Uskollinen puutarhuri

En taas tiedä mistä aloittaisin.

Tämän John Le Carrén kirjan takakannessa lukee, että Uskollinen puutarhuri on kirja kauheista rikoksista ja suuresta rakkaudesta. Tämän minäkin voin allekirjoittaa. En kuitenkaan normaalisti tarttuisi kirjaan jonka takakannessa hehkutetaan suurta R:ää, mutta koska olin aikoinani katsonut kirjasta tehdyn elokuvan Ralph Fiennesin vuoksi (ja pitänyt siitä) uskalsin tarttua tähän. Toinen innoittaja oli Le Carré, josta olin kuullut epämääräisiä kehuja siellä sun täällä. Palatakseni kuitenkin asiaan: ei tarvinnut katua tämän kirjan lukemista.

Kirjan tarina sijoittuu aluksi Keniaan, missä Britannian Nairobin-lähetystön virkailijan vaimo murhataan raa'asti keskellä erämaata ja hänen seuralaisensa on kadonnut. Vaimo, Tessa Quayle, on omistanut elämänsä heikkojen auttamiseen, joten suru-uutinen saa monet suunniltaan. Juuri leskeytynyt Justin Quayle ei kuitenkaan usko hänelle hyssytellen tarjottuja selityksiä, vaan tekee omat johtopäätöksensä. Muiden silmissä hiukan raukka Justin lähtee selvittämään vaimonsa jälkeen jättämiä vihjeitä ja pikkuhiljaa selviää, että kyse ei ole randomista väkivallanteosta, eikä Justin ollenkaan raukka. Kyseessä on kansainvälinen salaliitto joka vie Justinin moneen maahan ennen kuin hän päätyy takaisin Afrikkaan, missä tiukkaakin tiukemmin varjellut salaisuudet vihdoin alkavat valjeta.

Inhimillisten kärsimysten lisäksi kirja kertoo vakuuttavasti ja taitavasti nykyisestä kolonialismista, joka ei ole kadonnut mihinkään vaan on lähinnä muuttanut muotoaan. Länsimaiset yritykset pitävät muun muassa Afrikan maita hiekkalaatikkonaan toteuttaessaan kapitalismin ihanteitaan maailmassa, missä raha tarkoittaa kaikkea ja ihmishenki on niin kovin halpa. Kirjan lopuksi kirjailija loppusanoissaan erikseen mainitsee miten kirjan tapahtumilla ei ole linkkiä tosielämän tai oikeiden yritysten välillä, mutta minä voin vaikka laittaa pääni pantiksi että kirjassa kuvattuja tapahtumia on olemassa surullisen paljon.


Le Carrén tapa kirjoittaa on hengästyttävän moniulotteinen. Lukiessa tuntui monesti siltä kuin katselisi elokuvaa, sillä kaikkitietävä kertoja kertoi tapahtumat niin elävästi ja vivahteikkaasti. Kirjan hahmot olivat Ihmisiä, puhuivat hyvin spontaanisti, välillä jopa hieman tajunnanvirtamaisesti mikä lisäsi realismin tuntua. Le Carré ei siis päästä lukijaansa helpolla, vaan suorastaan vaatii keskittymistä. Mietin koko kirjan ajan sitä, miten vaikuttava se varmasti on alkuperäiskielellään englanniksi. Haluankin nyt ehdottomasti lukea lisää Le Carrén kirjoja (esimerkiksi hyvin tunnetun Panaman räätälin), joten pitääpä etsiä niitä käsiin englanniksi seuraavaksi.

John Le Carré - Uskollinen puutarhuri (2001), Loisto

Musiikkisuositus: Rage Against the Machine - Killing in the Name

Maaninkavaara

Miika Nousiainen on hauska mies. Hän mitä ilmeisimmin rakastaa asioilleen omistautuneita ihmisiä, jos nyt kahden kirjan perusteella voi mitään päätellä. Vadelmavenepakolaisesta ja Mikko Virtasen palavasta halusta päästä ruotsin kansalaiseksi olikin puhetta jo aikaisemmin, mutta nyt käteeni tarttui Nousiaisen Maaninkavaara (2009), joka kertoo Martti Huttusen rakkaudesta juoksuun.

