Nyt haluan nimittäin kirjoittaa nimenomaan Åsa Larssonin kirjoista. Olen talven aikana lukenut niistä kaksi, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja. Molemmat kirjat sijoittuvat nykyajan Ruotsin Lappiin, jossa uinuvissa pikkukaupungeissa sattuu raakoja murhia ja niitä tutkivat samat henkilöt, poliisit ja syyttäjä. Kyseessä on siis kirjasarja. Aloitin lukea ensimmäistäni, Kun vihasi asettuu, ilman kummoisiakaan ennakko-odotuksia. Tarina alkaa, kun kaksi nuorta katoaa sukellusreissullaan ja ainoastaan toisen ruumis löytyy. Käy ilmi, että ruumista on siirretty mikä antaa aihetta tarkempiin tutkimuksiin. Vähitellen paljastuu, että pienessä kyläyhteisössä halutaan salata jotain niin paljon, että ihmishenget eivät paina enää mitään vaakakupissa.
Kirjassa yhtenä kertojana on murhattu tyttö. Alun liikkeellepanevan tarinan jälkeen ärsyynnyin hieman tästä kirjailijan ratkaisusta laittaa kuollut henkilö liitelemään paikasta toiseen selostamaan näkemäänsä ja näkemyksiään. "Ihan liian huuhaata", ajattelin. Kirjan edetessä asia ei kuitenkaan enää ärsyttänyt, sillä ulkopuolinen tarkkailija oikeastaan mahdollisti myös ulkopuolisen näkökulman kirjan henkilöihin kun he käyttäytyivät kuin olisivat yksinään. Esimerkiksi läheisen menettäneen suru tuntui todellisemmalta tällä tapaa kuin että se olisi kirjoitettu auki. Kerrassaan nerokas ratkaisu kirjailijalta siis lähestyä asiaa tältä kantilta! Hahmoista ja juonesta tämän kirjan osalta ajattelin, että perushyvin kirjoitettu jännitystarina ja hahmot olivat ilahduttavan "aitoja", ajattelivat tavallisten ihmisten tavoin eivätkä niin kuin supersiloitellut koneihmiset nimeltämainitsemattomissa amerikkalaisissa rikostv-sarjoissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli mukiinmenevä, mutta en jäänyt vesi kielellä odottamaan seuraavaan tarttumista.
Eräänä päivänä otin sitten käteeni Uhrilahjan. Ja jäin koukkuun. Uhrilahjassa seurataan hämärien kuolemantapausten, juuri tapahtuneen vanhan naisen murhan ja karhun vatsasta löytyneen peukalon yhteyksiä toisiinsa. Kuka on riehunut heikkopäisenä talikon kanssa ja miksi? Kenen peukalo on kyseessä? Hahmoihin palaaminen tuntuikin yllättäen samalta kuin suosikkitv-sarjan uusien jaksojen näkeminen pienen tauon jälkeen. Olin huomaamattani kaivannut syyttäjä Rebecka Martinssonia, rikoskomisario Anna-Maria Mellaa ja muita hahmoja. Satuin toki lukemaan kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä tietysti edesauttoi jatkuvuuden tunnetta. Mutta siltikin, hahmot olivat samanlaisia tavallisia ihmisiä joiden työkaverit ovat ihmisperseitä, koirat syövät lantaa ja syyttäjä polttaa vajassa pontikkaa. Erityisen ilahduttavaa tämän kirjan lukeminen oli koiraihmiselle: Larsson kertoo hahmojen koirista sellaisella tavalla, että voin vaikka lyödä vetoa että naiselta löytyy ainakin yksi koira kotoa myös.
Summa summarum: Huiman kahden kirjan kokemuksella voin nyt sanoa pitäväni tästä sarjasta. Vaikka edelleen sanoisin, että Larssonin kirjat ovat niin sanottua helppoa lukemista, ne ovat todella hyvin kirjoitettua sellaista. Ja juuri nyt haluaisin kovasti lukea sarjan muut osat. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä miettii silloinkin kun ei kirjaa lue ja näin kävi minulle Uhrilahjan kanssa. Lisäksi tällaiselle historiageekille erityisen ilahduttavaa Larssonin kirjoissa on se, että tarina koukkaa aina menneisiin aikoihin joiden rikokset ovat jollain tapaa yhteydessä nykypäivään.
Åsa Larsson - Kunnes vihasi asettuu (2008), Uhrilahja (2012), Otava
Musiikkisuositus: nuotion äänet keskellä hiljaista metsää yöllä. Näin.
Osa dekkarien viehätyksestä taitaa liittyä juuri tuohon samoihin hahmoihin palaamiseen. Kuten aiemmin oli puhetta, mielestäni dekkareissa jutun juju on osittain siinä, että sitä saa mitä tilaa, ja samojen hahmojen toistuminen eri kirjoissa vain lisää niiden tuttuutta ja turvallisuutta. Ehkä myös dekkareiden kaavamaisuus ja turvallisuus onkin juuri vastapainoa tarinoiden raakuudelle, yllättäville käänteille ja takaa-ajoille. Dekkarit hyvin harvoin tarjoavat lukijalle mitään uutta tai maailmankuvaa avartavaa, mutta se ei välttämättä ole laskettavissa genren heikkoudeksi. Se, että dekkarit - kuten esimerkiksi Åsa Larssonit niin kuin mainitsit - ovat helppoa luettavaa, ei mielestäni tee niistä sen huonompia kirjoja kuin muutakaan. Genreen ei vain kuulu mikään kovin syväluotaava maailman erittely, vaikka monet kevyttä yhteiskunnallista kritiikkiäkin esittävätkin. Dekkarit ovat luonteeltaan hyvin viihteellisiä - niiden on tarkoitus luoda jännitystä pimeisiin iltoihin ja viihdyttää lukijaansa.
VastaaPoistaDekkarien kieli on myös perinteisesti hyvin selkeää ja nopealukuista, mikä luonnollisesti tukee niiden viihteellisyyttä. Helppolukuisuuskaan ei kuitenkaan ole mielestäni kirjalle mitenkään huonoasia, sillä kuka nyt aina jaksaisi lukea sellaisia kirjoja kuin esimerkiksi Pussikaljaromaani, jonka tajunnanvirtaa on paikoitellen hyvin vaikea seurata. Hyvä esimerkki kirjan helppolukuisuudesta on mielestäni Millenium-trilogia, jossa tarina on pitkä ja monimutkainen kuin synti (tai tämä kommentti), mutta sen lukee hujauksessa, sillä teksti on todella sujuvaa. Niissä kirjoissa todella huomaa, että kirjailija on ollut lehtimiehiä. Millenium-trilogia kertoo toimituksesta ja siltä tekstikin kuulostaa.
Pointtini tässä kommentissa taisi olla se, että kirjojen, kirjoitustyylien ja genrejen erilaisuus on hyväksi. Mielestäni helppo ei tarkoita välttämättä huonoa, sillä se on vain tyylivalinta, ja kaikille tyyleille on hetkensä (ainakin niille tyylilajin hyville edustajille). Silloin kun kaipaa kirjalta jotain muutakin pureksittavaa, kuin murhaajan arvuuttelun, kannattaa valita jokin muu kirja kuin dekkari.