Aikakone nimeltä Kjell Westö

Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran – Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (2006) alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938, aivan sodan kynnykselle. Helsingin Sanomien arvio eräästä toisesta Westön kirjasta alkaa mielestäni lauseilla, jotka kiteyttävät sen miksi Westö on niin mahtava: ”Aikakone on keksitty. Sen nimi on Kjell Westö.” (Majander, A. 20.8.2013) Yhdyn edelliseen täysin. Westön tekstistä ei voi olla huomaamatta, että hän tuntee historiaa. Lukiessa voi suorastaan nähdä Helsingin kasvavan ja muuttuvan silmien edessä. Kaupunki elää omaa elämäänsä ja oikeastaan tarinan päähenkilö onkin juuri Helsinki. Kirja kertoo mitä ryhmälle ihmisiä tapahtuu nuoren valtion pääkaupungissa, muutosten kourissa olevassa yhteiskunnassa. He käyvät läpi suurlakon, itsenäistymisen, kansalaissodan voiton sekä tappion, jazzin täyteisen kaksikymmentäluvun ja kolmekymmentäluvun poliittisen vastakkain asettelun.

Kirjan tärkeimmät henkilöt ovat nuoria tarinan alkaessa. Osa heistä on syntynyt varakkaisiin perheisiin, jotkut taas vähemmän onnekkaisiin. Suurin osa heistä elää huoletonta elämää, joka katoaa sodan alkaessa. Kaikkien on valittava puolensa ja puolueettomien on parasta piiloutua. Viha saa otteen lähes kaikista, mutta jotkut huomaavat epäilevänsä koko touhun motiiveja.

”-- joskus Eccua vaivasi ajatus että kaikki kiihkeät puheenvuorot isänmaasta ja kansanheimosta ja korvaamattomista arvoista olivat vain silmänlumetta ja oikeasti he vain vaistomaisesti kammoksuivat kaikkea mikä oli vierasta ja erilaista sekä heidän omassa piirissään että tuolla lumipeitteisessä ja kylmäkiskoisessa ulkomaailmassa jossa vihollinen odotti.”

Westö kuvaa tarinassaan todella hyvin kansalaissodan ja sen seuraukset: viha ei katoa minnekään, vaikka sota on ohi. Sodan jälkeen Helsinki jakautuu kahtia ja oikeastaan kaupunkeja onkin kaksi yhden sijaan. Toisessa kaupungissa yritetään elää kuin sotaa ja sen jälkilaskuja ei olisikaan: järjestetään naamiaisia, kuunnellaan jazzia ja suunnitellaan tulevaisuutta. Toisessa kaupungissa taas on työttömyyttä, katkeruutta ja nälkää.

”Siellä saatiin tuta ylenkatsetta, halveksuntaa ja vihaa; monien valkoisten mielestä punaiset olivat saaneet takaisin vapautensa ja kansalaisluottamuksensa aivan liian pian, monien voittajien mielestä kapinoitsijoiden olisi pitänyt menettää oikeutensa lopullisesti, ja rottinginiskuja ja kovia sanoja jaeltiin taajaan niissä lastenkodeissa joissa valkoinen henkilökunta kasvatti vanhempansa keväällä ja kesällä 1918 menettäneitä punaisia lapsia.”

Westön tarinan kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka on täysin kiihkoton tapahtumien suhteen. Kertoja ei ota kantaa punaisten ja valkoisten välienselvittelyyn tai kommentoi kuka on oikeassa tai väärässä. Tekstistä jää ainakin tälle lukijalle hieman ulkopuolinen tunne, sillä kertoja ei juuri tunteile vaan tyytyy ainoastaan kertomaan mitä tapahtuu. Kerronnasta jää mielikuva, että se mitä nyt tapahtuu, on vain osa suurempaa kokonaisuutta: ihmisten murheet tulevat ja menevät, mutta aika kulkee silti eteenpäin. Se on synkkyydenkin keskellä toivoa antavaa. Missä kuljimme kerran ei rakennu kuten perinteinen romaani kiltisti draaman kaarelle. Kirjan tarina ei taivu tuolle klassiselle juonen rakenteelle, sillä se ei kerro vain yhtä tarinaa. Kirja käy läpi muutamien ihmisten koko elämän, tai ainakin niiden elämien pääkohdat. Huippuja ja suvantoja siis tulee ja menee – aivan niin kuin todellisenkin elämän kriisit ja onnenhetket.

Missä kuljimme kerran on mielestäni todella hyvä kirja. Se on kirjoitettu hyvin ja tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka tempo on hidas ja vuodet vierivät eteenpäin. Westö kertoo todella kiinnostavasti Suomen ensimmäisistä vuosista ja sen kasvukivuista. Missä kuljimme kerran näyttää miten kaukana ihmisten näkemykset voivat olla toisistaan, vaikka he asuisivat samassa kaupungissa. Joskus kyky samaistua katoaa, ja kaikki asiat saavat jyrkempiä sävyjä. Ainut asia mikä lopulta hoitaa haavat ja korjaa käsityksiä on aika.