Martti Huttunen on kahden lapsen isä ja koulun talonmies, jonka suuri intohimo on kestävyysjuoksu. Sellaista juoksijaa tai juoksutilastoa, jota Martti Huttunen ei tunne, ei ole. Itse hän ei voi enää juosta vanhan polvivamman takia, mutta valmentaa sitäkin antaumuksellisemmin poikaansa, joka on lupaava juoksija. Huttusen perheen tarina alkaa kun poika Jarkko katoaa kisamatkalla. Martin lisäksi pojan katoamista jää suremaan äiti Sirkka ja nuorempi sisko Heidi. Jarkon katoaminen luonnollisesti järkyttää kaikkia perheenjäseniä, mutta Martti ei perinteisenä suomalaisena miehenä usko itkemiseen tai tunteiden näyttämiseen. Elämän on mentävä eteenpäin ja heikkous on naisille. Juoksu ja etenkin juoksijan valmentaminen on kuitenkin ennen ollut Martin koko elämä. Jarkon katoamisen myötä Martin elämältä putoaa pohja.

Heidi on yhdeksäsluokkalaiseksi harvinaisen ajattelevainen tyttö, joka ei jaa isänsä palavaa intoa juoksuun. Tytär on kuitenkin hyvin huolissaan isästään, joka ei näytä selviytyvän Jarkon menettämisestä. Martti Huttunen patoaa surua sisäänsä ja masentuu.

”Puhuin äidille, että hakisivat ammattiapua, menisivät johonkin puhumaan. Äiti tiesi, ettei isä suostuisi, ja soitti urheiluliittoon. Ne sitten sitä kautta varasivat ajan terapeutille. Isäkin suostui lähtemään kun kestävyysjuoksun valmennuspäällikkö suositteli.”

Martti ei terapiasta huolimatta näytä pääsevän masennuksestaan. Hän ei näe elämässä enää mitään toivoa. Hän ei usko enää edes suomalaiseen kestävyysjuoksuun.

”Sen haudan viereen tulisi suurempi ja kovempi kivi kuin yksikään toinen hautakivi. Sen alle laitettaisiin lepäämään suomalainen kestävyysjuoksu.
                             Näen joka päivä, kuinka se riutuu pois. Ehkä se pitäisi päästää tuskistaan, passittaa haudan lepoon. Surun jälkeen hyvät muistot pyyhkisivät sivuun epäonnistumiset. Sitten vainajaa kehuttaisiin. Suomalainen kestävyysjuoksu oli reilu kaikille, ei koskaan pöyhkeillyt. Oli se vaan.
                             -- Vaan kuollut se taitaa olla. Ainakin me omaiset olemme luopuneet toivosta. Perkelettäkö tässä enää toivoa.”

Lopulta Heidi ei enää näe muuta toivoa pelastaa isänsä masennukselta kuin juokseminen. Hän päättää ottaa veljensä paikan perheen juoksijana, jotta Martti voisi jälleen valmentaa. Martti ei kuitenkaan ole mikä tahansa valmentaja, sillä juoksu ei ole hänelle vain harrastus, se on elämäntapa. Kaikki mitä tehdään, tehdään juoksun ehdoilla. Heidi päätyy viettämään kaiken aikansa juoksun parissa: hän juoksee kouluun, käyttää painoliivejä tunneilla, treenaa koulun jälkeen, katsoo vanhoja juoksu videoita nauhalta ja viettää hiihtolomansa entisen juoksijan kotiseudulla, Maaninkavaarassa, harjoitusleirillä. Ja koko ajan Heidi miettii, että vielä vain vähän aikaa, sitten isä on taas kunnossa ja minä lopetan.

