Joskus
muinoin nuoruudessani, kun olin ensin kolunnut läpi Saarijärven kirjaston
nuorten osaston, päädyin dekkarihyllyjen väliin. Yksi kirjasarja, johon
tuolloin tartuin oli Leena Lehtolaisen Maria Kallio –sarja. Kyseinen sarja ei
koskaan mielestäni ollut mikään maailmoja mullistava, mutta ihan viihdyttävää
ajanvietettä kuitenkin. Hetki sitten palasin tuohon sarjaan löytäessäni
sattumalta kirjastosta uusimman Maria Kallio –kirjan. Kirjan nimi on
Rautakolmio (2013) ja se on sarjan kahdestoista osa. Lehtolainen esitteli Maria
Kallion yleisölle yli 20 vuotta sitten kirjassa Ensimmäinen murhani (1993). Sarja
on aikojen saatossa muodostunut yhdeksi suomalaisten suosikki dekkarisarjoista.
Maria Kallio
on poliisi, joka työskentelee Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten
solussa. Hän on myös aivan tavallinen nelikymppinen nainen, jolla on kaksi lasta, mies, talo ja
kaksi kissaa. Maria Kallio on hyvin arkinen hahmo. Hänen elämänsä on hyvin
samaistuttavaa ja tarinan tapahtumat uskottavia. Maria Kallio on niin
tyypillinen pohjoismainen dekkarisankari kuin vain voi olla, sillä monet tämän
pohjoisen maailman kolkan jännityskirjailijat tekevät hahmoistaan hyvin arkisia
ja helposti lähestyttäviä. Tällaista linjaa toteuttavat esimerkiksi Henning Mankell,
Åsa Larsson, Hågan Nesser ja Karin Fossum. He kaikki myös rakastavat
yhteiskunnallisten ongelmien esilletuomista ja synkkää ilmapiiriä. Noissa
kahdessa Maria Kallio kuitenkin eroaa muista: Rautakolmion ilmapiiri ei ole
niin synkkä ja yhteiskunnalliset epäkohdatkin jäävät taka-alalle.
Tällä kertaa Maria Kallion tarina alkaa kun merestä löydetään kaksi muoviin käärittyä ruumista, joilla ei aluksi tuunnu olevan mitään yhdistävää tekijää. Tutkimukset vievät Kallion saaristoon entisen jääkiekkotähden perhesotkujen keskelle. Kuvioihin ilmestyy myös rouva komisaarion tuttu vuosien takaa ja tämä tuttu sotkee kesäleskenä olevan Kallion kuviot.
Rautakolmio
oli hyvin nostalginen. Ei vain siksi, että palasin vuosien jälkeen tutun
dekkarisarjan maailmaan, vaan myös siksi, että kirja muisteli menneitä. Maria
Kallion elämä on edennyt kirjasarjan edetessä samaisen kaksikymmentä vuotta
minkä sarjakin on ollut olemassa. Rautakolmiossa Kallio muistelee välillä mitä
joskus aikaisemmin hänen elämässään on tapahtunut. Sarjan alussa Kallion ura
oli vasta aluillaan ja nuori nainen omasi vahvat mielipiteet ja räväkän
luonteen. Hahmo on kuitenkin kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella ja nyt
perheellinen sankari onkin Rautakolmiossa vähemmän jyrkkä mielipiteissään ja paljon
varmempi itsestään. Rautakolmio onkin tavallaan Lehtolaisen oma kunnianosoitus
Maria Kallion kaksikymmenvuotiselle taipaleelle.
Rautakolmio
oli juuri sitä mitä odotinkin. Se oli aivan samaa linjaa kuin aikaisemmatkin
Lehtolaisen kirjat – niin Maria Kalliot kuin muutkin: viihdyttävä, realistinen
ja sujuva. Rautakolmio oli täysin lukukelpoinen, mutta ei paljoa muuta. Sitä on
vaikea arvostella perinteisellä kaavallamme, sillä kirja sinänsä ei ollut mitenkään
erityisen huono, mutta se ei myöskään tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Samaa settiä Lehtolainen on kirjoittanut jo monen kirjan tarpeiksi. Taidankin juuri siksi päätyä antamaan kirjalle nyrpeän hylkeen, koska olen huomannut
olevani hieman pehmeä arvosteluissani. Nostalgia ei pyyhi pois sitä tosiasiaa,
että kirja ei tarjonnut mitään uutta.
