Eräs syy vaikealukuisuuteen on kirjan aihe. Se käsittelee koskettavalla tavalla kuolemaa, rakkautta, perhesuhteita ja luopumista. Tämän vuoksi kirjaan oli vaikea tarttua ilman asiaankuuluvan vakavaa fiilistä. Kirjassa oltiin niin diipeillä keloilla, että kevytmielisesti sen lukeminen olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä hahmoja kohtaan. Kirjassa hahmot ovat pohdiskelevia, päivät läpikuultavia ja aika kerroksellista. Pulkkinen maalaa herkkää kuvaa hauraista ihmisistä, riisuu hahmonsa henkisesti paljaiksi lukijalle ja tekee tämän käyttäen lähes runollisen kaunista kieltä. Pulkkinen tarkastelee moniulotteisesti ihmisluontoa ja tekee siitä älykkäitä ja välillä kipeän karujakin huomioita.
Mutta. Tämän näkisin myös toisena syynä siihen, miksi koin lukemisen niin vaikeaksi. Olin välillä lähes kiusaantunut hahmojen mielenliikkeistä, heidän tunnelukoistaan ja painolasteistaan. Kirjassa tunnettiin niin vahvasti kaikki, että hiukan (paremman sanan puutteessa) ärsyynnyin. Joskus valo nyt vaan on valoa, kesä on kesä, himoa on himoa ja ihminen tekee valintoja. Eikä mitään sen ihmeellisempää.
Nyt voitte siis syyttää allekirjoittanutta estoisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää kauneutta ja ties mistä, mutta en todennäköisesti tule tarttumaan Pulkkisen muihin kirjoihin ainakaan lähitulevaisuudessa. Tottan lukeminen tuntui samalta kuin katsoisi perisuomalaista elokuvaa. Kai tiedätte: sitä, missä on kesien yöttömiä öitä, pitkiä hiljaisuuksia, täynnä sanoja olevia katseita, tukahtuneita tunteita, alastomuutta, vihaa - ja lopuksi joku kuolee ja kaikki ovat hiljaa ja kameran kuva liukuu horisonttiin melankolisen jousisoittimen laahatessa hiljaa taustalla.
Vaikka Totta onkin monilla tavoin hyvä kirja, en voi sivuuttaa yllä kuvattuja tunteitani kirjaa lukiessa. Täten en appruuvaa kirjaa, vaan liitän alle vihaisen hylkeen. Kas näin:
Riikka Pulkkinen: Totta (2010) Otava.
Musiikkisuosituksena on unettava Norah Jones - Come away with me.