Nousiaisen kirjassa tarinaa kerrotaan sekä Heidin että Martin äänellä. He katsovat samoja tilanteita täysin eri näkökulmista: Heidin mielestä isä on hullu ja isän mielestä kyseessä on vain erinomainen valmennusohjelma. Martin absurdeihin mittasuhteisiin paisuvasta juoksun palvonnasta huolimatta Nousiainen on onnistunut tekemään hahmosta yllättävän uskottavan. Martilla on oma logiikkansa, jonka valossa kaikki näyttää varsin järkevältä ja perustellulta: hän kun ajattelee kaikki asiat siltä kannalta, että miten ne hyödyttävät tai eivät hyödytä juoksemista. Martin juoksu-logiikka ei kuitenkaan rajoitu vain käytännönasioihin, sillä hänessä asuu myös pieni filosofi, joka analysoi nyky-yhteiskuntaa juoksun kautta. Martti on kuitenkin jämähtänyt suomalaisen kestävyysjuoksun kultaisiin päiviin eikä suostu hyväksymään sitä, että maailma muuttuu, vaikka hän ei muuttuisi. Heidi on huomattavasti isäänsä paremmin kiinni tässä päivässä.Heidi yrittää pitää kiinni omista unelmistaan samalla kun pyrkii pitämään perheensä koossa.

"Aikamatkailu ei kuulemma ole mahdollista. Tulisivat katsomaan. Meidän perhe ja Saken perhe kommunikoivat keskenään, vaikka elämme ainakin 30 vuotta eri ajassa."

Loppujen lopuksi Maaninkavaara kertoo juoksua enemmän suomalaisesta perhe-elämästä. Kirja kertoo perheen perinteisitä rooleista ja siitä miten hankalaa niitä on muuttaa. Roolit kahlitsevat ja alistavat esimerkiksi Sirkan, joka ei kyseenalaista miehensä toimia, vaan tyytyy liian pitkään muonittajan rooliinsa. Kirja kertoo myös siitä, miten nuo roolit joskus kääntyvät päälaelleen, ja lapset joutuvat huolehtimaan vanhemmistaan. Maaninkavaara on tarina siitä, miten vanhemmat joskus yrittävät elää omia toteutumattomia unelmiaan lastensa kautta.

Nappasin Maaninkavaaran kirjastosta ainoastaan Nousiaisen nimen innoittamana, joten tajuttuani kirjan kertovan juoksemisesta, olin hieman skeptinen sen suhteen. Osoittautui kuitenkin, että juoksemisestakin saa aikaan varsin hauskan kirjan.

8.22 - 5.37

Kas tässäpä lukijain toivepostaus, ensimmäinen laatuaan osaltani. Joten laitetaanpa arvostelua tulemaan!

Kävi nimittäin sillä tavalla, että aloitin alkuvuodesta crossfitin. Tämän vuoden trendilajin, joka on ilmeisesti jopa zumbaa syrjäyttämässä suosiollaan! No joka tapauksessa, olen nyt kahdeksan viikon ajan 2-3 kertaa viikossa kurittanut lihaa karussa entisessä teollisuushallissa. Heikohkon lähtötason vuoksi menin aloittelijakurssille, mikä oli tasan oikea vaihtoehto.

Aloittelijakurssi koostui suuresti tekniikoiden harjoittelusta. Yleisesti tuntien rakenne meni niin, että alkulämpän jälkeen harjoiteltiin -yllätyys- tekniikoita. Mukana oli mm. soutua ja kahvakuulailua ja paljon muuta mitä en näköjään juuri nyt muista. Paljon harjoiteltiin painonnoston tekniikoita, minkä varaan koko laji käsittääkseni paljon rakentuukin. Tekniikan jälkeen tehtiin voimaosio, eli ruoskittiin kroppaa lihasharjoituksilla. Tämän jälkeen päästiin kuitenkin vasta itse asiaan eli workout of the dayhin, eli wodiin.

Wodit ovat crossfitin ydin, päivittäin vaihtuvia treenejä joille päästäkseen täytyy käydä alkukurssit tai muuten osata tekniikka. Aloittelijakurssilla wodit nojautuivat aina päivän tekniikkaan tai voimaosioon, jolloin ne tukivat toisiaan. Normiwodit ovat käsittääkseni vaihtelevampia, mutta nekin tehdään ohjatusti ryhmissä ja skaalaus omalle tasolle on niissäkin sallittua. Wodit tehdään usein aikaa vastaan, eli tulosta on helppo mitata ja parannusta huomata kun seuraavan kerran tehdään sama sarja.

