Kunkku ja Kyrön vaihtoehtoinen maailman historia

Luinpa taas vaihteeksi Tuomas Kyröä. Tällä kertaa mukana ei kuitenkaan ollut jäniksiä tai mielensäpahoittavia vanhoja miehiä vaan ihan oikeita kuninkaallisia. Kyrön Kunkku (2013) kertoo Suomen historiasta, tarkemmin sanottuna kuningas Kalle XIV Penttisen ajasta. Kirja käy läpi niin kuningaskunnan kuin kuninkaankin vaiheita vuodesta 1947 alkaen aina vuoteen 2013 asti, jolloin kunkku irtisanotaan virastaan ja monarkia lakkautetaan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä historiallinen romaani, sillä se on myös suuri selviytymistarina, jossa entinen kuningas yrittää opetella elämään normaalia elämää ilman palvelijoita ja erityiskohtelua.

Vuonna 1947 Vantaalla kuninkaan hovissa syntyy kruununperijä Kalle XIV Penttinen. Suomi on Kyrön maailmassa vanha ja arvostettu kuningaskunta, jossa jo vuonna 1947 käydään kauppa, kehitetään hyvinvointia ja tuotetaan tasaiseen tahtiin veronmaksajia. Sillä aikaa kun muu maailma on sotinut, Suomesta on kehittynyt tärkeä tekijä musiikki-, elokuva- ja puunjalostusteollisuudessa.  Suomella ei ole vihollisia, toisinkin kuin naapurimaalla Ruotsilla, jolla ei mene niin hyvin. Ruotsin ja Norjan välisen sodan jälkeen usean sukupolven itsetunto-ongelmiin haetaan ratkaisua kotipolttoisella viinalla ja itsemurhalla. Sota tulee myös heijastumaan koko maan kehitykseen tulevina vuosikymmeninä.

Suomi siis kukoistaa ja sen kansalaiset ovat onnellisia. Eivät kuitenkaan aivan kaikki, sillä pian saamme huomata, ettei kuninkaan pojalla ole helppoa. Tulevasta kunkusta leivotaan edustuskelpoista aristokraattia, joka tulisi näyttämään tärkeältä vaihtelevissa tilaisuuksissa. Mikään hauska ei äidin mielestä sovi kuninkaallisen arvolle ja Vantaan linnan muurit eristävät kunkun kaikista muista lapsista. Muurien sisäpuolelta kunkulle löytyy vain yksileikkitoveri, imettäjän poika Heikki Kohtalonmäki. Kohtalokkaan lumipallosodan tuloksena kunkku joutuu kuitenkin eroon ainoasta ystävästään. Ainut lohtu kunkulle on Suomen kansallislaji tennis. Vuodet vierivät kunkun haaveillessa tennistähteydestä ja lyödessä tennispalloa kerta toisensa jälkeen kohti linnan muuria.

Koulussa kunkku kuulee entisten kuninkaiden valloitusretkistä ja sodista ja toteaa, että kuninkaallisena olossa on ehkä sittenkin puolensa. Valitettavasti Suomi on kuitenkin moderni kansakunta, jossa kuninkaan valtaoikeuksia on supistettu merkittävästi. Asioita määrää pääministeri ja kuningashuone toimii vain keulakuvana. Edes kruunua ja kärpännahkaviittaa ei saa käyttää kuin kruunajaisissa. Tämä karu totuus selviää kunkulle vasta aikuisena, sillä ahkeran pinnaamisen takia kunkku ei koskaan ollut paikalla kun asiasta kerrottiin koulussa. Todellisuus iskee kunkkua vasten kasvoja, kun hän aikuisuuden kynnyksellä joutuu kulkemaan pääministerin mukana edustustilaisuuksissa viihdyttämässä vanhoja tätejä. Hän ei tulisi valloittamaan uusia alueita tai aloittamaan sotia. Hänen tehtävänsä on edustaa.

Ei kunkunkaan elämä kuitenkaan ihan täynnä pelkkää tylsyyttä ja yksinäisyyttä ole. Hän nimittäin havaitsee, että nahkapaikkaisella takilla ja urheiluautolla saa naisia. Naiset kuitenkin tulevat lopulta koitumaan myös hänen tuhokseen ja romauttamaan kuninkaallisen kulissin: tulee potkut, vaimo jättää, lapset katoavat omille teilleen ja kunkku joutuu sossun luukulle. Onneksi kaiken kurjuudenkin keskeltä löytyy Helena, joka lupaa auttaa, jotta kaikki saataisiin jouluksi kuntoon. Kuninkaalliseksi kunkku ei kuitenkaan halua enää palata, sillä viimein hänellä on oma elämä, jota ei pääministerit tai äidit määräile.

