Aikakone nimeltä Kjell Westö

Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran – Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (2006) alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938, aivan sodan kynnykselle. Helsingin Sanomien arvio eräästä toisesta Westön kirjasta alkaa mielestäni lauseilla, jotka kiteyttävät sen miksi Westö on niin mahtava: ”Aikakone on keksitty. Sen nimi on Kjell Westö.” (Majander, A. 20.8.2013) Yhdyn edelliseen täysin. Westön tekstistä ei voi olla huomaamatta, että hän tuntee historiaa. Lukiessa voi suorastaan nähdä Helsingin kasvavan ja muuttuvan silmien edessä. Kaupunki elää omaa elämäänsä ja oikeastaan tarinan päähenkilö onkin juuri Helsinki. Kirja kertoo mitä ryhmälle ihmisiä tapahtuu nuoren valtion pääkaupungissa, muutosten kourissa olevassa yhteiskunnassa. He käyvät läpi suurlakon, itsenäistymisen, kansalaissodan voiton sekä tappion, jazzin täyteisen kaksikymmentäluvun ja kolmekymmentäluvun poliittisen vastakkain asettelun.

Kirjan tärkeimmät henkilöt ovat nuoria tarinan alkaessa. Osa heistä on syntynyt varakkaisiin perheisiin, jotkut taas vähemmän onnekkaisiin. Suurin osa heistä elää huoletonta elämää, joka katoaa sodan alkaessa. Kaikkien on valittava puolensa ja puolueettomien on parasta piiloutua. Viha saa otteen lähes kaikista, mutta jotkut huomaavat epäilevänsä koko touhun motiiveja.

”-- joskus Eccua vaivasi ajatus että kaikki kiihkeät puheenvuorot isänmaasta ja kansanheimosta ja korvaamattomista arvoista olivat vain silmänlumetta ja oikeasti he vain vaistomaisesti kammoksuivat kaikkea mikä oli vierasta ja erilaista sekä heidän omassa piirissään että tuolla lumipeitteisessä ja kylmäkiskoisessa ulkomaailmassa jossa vihollinen odotti.”

Westö kuvaa tarinassaan todella hyvin kansalaissodan ja sen seuraukset: viha ei katoa minnekään, vaikka sota on ohi. Sodan jälkeen Helsinki jakautuu kahtia ja oikeastaan kaupunkeja onkin kaksi yhden sijaan. Toisessa kaupungissa yritetään elää kuin sotaa ja sen jälkilaskuja ei olisikaan: järjestetään naamiaisia, kuunnellaan jazzia ja suunnitellaan tulevaisuutta. Toisessa kaupungissa taas on työttömyyttä, katkeruutta ja nälkää.

”Siellä saatiin tuta ylenkatsetta, halveksuntaa ja vihaa; monien valkoisten mielestä punaiset olivat saaneet takaisin vapautensa ja kansalaisluottamuksensa aivan liian pian, monien voittajien mielestä kapinoitsijoiden olisi pitänyt menettää oikeutensa lopullisesti, ja rottinginiskuja ja kovia sanoja jaeltiin taajaan niissä lastenkodeissa joissa valkoinen henkilökunta kasvatti vanhempansa keväällä ja kesällä 1918 menettäneitä punaisia lapsia.”

Westön tarinan kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka on täysin kiihkoton tapahtumien suhteen. Kertoja ei ota kantaa punaisten ja valkoisten välienselvittelyyn tai kommentoi kuka on oikeassa tai väärässä. Tekstistä jää ainakin tälle lukijalle hieman ulkopuolinen tunne, sillä kertoja ei juuri tunteile vaan tyytyy ainoastaan kertomaan mitä tapahtuu. Kerronnasta jää mielikuva, että se mitä nyt tapahtuu, on vain osa suurempaa kokonaisuutta: ihmisten murheet tulevat ja menevät, mutta aika kulkee silti eteenpäin. Se on synkkyydenkin keskellä toivoa antavaa. Missä kuljimme kerran ei rakennu kuten perinteinen romaani kiltisti draaman kaarelle. Kirjan tarina ei taivu tuolle klassiselle juonen rakenteelle, sillä se ei kerro vain yhtä tarinaa. Kirja käy läpi muutamien ihmisten koko elämän, tai ainakin niiden elämien pääkohdat. Huippuja ja suvantoja siis tulee ja menee – aivan niin kuin todellisenkin elämän kriisit ja onnenhetket.

