Koljatti

Jari Tervon teokset eivät ole koskaan pahemmin huudelleet minulle kirjaston hyllyiltä, vaikka Uutisvuotoa katsellessa olen herran jutuille naureskellutkin. Viimeksi etsiskellessäni kirjastosta luettavaa käteeni kuitenkin tarttui Tervon teos Koljatti (2009) ja päätin jopa kantaa sen mukanani kotiin. Halusin selvittää onko Tervo todella kaiken hehkutuksen arvoinen.

”Venäjän-neuvotteluja koskevat pro memoriat olivat niin samankaltaisia: otetaan rakentavassa hengessä esiin itärajan kymmenien kilometrien pituiset jonot, torjutaan venäläisten esittämä viisumipakosta luopuminen sortumatta kuitenkaan kertomaan miksi: siksi että Helsingin rautatieasemalla notkuisi kohta kymmenentuhatta pietarilaista rikollista. Pian ne ilmoittaisivat että niitä kohdellaan kaltoin. --- Kohta Putin ilmoittaisi televisiossa saaneensa vetoomuksia Suomessa asuvalta venäläisvähemmistöltä. Vaatisi neuvotteluja. Tätä siis vältetään. Samoin vältetään yhteisiä sotaharjoituksia siinäkin tapauksessa, että niitä tarjotaan rauhanturvaamisharjoitusten nimellä. Todetaan, että kansainvälisistä sopimuksista olisi hyvä pitää kiinni. Etsitään uusia yhteistyön kohteita. Niitä ei löydetä. Allekirjoitetaan sopimus joka poistaa maitten välisestä byrokratiasta yhden pykälän, mutta lisää sitä tällä juuri allekirjoitettavalla. Kätellään. Syödään lounas. Kohotetaan malja. Juomatta sitä. Otetaan yhteiskuvat. Yritän näyttää niissä mahdollisimman lyhyeltä. Valehdellaan tiedotustilaisuudessa. Media vaihtaa meidän valheemme omiin valheisiinsa ja levittää ne. Siinä se. Nähdään taas.”

Koljatti osoittautui satiiriksi politiikasta, yhteiskunnasta ja etenkin siitä miten media politiikkaa ja poliitikkoja käsittelee. Päähenkilönä on kovasti todellista ex-pääministeriä muistuttava Pekka Lahnanen, joka suurimmaksi osaksi toimii myös kirjan kertojana. Lahnanen on kaksimetrinen, keskustalainen, raitis ja tavallisen tylsä suomalainen mies, jolla on ex-vaimo ja pari aikuista lasta. Yksityiselämän sotkut ovat syöneet miehen uskottavuutta, mutta vallankahvassa olisi silti pysyttävä. Lahnanen nukkuu liian vähän ja kokee olevansa voimaton sanomaan ja tekemään mitään. Hän on Suomen kaikkien aikojen harmain pääministeri, joka on kuitenkin päätynyt kolmekymmentä kaksi kertaa valtakunnan hävyttömimmän juorulehden kanteen.

”Tervehdittiin kättelemällä Viron pääministerin kanssa. Raja kulki Schleswig-Holstenissa. Sen eteläpuolella kasvatettujen kanssa joutui halaamaan tai suutelemaan. Ensimmäisen vuoden pääministerinä pelkäsin monta päivää etukäteen kokousten alkuseremonioita. Tunsin itseni idiootiksi: muut keskustelivat ja nauroivat, minä seisoin yksin ja liian pitkänä, tuulivoimaa miettien. --- Puhun vain jos on asiaa. Hymyilen jos huvitun. Nyt olen seisonut keskellä näitä välimerellisiä lastenkutsuja kohta kahdeksan vuotta tuppisuuna, ja siihen on totuttu.”

