Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja se seuraa Mikon edesottamuksia tämän matkalla Mikael Anderssoniksi, ruotsalaisen yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi göteborglaisen perheenisän muodossa. Hinta muutokselle on kova ja matka kivinen, mutta näppärä Mikko ei anna minkään hidastaa itseään toteuttaessaan unelmaansa. Mikosta tulee vuosien edetessä väistämättä pesunkestävä sosiopaatti (ks. otsikko) mieleen, mutta hahmon rakastettavuus säilyy silti. Loppu se on tosin sosiopaateillakin, mutta Mikko, tai siis Mikael, ei kuitenkaan jää tyhjän päälle vaan saa tärkeän elämänopetuksen.
Kaikilla Hyviä ja huonoja uutisia seuranneilla lienee käsitys Nousiaisen huumorintajusta (ja rakkaudesta sosiaalidemokratiaan) ja juuri sen takia minäkin tähän kirjaan tartuin - enkä joutunut pettymään. Meitsi on aika nuiva verbaalisen huumorin suhteen, mutta kirjassa oli kohtia jotka väkisin saivat nauramaan ääneen. Jaan teille nyt suosikkikohtani:
"Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskaista auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä".
Haha!
Kuvailisin tekstin tyyliä hieman lakoniseksi ja kertoja yksinkertaisesti toteaa (hyvin suomalaiseen tapaan) paljon asioita. Tämä toimii kontekstissa oikein hyvin ja mielestäni juuri se saa aikaan hauskan kerronnan. Huumorin lisäksi kirjassa on myös pohdiskelevaa yhteiskunnallista satiiria ja ainakin minut se sai ajattelemaan suomalaisuutta. Todellako olemmeko tällaisia? Kaikenkaikkiaan siis toimiva kirja, joten se saa sehdottoman hyväksyntäni!
Musiikkisuositus: Vaihtelevasti joko Eppu Normaalia ja Tomas Lediniä.
Ps. Mietin koko kirjan ajan että mitä ovatkaan ruotsalaiset olleet mieltä tästä...
