Camilla
Läckbergin Perillinen (2007) lykättiin käteeni jokin aika sitten ja lueskelin
sen mökillä auringon paisteessa. Kyllähän se ihan viihdytti, tarina kulki ja
kiinnosti, mutta eräs asia häiritsi ihan todella paljon. Läckberg ei vain osaa
kirjoittaa kovin hyvää tekstiä. Hänen tekstinsä kuulostaa siltä kuin hän
pitäisi lukijaa vähän tyhmänä.
”Hän tallensi kirjoittamansa tekstin ja käynnisti hetken epäröityään Internet Explorerin. Hän klikkasi Googlea, kirjoitti hakukenttään ”Erik Frankel” ja painoi Enteriä. Esiin ilmestyi lukuisia osumia. Osa liittyi selvästi vääriin henkilöihin.”
Läckberg
selostaa pikkutarkasti kaiken turhankin. Tekstistä tulee mieleen, että Läckberg
on mahdollisesti myös toimittaja, sillä hän tykittää faktoja lukijalle, eikä
todellakaan sorru minkäänlaiseen maalailuun. En sano, että toimittajamainen
tyyli olisi aina huono, mutta ainakaan Läckbergin teksti ei toiminut. Kirjoitustyylistä
tulee myös mieleen, että Läckberg on jäljitellyt television rikossarjojen tyyliä.
Vai mitä sanot siitä, että henkilöt huutavat koomisesti samaan aikaan toisiaan saman käytävän varrella olevista huoneistaan keksiessään kumpikin tahoillaan jotain tutkinnan kannalta tärkeää? Tai että Tanumshedin
poliisiaseman päällikkö on lihava, työntekoa pakoileva keski-ikäinen mies, joka
kuitenkin rakastuu ja innostuu salsasta, ja että hänen alaisensa yrittävät tämän
kuullessaan pitää naamansa peruslukemilla.
Perillisen
päähenkilö on Erica Falck, joka löytää äitinsä tavaroista natsien kunniamerkin
ja nipun vanhoja päiväkirjoja. Kunniamerkin alkuperän selvittämiseksi hän vie
sen eläkkeellä olevalle historian opettajalle, jonka intohimona on toinen
maailmansota. Mies kuitenkin murhataan ennen kuin Erica saa tietää mitään
kunniamerkistä. Erican yllätykseksi äidin päiväkirjoista myös selviää, että Erican
äiti sekä murhattu mies olivat ystäviä nuorena. Kirjassa seurataan useampaa
henkilöä, jotka yrittävät ratkoa murhaa tahoillaan. Välissä myös valotetaan
ihmisten perhe-elämää ja poiketaan sodanaikaisiin tapahtumiin.
En minä
vihannut kirjaa, vaikka siinä toivomisen varaa olikin. Perillinen oli vain ehkä
suunnattu ihmisille, jotka haluavat yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä.
Kirja oli kuin jokin television rikossarja, jota katsotaan kun parempaakaan ei
ole tarjolla: se viihdyttää ja tarina on ihan mukiinmenevä ja sitä on
höystetty ihmissuhdedraamalla sekä koomisilla kohtauksilla. Ei sitä inhoa,
mutta ei se jää mieleenkään. Tämä kirja onkin loistava tilaisuus julkaista uusi
hylkeemme:
"Not my cup of tea" - koska aina välillä sitä vain toteaa, ettei kuulu kohderyhmään.
P. S. Olin muuten
väärässä veikatessani, että Läckberg olisi toimittaja taustaltaan, hän on
nimittäin koulutukseltaan ekonomi. Se ei ehkä kuitenkaan muuta asiaa miksikään.
Ah, uusi "Not my cup of tea" -hylje, loistavaa!
VastaaPoistaAloin miettiä kun tuota tekstiäsi luin, että miksi jokaisessa (muistaakseni ainakin kaikissa dekkareissa mitä itse oon lukenut) on
1. Salaisuus, jonka joku ei halua paljastuvan
2. Henkilö, joka tietää salaisuuden ja murhataan sen vuoksi.
Tulee mieleen Läckbergin lisäksi mieleen joitain Larssonin kirjoja ym... Oma veikkaukseni on, että joko dekkarimaailma on todella täynnä todella vaarallisia salaisuuksia, tai sitten ihmisillä siellä on vaarallisen häiriintynyt pakkomielle pitää salaisuukset salaisuuksina. Oikeita vastauksia on mahdollisesti molemmat.
Kai niillä on aina jokin salaisuus koska tyypillinen suomalainen murha, joka tehdään päissään ja päähän pistosta ja jonka uhrina on yleensä perheen jäsen, ei anna puitteita kovin vaikeasti selvitettävälle mysteerille. Paitsi että juuri kun kirjoitin tämän tajusin että luen juuri parhaillaan kirjaa, jossa murhaaja tekee murhan vain hetken päähän pistosta ja hermostuksesta. No, se ei olekaan mysteeri vaan ennemminkin psykologinen tutkielma. Kai muuten huomasit jo muutkin uudistuneet leimat?
VastaaPoista