Mielensäpahoittaja

Tämänkin kirjan olen kuunnellut enkä lukenut. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010) on lukenut nauhalle Antti Litja, joka myös esittää pääosaa vastikään teattereihin ilmestyneessä kirjasta tehdyssä elokuvassa. Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias vanha jäärä, joka kirjoittaa ahkeraan yleisönosasto kirjoituksia, jotka hän aloittaa aina klassisella lauseella ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä lumesta, jonottamisesta, kalkkunasta jouluna, julkisilla paikoilla imettävistä äideistä, junan vessan automaattisesti avautuvasta ovesta, Arvi Lindin eläköitymisestä, ja siitä, että konduktöörit eivät enää tee reikiä lippuihin.  Valitusvirsi alkoi siitä kun lääkäri kehotti muuttamaan ruokavaliota. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ruokavaliotaan ala muuttamaan, (se on perunaa ja ruskeakastiketta sekä sesongin mukaan vaihtuvaa lisuketta) vaan hän alkaa rehellisesti valittaa. Patoumat ne on mitkä suonet tukkii. Ensin valitusta kuunteli emäntä ja Mielensäpahoittajan paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä, mutta emäntä joutui hoitokotiin ja Yrjänä mullan alle. Sen jälkeen valitus siirtyi yleisönosastoille.

”Ei ruoka maksa liikaa. Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen. Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuoteen -14.”

Mielensäpahoittaja on monessa asiassa viisasmies, joka puhuu omavaraisuuden, kohtuullisuuden ja luonnon kunnioittamisen puolesta. Hän on kuitenkin myös koominen jäärä, joka ei ymmärrä nykymaailman menoa. Maailma muuttuu, mutta Mielensäpahoittaja ei. Kirja on ehdottomasti hauska ja se hauskuus syntyy Mielensäpahoittajan ehdottomasta vakavuudesta. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä riipaisevampia sävyjä se saa. Mielensäpahoittaja on pohjimmiltaan yksinäinen vanha mies, jonka lapsetkin asuvat kaukana vanhasta isästään, vaikka mitäänhän Mielensäpahoittaja ei kellekään myönnä.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä myös siitä, että hän kaatuu saunan portaissa. Sairaalakeikkahan siitä tulee kun nuohooja kolmantena päivänä löytää Mielensäpahoittajan. Hyvä, että löysi, vähän sitä joutui jo pohtimaan, että pitäisikö siinä alkaa huutamaan. Lonkkahan siinä menee uusiksi. Lapset alkavat tosissaan pohtimaan, että pärjääkö isä enää yksin. Kotiapu päästetään pitkin hampain apuun ja kerta viikkoon saa riittää, mutta lopulta kotiavun naisesta muodostuu Mielensäpahoittajalle hyvin tärkeä ihminen. Mielensäpahoittaja on hyvin hauska kirja, mutta pohjimmiltaan se kertoo myös vanhuudesta ja sen tuomasta yksinäisyydestä kun sekä läheiset että tuttu maailma katoavat. Tuleeko meistä samanlaisia viidenkymmenen vuoden päästä? Ajaako maailma ohi ja me jäädään köröttelemään perässä?

Mielensäpahoittajaa kuultiin alun perin vuonna 2009 Ylen Radioteatterissa juurikin Antti Litjan tulkitsemina viidenminuutin kuunnelmina. Vasta vuotta myöhemmin Mielensäpahoittaja ilmestyi kirjana. Pidin kirjasta hyvin paljon ja sen loistavuutta lisäsi varmasti myös se, että kuuntelin sen äänikirjana, jossa pääsee nauttimaan Antti Litjan loistavasta roolisuorituksesta. Antti Litja oli hyvä myös roolissaan kirjan elokuvaversiossa, mutta elokuvaan tarinaa oli muutettu melkoisesti. Hauska elokuvakin oli, mutta paljon dramaattisempi ja suurieleisempi teos kuin kirja. Elokuvassa Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa ja joutuu sen vuoksi lähtemään poikansa luokse Helsinkiin, missä miniän ja Mielensäpahoittajan maailmankuvat joutuvat törmäyskurssille. Elokuva vääntää vitsiä maaseudun ja nykyaikaisen kaupunkilaisuuden kohtaamisesta, mikä ei varsinaisesti ole kauhean uraauurtava ajatus.

Kyllä Tuomas Kyrö on ihan hyvä jätkä, sen tämäkin kirja osoittaa. On hauskaa miten juuri Mielensäpahoittajasta on tullut Kyrön tunnetuinta materiaalia, joka on taipunut kaikkeen kuunnelmista, kirjoihin, teatteriin ja valkokankaalle. Mielensäpahoittaja ilmeisesti iskee johonkin kansan syviin riveihin, joko hänen jutuilleen nyökyttelee tai nauraa tai molempia, mutta kylmäksi ne eivät varmaan kovin monia jätä.

