Kuin televisiota katselisi

Camilla Läckbergin Perillinen (2007) lykättiin käteeni jokin aika sitten ja lueskelin sen mökillä auringon paisteessa. Kyllähän se ihan viihdytti, tarina kulki ja kiinnosti, mutta eräs asia häiritsi ihan todella paljon. Läckberg ei vain osaa kirjoittaa kovin hyvää tekstiä. Hänen tekstinsä kuulostaa siltä kuin hän pitäisi lukijaa vähän tyhmänä.

”Hän tallensi kirjoittamansa tekstin ja käynnisti hetken epäröityään Internet Explorerin. Hän klikkasi Googlea, kirjoitti hakukenttään ”Erik Frankel” ja painoi Enteriä. Esiin ilmestyi lukuisia osumia. Osa liittyi selvästi vääriin henkilöihin.”

Läckberg selostaa pikkutarkasti kaiken turhankin. Tekstistä tulee mieleen, että Läckberg on mahdollisesti myös toimittaja, sillä hän tykittää faktoja lukijalle, eikä todellakaan sorru minkäänlaiseen maalailuun. En sano, että toimittajamainen tyyli olisi aina huono, mutta ainakaan Läckbergin teksti ei toiminut. Kirjoitustyylistä tulee myös mieleen, että Läckberg on jäljitellyt television rikossarjojen tyyliä. Vai mitä sanot siitä, että henkilöt huutavat koomisesti samaan aikaan toisiaan saman käytävän varrella olevista huoneistaan keksiessään kumpikin tahoillaan jotain tutkinnan kannalta tärkeää? Tai että Tanumshedin poliisiaseman päällikkö on lihava, työntekoa pakoileva keski-ikäinen mies, joka kuitenkin rakastuu ja innostuu salsasta, ja että hänen alaisensa yrittävät tämän kuullessaan pitää naamansa peruslukemilla.

Perillisen päähenkilö on Erica Falck, joka löytää äitinsä tavaroista natsien kunniamerkin ja nipun vanhoja päiväkirjoja. Kunniamerkin alkuperän selvittämiseksi hän vie sen eläkkeellä olevalle historian opettajalle, jonka intohimona on toinen maailmansota. Mies kuitenkin murhataan ennen kuin Erica saa tietää mitään kunniamerkistä. Erican yllätykseksi äidin päiväkirjoista myös selviää, että Erican äiti sekä murhattu mies olivat ystäviä nuorena. Kirjassa seurataan useampaa henkilöä, jotka yrittävät ratkoa murhaa tahoillaan. Välissä myös valotetaan ihmisten perhe-elämää ja poiketaan sodanaikaisiin tapahtumiin.

En minä vihannut kirjaa, vaikka siinä toivomisen varaa olikin. Perillinen oli vain ehkä suunnattu ihmisille, jotka haluavat yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Kirja oli kuin jokin television rikossarja, jota katsotaan kun parempaakaan ei ole tarjolla: se viihdyttää ja tarina on ihan mukiinmenevä ja sitä on höystetty ihmissuhdedraamalla sekä koomisilla kohtauksilla. Ei sitä inhoa, mutta ei se jää mieleenkään. Tämä kirja onkin loistava tilaisuus julkaista uusi hylkeemme:

"Not my cup of tea" - koska aina välillä sitä vain toteaa, ettei kuulu kohderyhmään.

P. S. Olin muuten väärässä veikatessani, että Läckberg olisi toimittaja taustaltaan, hän on nimittäin koulutukseltaan ekonomi. Se ei ehkä kuitenkaan muuta asiaa miksikään.