Kaiken kaikkiaan pidin lajista paljon. Pidin siitä miten yksinkertaista reenaaminen on, ei mitään monimutkaisia askelkuvioita tai muuta. Reenata sai omassa rauhassa ja itsenäisesti vaikka ryhmässä oltiinkin. Reenit olivat monipuolisia ja ohjaajat osaavia. Liikkuvuustunteja (eli syvävenyttelyä) suosittelen varsinkin itselleni lisää, sillä monen tekniikan onnistuminen voi voiman lisäksi riippua kropan liikkuvuudesta. Erityismaininta täytyy antaa ensinnäkin kurssimme ryhmälle, mutta ennen kaikkea treenitovereilleni Lissukalle ja Ödelle. Loistava kurssi takana, leidit *explosive high five*! Ja tuo otsikko, siinä viitataan kurssin ensimmäisellä ja viimeisellä kerralla tehtävän wodin suoritusaikaan. Eli parannusta on havaittavissa!

Aionkin siis jatkaa harrastusta seuraavalla kurssilla, minkä jälkeen uskallan siirtyä käymään wodeilla. Vaikka kunto on jo nyt noussut ja pidin kynnystä aloittaa laji matalana, pitää crossfitin maine kovana rääkkinä sen verran paikaansa, etten vielä kehtaa tällä tasolla osallistua wodeille missä tuntuvat reenaavan lähinnä jotkut ihme teräsihmiset. Suosittelen kuitenkin harrastusta kaikenlaisille liikkujille, sinne vaan jos vähääkään kiinnostaa!

Aikakone nimeltä Kjell Westö

Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran – Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (2006) alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938, aivan sodan kynnykselle. Helsingin Sanomien arvio eräästä toisesta Westön kirjasta alkaa mielestäni lauseilla, jotka kiteyttävät sen miksi Westö on niin mahtava: ”Aikakone on keksitty. Sen nimi on Kjell Westö.” (Majander, A. 20.8.2013) Yhdyn edelliseen täysin. Westön tekstistä ei voi olla huomaamatta, että hän tuntee historiaa. Lukiessa voi suorastaan nähdä Helsingin kasvavan ja muuttuvan silmien edessä. Kaupunki elää omaa elämäänsä ja oikeastaan tarinan päähenkilö onkin juuri Helsinki. Kirja kertoo mitä ryhmälle ihmisiä tapahtuu nuoren valtion pääkaupungissa, muutosten kourissa olevassa yhteiskunnassa. He käyvät läpi suurlakon, itsenäistymisen, kansalaissodan voiton sekä tappion, jazzin täyteisen kaksikymmentäluvun ja kolmekymmentäluvun poliittisen vastakkain asettelun.

Kirjan tärkeimmät henkilöt ovat nuoria tarinan alkaessa. Osa heistä on syntynyt varakkaisiin perheisiin, jotkut taas vähemmän onnekkaisiin. Suurin osa heistä elää huoletonta elämää, joka katoaa sodan alkaessa. Kaikkien on valittava puolensa ja puolueettomien on parasta piiloutua. Viha saa otteen lähes kaikista, mutta jotkut huomaavat epäilevänsä koko touhun motiiveja.

”-- joskus Eccua vaivasi ajatus että kaikki kiihkeät puheenvuorot isänmaasta ja kansanheimosta ja korvaamattomista arvoista olivat vain silmänlumetta ja oikeasti he vain vaistomaisesti kammoksuivat kaikkea mikä oli vierasta ja erilaista sekä heidän omassa piirissään että tuolla lumipeitteisessä ja kylmäkiskoisessa ulkomaailmassa jossa vihollinen odotti.”