Vuoden paras leffa

Käytiin kattomassa viime viikolla ehkä vuoden paras leffa. Se oli Christopher Nolanin ohjaama Interstellar (2014), joka kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ruoka on loppumassa maapallolta. Ihminen on lakannut kurkottamasta tähtiin kiireellisempien asioiden painaessa päälle (lue: nälkä), mutta ihmiskunta saa vielä uuden tilaisuuden pelastautua kun avaruudesta löydetään madonreikä, jonka kautta on mahdollista kulkea toiseen galaksiin. Tarinan päähenkilö Cooper (Matthew McConaughey) jättää lapsensa vastahakoisesti maanpinnalle lähteäkseen etsimään ihmisille uutta kotia ja pelastaakseen lapsensa kaikkien muiden ihmisten ohella.

Tarina on täyttä scifiä painovoimanoikutteluineen ja madonreikineen ja voisi olla täyttä skeidaa, jos se ei olisi kirjoitettu niin hyvin. Kaikki hämmentävät scifi-asiat ovat nimittäin täysin loogisia tarinan maailmassa, ja vaikkeivät olisikaan, tarina on niin hyvä, ettei siitä välitä. Tarina on pohjimmiltaan kertomus isän rakkaudesta lapsiinsa – tarina rakkauden voimasta, mikä saa useimmiten vain nolostumaan tekijöiden puolesta. Nolanit ovat kuitenkin kirjoittaneet niin uskomattoman hienon tarinan, ettei muista edes pyöritellä silmiään leffaa katsoessaan.

Interstellar saa väistämättä ajattelemaan maailman tuhoa. Interstellarin maailmanloppuvisiot ovat nimittäin hyvin uskottavia. Elokuvassa ruokaviljoihin on levinnyt tauti, joka tekee kaiken muun paitsi maissin viljelyn mahdottomaksi. Ruokaa ei ole riittävästi ja maailma kaipaa ainoastaan uusia maanviljelijöitä, jotta kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan. Maa on myös niin köyhtynyttä ja kuivaa, että suuret hiekkamyrskyt ovat muuttuneet arkipäiväksi maanasukkaille. Tätä tulevaisuuden kuvaa ei ole vaikea uskoa kun tietää miten häikäilemättömästi maapallon resursseja käytetään. Jos et siis vielä potenut maailmantuskaa, niin tämän jälkeen aivan varmasti.

Elokuva ei ollut 3D:nä, mikä oli äärimmäisen hyvä asia. Elokuva oli komeannäköinen ilmankin ylimääräisiä 3D-hässäköitäkin, mutta vielä kuvaakin tärkeämmäksi nousi mielestäni äänimaailma ja sen luoma tunnelma. Elokuvan äänimaailma täydensi loistavasti tarinaa ja sai kylmät väreet menemään selässä. Jos jokin leffa kannattaa mennä katsomaan teatteriin, niin se on tämä. Elokuva imaisi mukaansa aivan totaalisesti, ja kun se loppui, oli suorastaan vaikeaa tehdä jotain niin arkista, kuin mennä kotiin syömään iltapalaa.

Matthew McConaughey oli minun mielessäni aina ollut vähän ärsyttävä ja ylimielinen näyttelijä, joka ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa – kunnes katsoin Dallas Buyers Clubin (2013). Se oli hämmentävän hyvä elokuva ja McConaughey todella osasi asiansa, mutta niin osasi Jared Letokin, joka oli leffassa sivuosassa. Molemmat taisivat saada Oscarit roolisuorituksistaan. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita leffoja, nyt kun kerran ruvettiin ylistämään. Aivan yhtä hyvään suoritukseen McConaughey yltää mielestäni myös Interstellarissa. Ja kun kerran siirryin jo viime vuoden parhaisiin leffoihin, niin The Wolf of Wall Street oli myös mainio. Siinä taas Leonardo DiCaprio pääsi näyttämään uusia puolia itsestään ja sai minut arvostamaan työtään aivan eritavalla kuin ennen.

Mikä tämän hyvien leffojen manifestiksi muuttuneen arvostelun tarkoitus nyt siiten oli? Sen tarkoitus saada kaikki ah-niin-monet lukijat menemään leffateatteriin kokemaan Interstellarin, mutta se on myös muistilappu itselleni hyvistä leffoista, joita olen katsonut. Aina välillä nimittäin tuntuu, etten muista koko leffaa nähneenikään enää muutaman viikon päistä, vaikka kuinka hyvä olisi ollut. Pitäisi varmaan alkaa pitämään jotain listaa nähdyistä leffoista.

P.S. On tänä vuonna tullut kyllä muitakin hyviä leffoja: Grand Budabest Hotel ja usko tai älä The LEGO Movie, joka oli loppujen lopuksi hämmentävän hauska kun pääsi ensin yli alusta ja ymmärsi kuinka kieliposkessa koko juttu on tehty. Ja pakkohan se on myöntää, että vuotta ja elokuvia on vielä jäljelläkin.

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.