nuorisolauma syöksyy pusikkoon. He jahtaavat haittaeläimiä, jotka vaarantavat kaupungin, nakertavat omenapuiden juuret ja säntäilevät liikenteessä aiheuttaen turhia vakuutusyhtiökäyntejä. Eläintarha maksaa citykaneista viisi euroa kappaleelta ja syöttää ne tiikereille. Onneksi Vatanescu on kuitenkin nopeampi ja piilottaa jäniksen takkinsa sisään.

Kerjäläinen ja jänis ovat vailla työtä, suojaa ja kaukana kotoa. Molemmilla on vihamiehet perässään ja niitä nappulakenkiäkään ei ole. Vatanescu koettaa saada loukkaantuneen ystävänsä hoitoon, mutta sairaalasta ei eläimille apua löydy. Marian sairaalan ensiavun vastaanottotiskillä päivystävä Hertta Mäntylä on empaattinen auttaja, joka tietää millä useimmat ihmiset paranevat, mutta siitä huolimatta edes häneltä ei löydy sympatiaa tassunsa loukanneelle jänikselle.

”Hertta Mäntylä näki englantia puhuvan rääsyläisen, eikä siinä mitään kunhan löytyi sairausvakuutuskortti. -- Vuosien kokemuksesta Hertta tiesi, että lääkitsemistä, laitostamista, piikkejä ja pillereitä paremmin suurimmalle osalle potilaista toimisi uni. Puhtaissa lakanoissa, tuuletetussa huoneessa alkava, keskeytymätön ja turvallinen uni. Omalla ajalla tapahtuva, kahvintuoksuinen herääminen ja sanomalehti. Talossa lempeitä naisia, huumorintajuisia enoja, pieniä lapsia leikkimässä hiljaa ja suloisina, elämästä täynnä. Sen kun ihminen voisi ihmiselle antaa, mutta tilalla oli kiire, ansainta, kuolemanpelko ja ainainen väsymys. Renkaat silmien alla, renkaat leasing-auton alla, tuli perseen alla, liekki lusikan alla, täällä pohjantähden alla.”

Tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta onneksi maailmassa on vielä myös niitä ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Vatanescu saa tilaisuuden, puvun ja ohjeet mennä pohjoisen hillasoille, missä jokainen työtä pelkäämätön voi tehdä omaisuuden. Omaisuutta ei Vatanescu kuitenkaan tienaa marjoilla – ei edes niitä nappulakenkiä. Marjat jäävät suolle, mutta pohjoisessa voi nykyään tehdä muutakin. Vatanescu päätyy suuren ostoskeskuksen rakennustyömaalle, joutuu yhteiskunta-aktivistien pelastamaksi ja päätyy taikurin avustajaksi. Jänis löytyy luonnollisesti hatusta.

Tuomas Kyrön tekstiä on ilo lukea. Teksti on värikästä ja kieli kekseliästä. Se on yhtä aikaa hauskaa ja riipaisevaa. Kirja kertoo monta elämäntarinaa ja maalaa todella osuvaa kuvaa nyky-yhteiskunnasta. Vatanescu kohtaa matkallaan muun muassa venäläisen rikollisen, sydänkohtauksesta toipuvan suomalaisen miehen, taikurin ja Tavallisten ihmisten puolueen johtajan. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin kovin samanlaisia – elämä vain vie eri suuntiin.  Köyhä romaanimies katselee pohjolan yltäkylläisyyttä hämmästellen, mutta kohdatessaan yksittäisen ihmisen, tajuaa, etteivät erot niin kovin suuria olekaan. Kyrö kertoo ihmisistä kaikkine vikoineen, mutta uskoo, että pohjimmiltaan kaikki ovat hyviä.

Tarinalla on kaikkitietävä kertoja, joka ei kuitenkaan ole vain ääni taustalla. Kertojaa ei ole hävitetty taustalle, vaan hänellä on oma äänensä. Tuo nimetön kertoja on myös aika hauska.

”Nyt Sanna Pommakka nosti vuorostaan kätensä Vatanescun käden päälle, tietämättä miksi. Minäpä tiedän, minä olen kaikkitietävä kertoja, minä kuljen näiden henkilöiden ihan sisällä ja tarvittaessa nousen heitä yläilmoista katsomaan. Sanna Pommakka teki aloitteen, koska Vatanescu ei aiheuttanut hänelle minkäänlaista uhkaa.”

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ansaitsee ehdottomasti tyytyväisen hylkeen, sillä Kyröllä on vaan sana niin hyvin hallussa. Kirja ei ole maailmoja mullistava, mutta niin hyvin kirjoitettu ja täynnä todella oivaltavia pointteja ihmisistä ja yhteiskunnasta, että siitä ei voi olla pitämättä. Ainoastaan kirjan loppu ei mielestäni yllä muuten todella hyvän kirjan tasolle. Tuolla lopullakin on kuitenkin merkityksensä, sillä se antaa Kyrölle mahdollisuuden analysoida populismia politiikassa. Tämä kirja herättää myös kiinnostuksen lukea eräs toinen suomalainen kirja jäniksestä ja miehestä, sillä Jäniksen vuosi on omalta kohdaltani jäänyt lukematta. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin jostain syystä se ei vain yläasteella äidinkielentunnilla oikein napannut, vaikka muuten himolukija olinkin. Täytyy siis ehkä korjata asia, jotta tiedän kuinka paljon Kyrö Paasilinnalle kumartaa.