Kyrön kirja on mielenkiintoinen vaihtoehtoinen maailmanhistoria. Se on hauska ja oivaltava, mutta silti sen lukeminen kesti ihan luvattoman kauan. Kirja on kevyt viisi ja puolisataasivuinen tiiliskivi, joka käy ehkä hieman liiankin tarkasti läpi kuningaskunnan ja kunkun vaiheita. Kirja ansaitsee ehdottomasti hyväksyvät arvostelut, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Kunkku pursuilee ideoita, satiiria, yhteiskuntakritiikkiä ja kuulostaa iltapäivälehtien lööpiltä. Tavallaan pidin kokonaisuudesta, mutta kaikkea oli ehkä vähän liikaakin. Kunkku on kuitenkin hyvä tarina julkisuudesta ja aseman tuomista odotuksista. Kunkku on nimittäin ihan tavallinen hölmöilevä tyyppi, joka pitää tisseistä, hampurilaisista ja tenniksestä, eikä kuninkuus tee hänestä mitenkään erityistä. Kyrön teos pohtii myös, mikä osuus kansakunnan historialla on sen tulevaisuudessa: olisiko Suomi ollut ilman sotia avoimempi ja positiivisempi, olisiko sota Ruotsissa saanut Abbankin laulamaan kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisiä lauluja?

Kun megapohatta nuorikon tapasi - ja kuinkas sitten kävikään: tarinoita erotiikasta

Nyt se tapahtuu. Olette nimittäin aikeissa lukea kauan odotetun arvosteluni viime vuosien kohutuimmasta trilogiasta, eli saanko esitellä - Fifty Shades of Grey! Ostin kaikki kolme kirjaa syksyllä kirpparilta varsin edulliseen pakettihintaan, mikä saattoi edesauttaa päätöstäni kotiuttaa kirjat. Ehkä toinen syy oli, että mieleeni pälkähti kerrankin olla perillä jostain viime aikojen khuulista jutusta ja tarkistaa että mistä sitä on oikein kohkattu. No oliko tässä jotain kohkaamisen aihetta sitten? Katsotaanpas.

Juoni itsessään tuskin tarvitsee hirveästi valottamista, mutta kaiken varalta homman nimi on tämä: nuori ja kokematon opiskelijaneitonen Anastasia kohtaa megarikkaan bisnespohatta Christian Greyn mennessään haastattelemaan tätä yliopistonsa lehteen. Nämä tuntevat välitöntä vetoa toisiinsa ja ajautuvat intohimoiseen suhteeseen. Vähitellen paljastuu, että Christianin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia, jotka uhkaavat kyyhkyläisten onnea. Välissä pannaan ja vähän kinkyillään ja elämä on yhtä auvoa ja silmiin tuijottelua, mut sit Christianilla on se fetissipakkomielle.

Laitan alkuun kirjojen lukemisen aikana tekemäni listan kirjan herättämistä ajatuksista:

• En mitenkään voi kuvitella miten kukaan vallasta juopunut (kirjailijan sanoja lainatakseni ”kreikkalaisen jumalan näköinen”), narsistinen lipeväkielinen multimiljonääritoimitusjohtaja voisi koskaan edes vilkaista kahta kertaa naista joka on auttamattoman kömpelö, ei saa sanaa suustaan ja jos saa niin ainoastaan töksäyttelee, punastelee lähes kroonisesti, on muotitiedoton ja töykeä. Ei sillä, minulla ei ole mitään näitä jälkimmäisenä mainittuja piirteitä vastaan itsessään. On vain absurdia ajatella, että tällainen pari koskaan ikinä syntyisi tosielämässä.
• Minäkertoja Anastasia pureskelee koko kirjasarjan ajan alahuultaan kuin pahinkin pakko-oireinen (teki jatkuvasti mieleni repiä se huuli irti pyytää nätisti lopettamaan). Ehdottomasti kroonisinta tämä alahuulen mussuttaminen on ensimmäisessä kirjassa, missä sen on ilmeisesti tarkoitus toimia kiihokkeena. Fail.
• Kirjoissa toistetaan muutenkin samoja käyttäymiskaavoja. En jaksa muistaa kuinka monta kertaa luin Christian Greyn ”silmien syttyvän ja hänen kävelevän määrätietoisesti kohti Anastasiaa eläimellisesti tuijottaen”. Olisi kivasti virkistänyt, jos joku kerta se fabio oliskin eksynyt kurssiltaan lähimmät kierreportaat kolisten alas.
• Se paljon puhuttu ja kohuttu jyystäminen on lopultakin todella aika turruttavaa. Puolivälissä toista kirjaa ainoa huvini seksikohtauksissa oli pistää merkille miten kirjoittaja yrittää epätoivoisesti venyttää seksisynonyymisanastoaan ja mitkä kaikki fantasiat juoksutetaan pikavauhtia lukijan silmille.
• Kirjailijan lempiväri taitaa olla vaaleansininen, sillä sitä viljellään kirjoissa todella paljon. Joka kolmas asia mitä kuvaillaan, oli kyse sisustuksesta tai alusvaatteista, tuntuu olevan vaaleansininen (loput värit ovat burgundinpunainen ja teräksenharmaa).
• Kuka sanoo BEIBE kenellekään?!?!? Teksti oli paikoin muutenkin niin vaivaannuttavaa ja myötähäpeää herättävää, että huomasin irvistäväni lukiessani. Monesti. Huomasin ilmehtiväni tuskissani varsinkin seksikohtausten aikana löpistyjen sanojen aikana. En ole varma pitäisikö kökköydestä syyttää suomentajaa, joka käsittääkseni joutui aikoinaan todella kiireellä suomentamaan koska kohu oli jo noussut ja suomenkieliset piti saada äkkiä markkinoille. 
• Ehkä häiritsevintä kirjoissa kuitenkin on se, että ne auttavat pitämään yllä illuusioita siitä, että nainen voisi muuttaa sen pahan mutta ah niin ihanan renttumiehen. Tiedättehän, sen kontrollitarpeisen, sairaalloisen mustasukkaisen seksimaanikon, joka haluaa hakata toisen heti kun saa pienenkin tekosyyn (”mut sen sisällä on eksynyt pieni poika joka haluaa vaan rakkautta!!1”). Kuinkakohan monta naista onkaan kärsinyt siitä, että kuvittelee narsistinen ja väkivaltainen miehensä joskus ottaisi ja muuttuisi, mutta sitä odotellessa tämä hakkaa koko perheensä lauantai-illan vakiohuvina.