Westö kuvaa tarinassaan todella hyvin kansalaissodan ja sen seuraukset: viha ei katoa minnekään, vaikka sota on ohi. Sodan jälkeen Helsinki jakautuu kahtia ja oikeastaan kaupunkeja onkin kaksi yhden sijaan. Toisessa kaupungissa yritetään elää kuin sotaa ja sen jälkilaskuja ei olisikaan: järjestetään naamiaisia, kuunnellaan jazzia ja suunnitellaan tulevaisuutta. Toisessa kaupungissa taas on työttömyyttä, katkeruutta ja nälkää.

”Siellä saatiin tuta ylenkatsetta, halveksuntaa ja vihaa; monien valkoisten mielestä punaiset olivat saaneet takaisin vapautensa ja kansalaisluottamuksensa aivan liian pian, monien voittajien mielestä kapinoitsijoiden olisi pitänyt menettää oikeutensa lopullisesti, ja rottinginiskuja ja kovia sanoja jaeltiin taajaan niissä lastenkodeissa joissa valkoinen henkilökunta kasvatti vanhempansa keväällä ja kesällä 1918 menettäneitä punaisia lapsia.”

Westön tarinan kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka on täysin kiihkoton tapahtumien suhteen. Kertoja ei ota kantaa punaisten ja valkoisten välienselvittelyyn tai kommentoi kuka on oikeassa tai väärässä. Tekstistä jää ainakin tälle lukijalle hieman ulkopuolinen tunne, sillä kertoja ei juuri tunteile vaan tyytyy ainoastaan kertomaan mitä tapahtuu. Kerronnasta jää mielikuva, että se mitä nyt tapahtuu, on vain osa suurempaa kokonaisuutta: ihmisten murheet tulevat ja menevät, mutta aika kulkee silti eteenpäin. Se on synkkyydenkin keskellä toivoa antavaa. Missä kuljimme kerran ei rakennu kuten perinteinen romaani kiltisti draaman kaarelle. Kirjan tarina ei taivu tuolle klassiselle juonen rakenteelle, sillä se ei kerro vain yhtä tarinaa. Kirja käy läpi muutamien ihmisten koko elämän, tai ainakin niiden elämien pääkohdat. Huippuja ja suvantoja siis tulee ja menee – aivan niin kuin todellisenkin elämän kriisit ja onnenhetket.

Missä kuljimme kerran on mielestäni todella hyvä kirja. Se on kirjoitettu hyvin ja tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka tempo on hidas ja vuodet vierivät eteenpäin. Westö kertoo todella kiinnostavasti Suomen ensimmäisistä vuosista ja sen kasvukivuista. Missä kuljimme kerran näyttää miten kaukana ihmisten näkemykset voivat olla toisistaan, vaikka he asuisivat samassa kaupungissa. Joskus kyky samaistua katoaa, ja kaikki asiat saavat jyrkempiä sävyjä. Ainut asia mikä lopulta hoitaa haavat ja korjaa käsityksiä on aika.

Tarina maailman parhaista fish & chipseistä

Aloitin viimeisimmässä tekstissäni Lontoon ja Oxfordin reissuni kohokohtien approvamisen ja ajattelin jatkaa vielä vähän, vaikka aikaa onkin jo vierähtänyt ja aihe meneekin ihan uusille aluevaltauksille blogin historiassa. Ruoka nyt kuitenkin sattuu olemaan maailman tärkein asia.