Missä kuljimme kerran on mielestäni todella hyvä kirja. Se on kirjoitettu hyvin ja tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka tempo on hidas ja vuodet vierivät eteenpäin. Westö kertoo todella kiinnostavasti Suomen ensimmäisistä vuosista ja sen kasvukivuista. Missä kuljimme kerran näyttää miten kaukana ihmisten näkemykset voivat olla toisistaan, vaikka he asuisivat samassa kaupungissa. Joskus kyky samaistua katoaa, ja kaikki asiat saavat jyrkempiä sävyjä. Ainut asia mikä lopulta hoitaa haavat ja korjaa käsityksiä on aika.

Tarina maailman parhaista fish & chipseistä

Aloitin viimeisimmässä tekstissäni Lontoon ja Oxfordin reissuni kohokohtien approvamisen ja ajattelin jatkaa vielä vähän, vaikka aikaa onkin jo vierähtänyt ja aihe meneekin ihan uusille aluevaltauksille blogin historiassa. Ruoka nyt kuitenkin sattuu olemaan maailman tärkein asia.

Tarinani kertoo tällä kertaa reissumme viimeisestä illasta. Lentomme oli lähdössä aikaisin seuraavana aamuna, joten olimme päättäneet mennä yöksi lentokentän lähellä olevaan pieneen hotelliin. Matkustimme sunnuntai-iltana junalla Lontoosta Elsenhamiin, jossa yöpaikkamme sijaitsi. Kun pääsimme perille, oli jo aivan pimeää ja maa oli märkää sateen jäljiltä. Asema oli hyvin pieni ja se näytti erehdyttävästi Jämsän rautatieasemalta. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää ja minä ja matkaseurueeni pohdimme kuinka oikein löydämme majapaikkaamme. Mukana meillä oli vain pienen pieni ja suttuinen tulostettu kartta, jossa ei ollut edes teiden nimiä, ja luonnollisestikaan kumpikaan meistä ei omista älypuhelinta. Hetken seisottuamme risteyksessä ja arvottuamme oikeaa suuntaa paikalle tuli pari muutakin turistia, jotka olivat samalla agendalla kuin me. He olivat kuitenkin hieman paremmin varustautuneita älypuhelimineen, joten lähdimme kaikki yhdessä suunnistamaan kohti Elsenhamin keskustaa. Elsenhamin keskusta käsitti yhden ruokakaupan ja intialaisen take away – ravintolan, joka ei ollut edes auki. Kaikkialla ympärillä oli vain omakotitaloja ja yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Ohitimme olemattoman keskustan ja hetken kuljettuamme pimeän naapurustonläpi löysimme lopulta majapaikkamme, joka näytti epäilyttävästi jonkun kodilta. Koputimme ovelle ja avaamaan tuli vanha mies, joka toivotti meidät tervetulleiksi hotelli Avaloniin.