Kuvitteellisen pääministerin lisäksi kirjassa esiintyy myös liuta todellisia poliitikkoja. Koljatti ilmeisesti aiheutti jonkinlaisen kohun ilmestyessään juurikin tuon todellisuuslinkkinsä takia. Tuolloin media teki aivan niin kuin Tervon kirjassakin: kärpäsestä tehtiin härkänen ja kaikkea pitää ylitulkita. Toki kirjassa sanotaan suoraan mielipiteitä poliitikoista, mutta kyseessä on loppujen lopuksi vain fiktiivisen päähenkilön mielipiteet, vaikka niistä totuuden siemen löytyisikin. Koljatti hyödyntää kiinnostavasti minäkertojan subjektiivista maailmankuvaa – siihen ei voi aina luottaa, eikä se aina ole ainoa totuus. Lahnanen ei esimerkiksi nuku tarpeeksi ja se näkyy myös hänen kertomuksessaan: unikuvat vaikuttavat vaeltaneen myös pääministerin todellisuuteen. Muutama kirjan sivuhahmoista toimii myös kirjan kertojina. Nämä muut kertojat näkevät tapahtumat ja pääministeri Lahnasen hyvin eritavalla kuin päähenkilö itse. Minäkertojan subjektiivinen näkemys ihmisistä ja maailmasta antaakin mielestäni kirjailijalle (taiteellisen) vapauden sanoa todellisistakin poliitikoista mitä haluaa.

”Sarkozy tutki kännykkäänsä minun puheenvuoroni aikana. Hän tekee aina niin ja pitää huolen, että myös muut huomaavat sen. Hän ei anna minulle anteeksi pituuttani. Kun tapasin hänet ensi kerran hänen virkapalatsissaan, hän seisoi linnansa ulkoportaitten yläpäässä tukkien tieni niin, että minun olisi pitänyt kätellä häntä kolme askelta alempaa. Käännyin vilkuttamaan linnanpihalla seisoville kameramiehille. Sarkozyn konseptit sekosivat eikä hän ehtinyt työntää kättään vatkattavaksi ennen kuin olin samalla tasolla kuin hän, eli paljon korkeammalla. Surkeata se on kun suuren maan päämies on kääpiö ja joutuu seisomaan maansa päällä kuin jakkaralla.”

Tervo onnistuu mielestäni kirjassaan tuomaan hyvin esille jotain olennaista nyky-yhteiskunnasta ja ihmisten asenteista. Kaikki ovat aina itse oikeassa ja siltä jalustalta onkin sitten helppo paheksua muiden tekemisiä. Media näyttää valikoiden kuvia maailmasta, eikä koko totuus pääse koskaan esille. Ainoastaan se mediaseksikkäin näkökulma on näyttämisen arvoinen ja siitä näkökulmasta sitten revitäänkin näyttävät etusivun otsikot. Pääministeri Lahnanen kokee olevansa kykenemätön tekemään mitään, koska ei voi sanoa tosiasioita ääneen. Kaikki aika kuluu muodollisuuksiin ja median tyytyväisenä pitämiseen, vaikka maailmassa olisi oikeitakin asioita joista keskustella. Politiikka on muuttunut viihteeksi. Poliitikot ovat kuitenkin vain ihmisiä ja ovat yhtä erehtyväisiä kuin me muutkin. He sortuvat paineen alla ja tekevät vääriä valintoja. Ainut ero on siinä, kuinka moni kuulee noista virheistä. Pääministeri Lahnanenkin on loppujen lopuksi vain perinteinen suomalainen mies, joka onnistuu sotkemaan elämänsä viinan suosiollisella avustuksella.

”Finnair esitti työntekijöilleen taantuman vuoksi heidän palkkioidensa laskemista. Näin vältyttäisiin irtisanomisilta, taattaisiin työpaikat kaikille finnairilaisille. Ammattiyhdistysliike pokkasi: kiitos ei. He haluavat kaiken mahdollisen rahan niille, joille sattuu työpaikka pihistyskuurin jälkeen jäämään. Näin solidaarisia nykyään ollaan.

                             Kaikki yhden puolesta.

                             Oman perseen.

Siihen kymmenen sekunnin haastattelupätkään asia haudattiin. Toimittajia ei kiinnosta, miten työläiset tappelevat keskenään, koska se ei sovi niitten maailmankuvaan.”

Mielestäni Koljatti on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tervo on hauska mies ja osaa kirjoittaa melko terävää satiiria. Kokonaisuutena kirja on mielestäni hyvä, vaikka osalle juonenkäänteistä en niin kovasti liputakaan. Pidän kuitenkin siitä, että miehellä on sanoma, ja että se esitellään hyvässä paketissa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Tervon kynä on varsin terävä ja tulen varmasti lukemaan toisenkin herran teoksen.