Tarinani kertoo tällä kertaa reissumme viimeisestä illasta. Lentomme oli lähdössä aikaisin seuraavana aamuna, joten olimme päättäneet mennä yöksi lentokentän lähellä olevaan pieneen hotelliin. Matkustimme sunnuntai-iltana junalla Lontoosta Elsenhamiin, jossa yöpaikkamme sijaitsi. Kun pääsimme perille, oli jo aivan pimeää ja maa oli märkää sateen jäljiltä. Asema oli hyvin pieni ja se näytti erehdyttävästi Jämsän rautatieasemalta. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää ja minä ja matkaseurueeni pohdimme kuinka oikein löydämme majapaikkaamme. Mukana meillä oli vain pienen pieni ja suttuinen tulostettu kartta, jossa ei ollut edes teiden nimiä, ja luonnollisestikaan kumpikaan meistä ei omista älypuhelinta. Hetken seisottuamme risteyksessä ja arvottuamme oikeaa suuntaa paikalle tuli pari muutakin turistia, jotka olivat samalla agendalla kuin me. He olivat kuitenkin hieman paremmin varustautuneita älypuhelimineen, joten lähdimme kaikki yhdessä suunnistamaan kohti Elsenhamin keskustaa. Elsenhamin keskusta käsitti yhden ruokakaupan ja intialaisen take away – ravintolan, joka ei ollut edes auki. Kaikkialla ympärillä oli vain omakotitaloja ja yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Ohitimme olemattoman keskustan ja hetken kuljettuamme pimeän naapurustonläpi löysimme lopulta majapaikkamme, joka näytti epäilyttävästi jonkun kodilta. Koputimme ovelle ja avaamaan tuli vanha mies, joka toivotti meidät tervetulleiksi hotelli Avaloniin.

Tässä vaiheessa nälkä alkoi olla jo jäätävä ja päätimme matkaseurani kanssa, että viimeiset fish & chipsit on vielä saatava ennen kotiin paluuta.  Kysyimme majapaikkamme isännältä, että mistä löytäisimme pubin, josta saisimme vielä ruokaa. Miehen vastaus ei ollut mitenkään kovin rohkaiseva: Hän totesi, että kylässä on kyllä pubi, mutta sinne oli jonkin matkaa, ja sen aukiolosta tai varsinkaan ruuan tarjoilusta niin myöhään sunnuntai-iltana ei ollut takeita. Epätoivoisina päätimme varoituksista huolimatta matkaseurani kanssa lähteä koettamaan onneamme. Heitimme matkatavaramme kukkakuosisilla tekstiileillä täytettyyn huoneeseemme ja lähdimme kävelemään takaisin Elsenhamin keskustaan, jossa poikkesimme ruokakauppaan kysymään oikeaa tietä pubiin. Kassalla oli samaan aikaan vanhahko mies työvaatteissaan ostoksilla ja kysyessämme henkilökunnalta tietä saimmekin vastauksen tuolta asiakkaalta hyvin pitkällisen selostuksen kanssa. Mies puhui niin vahvasti murtaen, että puolet saamistamme ohjeista meni täysin yli ymmärryksen. Kiitimme kuitenkin kauniisti ja jatkoimme eteenpäin. Jo lyhyen matkan päässä huomasimme etsimämme.

Pubi osoittautui sekin olevan hyvin paljon tavallista omakotia muistuttavassa rakennuksessa. Sisältä näkyi toivoa antavaa valoa, mutta muuten paikka oli huolestuttavan hiljainen. Ovi oli auki, joten astuimme sisään pubiin, jossa kaikkien paikalla olijoiden päät kääntyivät katsomaan meitä. Sisällä oli kourallinen ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti kaikki sukua keskenään ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän töissä pubissa. Pari miestä heitti tikkaa, tiskillä istui kaksi naista juomassa olutta ja tiskin takana oli vanha mies joka joi enemmän itse kuin tarjoili muille. Menimme tiskille ja kysyimme epätoivoisina, että vieläkö meille mahdollisesti tarjoiltaisiin ruokaa. Vanha mies tiskin takana sanoi ensin hyvin epäselvästi, että keittiö oli kiinni, mutta kääntyi sitten toisen tikanheittäjän puoleen ja kysyi voisivatko he vielä tehdä jotain. Tikanheittäjä vastasi, että kyllähän hän voisi vielä fish & chipsit paistella, jos kelpaa. Kyllä meille kelpasi, ja voin kertoa, että ne olivat maailman parhaat fish & chipsit.

Suosittelen lämpimästi matkustamista Englantiin ja vierailua natiivien keskuuteen seuduille, joissa ihmisten puheesta on mahdotonta saada selvää ja nälkäisille matkalaisille tarjoillaan aina ruokaa.