Tässä vaiheessa nälkä alkoi olla jo jäätävä ja päätimme matkaseurani kanssa, että viimeiset fish & chipsit on vielä saatava ennen kotiin paluuta.  Kysyimme majapaikkamme isännältä, että mistä löytäisimme pubin, josta saisimme vielä ruokaa. Miehen vastaus ei ollut mitenkään kovin rohkaiseva: Hän totesi, että kylässä on kyllä pubi, mutta sinne oli jonkin matkaa, ja sen aukiolosta tai varsinkaan ruuan tarjoilusta niin myöhään sunnuntai-iltana ei ollut takeita. Epätoivoisina päätimme varoituksista huolimatta matkaseurani kanssa lähteä koettamaan onneamme. Heitimme matkatavaramme kukkakuosisilla tekstiileillä täytettyyn huoneeseemme ja lähdimme kävelemään takaisin Elsenhamin keskustaan, jossa poikkesimme ruokakauppaan kysymään oikeaa tietä pubiin. Kassalla oli samaan aikaan vanhahko mies työvaatteissaan ostoksilla ja kysyessämme henkilökunnalta tietä saimmekin vastauksen tuolta asiakkaalta hyvin pitkällisen selostuksen kanssa. Mies puhui niin vahvasti murtaen, että puolet saamistamme ohjeista meni täysin yli ymmärryksen. Kiitimme kuitenkin kauniisti ja jatkoimme eteenpäin. Jo lyhyen matkan päässä huomasimme etsimämme.

Pubi osoittautui sekin olevan hyvin paljon tavallista omakotia muistuttavassa rakennuksessa. Sisältä näkyi toivoa antavaa valoa, mutta muuten paikka oli huolestuttavan hiljainen. Ovi oli auki, joten astuimme sisään pubiin, jossa kaikkien paikalla olijoiden päät kääntyivät katsomaan meitä. Sisällä oli kourallinen ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti kaikki sukua keskenään ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän töissä pubissa. Pari miestä heitti tikkaa, tiskillä istui kaksi naista juomassa olutta ja tiskin takana oli vanha mies joka joi enemmän itse kuin tarjoili muille. Menimme tiskille ja kysyimme epätoivoisina, että vieläkö meille mahdollisesti tarjoiltaisiin ruokaa. Vanha mies tiskin takana sanoi ensin hyvin epäselvästi, että keittiö oli kiinni, mutta kääntyi sitten toisen tikanheittäjän puoleen ja kysyi voisivatko he vielä tehdä jotain. Tikanheittäjä vastasi, että kyllähän hän voisi vielä fish & chipsit paistella, jos kelpaa. Kyllä meille kelpasi, ja voin kertoa, että ne olivat maailman parhaat fish & chipsit.

Suosittelen lämpimästi matkustamista Englantiin ja vierailua natiivien keskuuteen seuduille, joissa ihmisten puheesta on mahdotonta saada selvää ja nälkäisille matkalaisille tarjoillaan aina ruokaa.

Sananen Åsa Larssonista

Kesällä käydyn keskustelun jälkeen olen tässä hiljalleen tutustunut dekkareiden maailmaan. Tähän mennessä olen lukenut Eppu Nuotion Mustan lisäksi Petra Hammesfahrin kirjan Syysuhri, arvostelu siitä täällä. Tällä hetkellä yöpöydällä on Camilla Läckbergin Majakanvartija, mutta ehkä siitä hieman lisää myöhemmin.

Nyt haluan nimittäin kirjoittaa nimenomaan Åsa Larssonin kirjoista. Olen talven aikana lukenut niistä kaksi, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja. Molemmat kirjat sijoittuvat nykyajan Ruotsin Lappiin, jossa uinuvissa pikkukaupungeissa sattuu raakoja murhia ja niitä tutkivat samat henkilöt, poliisit ja syyttäjä. Kyseessä on siis kirjasarja. Aloitin lukea ensimmäistäni, Kun vihasi asettuu, ilman kummoisiakaan ennakko-odotuksia. Tarina alkaa, kun kaksi nuorta katoaa sukellusreissullaan ja ainoastaan toisen ruumis löytyy. Käy ilmi, että ruumista on siirretty mikä antaa aihetta tarkempiin tutkimuksiin. Vähitellen paljastuu, että pienessä kyläyhteisössä halutaan salata jotain niin paljon, että ihmishenget eivät paina enää mitään vaakakupissa. 