Kovia sanoja. Näissä kirjoissa on se sama, selkeä vika josta puhuttiin jo jonkun arvostelun kohdalla aikaisemminkin: ne ovat kevyitä. Todemmin sanottuna Hömppää isolla höölla. Kirjoissa on ihmisten yleisimmät fantasiat kirjoitettuna ylös, oli kyse sitten seksihurjasteluista, toiveesta saada maistaa raharikkaiden elämää tai siitä että tulisi joku ja repäisisi irti tutusta ja turvallisesta, mutta kuitenkin vähän tylsästä elämästä. Kirjat edustavat kökösti kirjoitettua arjen eskapismia, mikä ei ole uusi asia eikä tietääkseni ole poistumassa kirjamarkkinoilta koskaan. Tällaisissa seksifantasioissa tai arjenpakolaisuudessa ei ole mitään vikaa ja suon sen mieluusti kaikille, mutta miksi minä sitten lähinnä ärsyynnyin lukiessani näitä kirjoja?

Varmasti yksi syy on se, että kirjat on yksinkertaisesti huonosti kirjoitettu. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, en tiedä onko suomennoksilla osaa tähän kökköyteen. Joka tapauksessa minua se kuitenkin ärsytti, mitä ei ainakaan auttanut se, että juoni itsessään oli kökköyden multihuipentuma. Mielestäni se vastasi uskottavuudeltaan lähinnä jotain saippusarjaa, sillä niin paljon siinä oli epäuskottavia ja vauhdikkaita tapahtumia. Lisäksi päähenkilöiden välillä ja heidän päänsä sisäisissä aivoituksissa oli niin paljon draamaa, että olisin itse todennäköisesti tuskastunut kuoliaaksi aikaa sitten samassa tilanteessa. Mutta jälleen kerran täytyy kysyä: miksi oli mukamas huono asia, että juoni oli täynnä erilaisia käänteitä ja henkeäsalpaavia tilanteita? Sillä sehän on juuri sitä mitä tämäntyyppisistä kirjoista haetaan. 

Loppujen lopuksi näiden kirjojen tärkein anti itselleni ei siis ollutkaan jalat alta vievät tunteet ja erotiikka, vaan se miten ne saivat minut miettimään asenteitani tämänkaltaisia kirjoja ja ylipäätään kevyttä lukemista kohtaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei ole olemassa objektiivista ja ultimaattista totuutta siitä, mikä kirjasta tekee hyvän vaan kyse on aina yksilön omista mieltymyksistä. Voin hyvin kuvitella, miksi kirjat ovat keränneet niin paljon lukijoita ympäri maailmaa: ne ovat yksinkertaisen helppoa lukemista ja tarjoavat samaistuttavia haavemaailmoja monille. Ja kuten sanottu, kaikesta dissaamiseta huolimatta ne eivät välttämättä ole yksiselitteisen huonoja kirjoja vaikken minä niiden viehätystä osannutkaan arvostaa. Siitä syystä annan trilogialle "meh-hylkeen":

Ps. Ajattelin aluksi otsikoida tämän tekstin karusti "viisikymmentä sävyä paskaa", mutta ajattelin että se olisi hieman vulgaaria. Höhö.