Kirjassa yhtenä kertojana on murhattu tyttö. Alun liikkeellepanevan tarinan jälkeen ärsyynnyin hieman tästä kirjailijan ratkaisusta laittaa kuollut henkilö liitelemään paikasta toiseen selostamaan näkemäänsä ja näkemyksiään. "Ihan liian huuhaata", ajattelin. Kirjan edetessä asia ei kuitenkaan enää ärsyttänyt, sillä ulkopuolinen tarkkailija oikeastaan mahdollisti myös ulkopuolisen näkökulman kirjan henkilöihin kun he käyttäytyivät kuin olisivat yksinään. Esimerkiksi läheisen menettäneen suru tuntui todellisemmalta tällä tapaa kuin että se olisi kirjoitettu auki. Kerrassaan nerokas ratkaisu kirjailijalta siis lähestyä asiaa tältä kantilta! Hahmoista ja juonesta tämän kirjan osalta ajattelin, että perushyvin kirjoitettu jännitystarina ja hahmot olivat ilahduttavan "aitoja", ajattelivat tavallisten ihmisten tavoin eivätkä niin kuin supersiloitellut koneihmiset nimeltämainitsemattomissa amerikkalaisissa rikostv-sarjoissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli mukiinmenevä, mutta en jäänyt vesi kielellä odottamaan seuraavaan tarttumista.

Eräänä päivänä otin sitten käteeni Uhrilahjan. Ja jäin koukkuun. Uhrilahjassa seurataan hämärien kuolemantapausten, juuri tapahtuneen vanhan naisen murhan ja karhun vatsasta löytyneen peukalon yhteyksiä toisiinsa. Kuka on riehunut heikkopäisenä talikon kanssa ja miksi? Kenen peukalo on kyseessä? Hahmoihin palaaminen tuntuikin yllättäen samalta kuin suosikkitv-sarjan uusien jaksojen näkeminen pienen tauon jälkeen. Olin huomaamattani kaivannut syyttäjä Rebecka Martinssonia, rikoskomisario Anna-Maria Mellaa ja muita hahmoja. Satuin toki lukemaan kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä tietysti edesauttoi jatkuvuuden tunnetta. Mutta siltikin, hahmot olivat samanlaisia tavallisia ihmisiä joiden työkaverit ovat ihmisperseitä, koirat syövät lantaa ja syyttäjä polttaa vajassa pontikkaa. Erityisen ilahduttavaa tämän kirjan lukeminen oli koiraihmiselle: Larsson kertoo hahmojen koirista sellaisella tavalla, että voin vaikka lyödä vetoa että naiselta löytyy ainakin yksi koira kotoa myös.

Summa summarum: Huiman kahden kirjan kokemuksella voin nyt sanoa pitäväni tästä sarjasta. Vaikka edelleen sanoisin, että Larssonin kirjat ovat niin sanottua helppoa lukemista, ne ovat todella hyvin kirjoitettua sellaista. Ja juuri nyt haluaisin kovasti lukea sarjan muut osat. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä miettii silloinkin kun ei kirjaa lue ja näin kävi minulle Uhrilahjan kanssa. Lisäksi tällaiselle historiageekille erityisen ilahduttavaa Larssonin kirjoissa on se, että tarina koukkaa aina menneisiin aikoihin joiden rikokset ovat jollain tapaa yhteydessä nykypäivään.

Åsa Larsson - Kunnes vihasi asettuu (2008), Uhrilahja (2012), Otava

Musiikkisuositus: nuotion äänet keskellä hiljaista metsää yöllä. Näin.

The Lion King

Kävin jokin aika sitten Lontoossa ja yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti Leijonakuningas musikaali, jonka kävin katsomassa Lyceum teatterissa. Musikaali on ilmeisesti pyörinyt Lyceum teatterissa jo neljätoista vuotta, enkä yhtään ihmettele miksi, sillä se oli aivan loistava. Voisin mennä katsomaan tämän musikaalin uudestaan ihan koska vain.

Disneyn elokuvassakin lempikohtani on aina ollut heti ensimmäinen kohtaus, jossa aurinko nousee ja eläimet kokoontuvat Jylhäkalliolle Circle of Lifen soidessa taustalla. Myös musikaaliversio alkoi samoin ja se sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Eläimet vaelsivat lavalle yksitellen katsomon läpi ja antoivat katsojalle aikaa ihailla näyttelijöiden muodonmuutosta ihmisistä eläimiksi. Musikaalin puvustus oli aivan mieletöntä. Siinä ei todellakaan ollut menty sieltä mistä aita on matalin. Puvut jäljittelivät onnistuneesti eri eläimiä ja pukujen sisällä olevat ihmiset viimeistelivät illuusion liikkumalla kuin eläimet. Lempi eläimiäni olivat ehdottomasti kirahvit, joiden näyttelijät omasivat aivan uskomattoman tasapainon.

Alla olevasta videosta saa hieman käsitystä tuon ensimmäisen kohtauksen mahtavuudesta.

Musikaali oli hyvin pitkälle samanlainen kuin elokuvakin, joten suuria yllätyksiä käsikirjoituksessa ei ollut. Musikaaliin oli kuitenkin lisätty joitakin ylimääräisiä kohtauksia ja lauluja. Musikaalin parasta antia olikin puvustuksen lisäksi upea lavastus, jonka kekselijäisyydelle ja upeudelle ei löydy tarpeeksi hyviä sanoja. Jotkut asiat oli toteutettu yksinkertaisesti, kuten savannin tuulessa huojuva ruoho, joka muodostui jonossa kulkevien näyttelijöiden päihin kiinnitetyillä ruohotupsuista. Toisissa kohtauksissa taas oli rakennettu aivan uskomattomia lavasteita, jotka ilmestyivät lavalle kun tyhjästä.

Näyttelijöiden suorituksiakaan ei voi kuin kehua. Jopa lapsinäyttelijät, jotka esittivät Simbaa ja Nalaa pentuina osasivat todella hyvin asiansa. Suosikkini taisi kuitenkin olla Skar, jonka näyttelijän ääni sopi hahmolle loistavasti. Ainut hahmo, jonka toteutuksesta en niin paljoa pitänyt oli Timon. Jotenkin tuntui, että Timon ei oikein kuulunut joukkoon: muut eläimet nimittäin näyttivät hyvin paljon aidoilta eläimiltä, mutta Timon ja Bumba näyttivät korostetun paljon elokuvan piirroshahmoilta. Erityisesti minua häiritsi se, että Timon oli samankokoinen kuin Bumba, eikä pienikokoinen ja ketterä niin kuin mangustin kuuluisi olla.

Loppuun vielä bonuksena musikaalin traileri, koska minä nyt vain satun rakastamaan trailereita.

Tarvitseeko enempää sanoa? Mikäli käyt Lontoossa, käy katsomassa Leijonakuningas.

Vadelmavenesosopaatti?

Tässä(kin) asiassa myöhäisherännäisenä luin nyt vasta Miika Nousiaisen mainion Vadelmavenepakolaisen. Kirja kertoo Mikko Virtasesta, joka kokee maailmantuskaa koska syntyi suomalaiseksi Suomeen, sen sijaan että olisi uljas, uljaampi, uljain ruotsalainen. Enemmän kuin mitään muuta mies halajaa länsinaapurin kansalaiseksi ja käyttää suuren osan ajastaan Ruotsin idyllisen kansainkodin ja sen tapahtumien ihannoimiseen.

Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja se seuraa Mikon edesottamuksia tämän matkalla Mikael Anderssoniksi, ruotsalaisen yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi göteborglaisen perheenisän muodossa. Hinta muutokselle on kova ja matka kivinen, mutta näppärä Mikko ei anna minkään hidastaa itseään toteuttaessaan unelmaansa. Mikosta tulee vuosien edetessä väistämättä pesunkestävä sosiopaatti (ks. otsikko) mieleen, mutta hahmon rakastettavuus säilyy silti. Loppu se on tosin sosiopaateillakin, mutta Mikko, tai siis Mikael, ei kuitenkaan jää tyhjän päälle vaan saa tärkeän elämänopetuksen.

Kaikilla Hyviä ja huonoja uutisia seuranneilla lienee käsitys Nousiaisen huumorintajusta (ja rakkaudesta sosiaalidemokratiaan) ja juuri sen takia minäkin tähän kirjaan tartuin - enkä joutunut pettymään. Meitsi on aika nuiva verbaalisen huumorin suhteen, mutta kirjassa oli kohtia jotka väkisin saivat nauramaan ääneen. Jaan teille nyt suosikkikohtani:

"Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskaista auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä".

Haha!

Kuvailisin tekstin tyyliä hieman lakoniseksi ja kertoja yksinkertaisesti toteaa (hyvin suomalaiseen tapaan) paljon asioita. Tämä toimii kontekstissa oikein hyvin ja mielestäni juuri se saa aikaan hauskan kerronnan. Huumorin lisäksi kirjassa on myös pohdiskelevaa yhteiskunnallista satiiria ja ainakin minut se sai ajattelemaan suomalaisuutta. Todellako olemmeko tällaisia?  Kaikenkaikkiaan siis toimiva kirja, joten se saa sehdottoman hyväksyntäni!

Mikko Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007) Otava
Musiikkisuositus: Vaihtelevasti joko Eppu Normaalia ja Tomas Lediniä.

Ps. Mietin koko kirjan ajan että mitä ovatkaan ruotsalaiset olleet mieltä tästä...

What ever happened to Baby Jane?

Viimeaikojen teema on näköjään ollut ”kirjoja, joiden luulisi tulleen luetuksi jo vuosia sitten”. Ensin Fight Club, jota en ollut lukenut, vaikka yksi suosikkielokuvistani on tehty kyseisestä kirjasta, ja nyt Baby Jane (2005), jonka on kirjoittanut jo hyväksi todettu Sofi Oksanen. En todellakaan tiedä miksi Baby Jane tarttui käteeni vasta nyt, sillä se oli hyvä kuten muutkin lukemani Oksasen kirjat. Baby Jane tuntui kuitenkin jotenkin ytimekkäämmältä kuin Stalinin Lehmät tai Puhdistus. Kirja onkin melko lyhyt ja siinä ei turhia jaaritella vaan keskitytään hyvin tiukasti kertomaan Pikin ja minäkertojan tarinaa. Tekstin tyyli on kuitenkin hyvin tunnistettavaa Sofi Oksasta rikottuine aikajänteineen kaikkineen. Aihepiirikin on rankkuudessaan ehtaa Oksasta. Baby Jane nimittäin kertoo mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta 1990-luvulla. Vankiloita on monenlaisia. Piki on vanki omassa kodissaan, omassa päässään. Kertoja taas ei pääse irti Pikistä.

”The first rule of Fight Club is you do not talk about Fight Club”

Chuck Palahniukin Fight Club (1996) on nerokas. Kirjasta tehty leffa on myös loistava. Sen katsoin jo vuosia sitten, mutta kirja päätyi käteeni vasta nyt – en todellakaan tiedä miksi. Olisi ollut kiinnostavaa kyetä lukemaan kirja siten, että en olisi jo katsonut elokuvaa ja tiennyt loppuratkaisua. Palahniuk on nimittäin rakentanut omaperäisen tarinansa todella kiinnostavasti. Vihjeitä loppuratkaisusta annetaan jatkuvasti, mutta siitä tietämätön lukija tuskin kuitenkaan arvaa dramaattista juonenkäännettä, joka muuttaa koko tarinan. Muuta sanottavaa ei tällä kertaa olekaan kuin se, että Fight Club on loistava niin kirjana kuin elokuvanakin.