Luin hetki
sitten todella erikoisen ja mielenkiintoisen kirjan. Se on Kauko Röyhkän ja
Juha Metson yhteisprojekti nimeltä ”Et kuitenkaan usko…” – Ville Haapasalon
varhaisvuodet Venäjällä (2013). Kirja koostuu Kauko Röyhkän haastatteleman
Ville Haapasalon tarinoista, ja kuvista, jotka Juha Metso on ottanut kirjaa
varten. Kirja on kirjoitettu dialogiksi haastateltavan ja haastattelijan
välille, joten Haapasalon tarinankertojan lahjat pääsevät oikeuksiinsa.
Hänen kertomat tarinat ovat niin hulluja, että ne voivat jopa olla totta.
Ville
Haapasalo on tullut tutuksi suomalaiselle yleisölle vasta viime vuosina
sellaisista ohjelmista kuin Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä,
Suomen sukuiset 30 päivässä ja Sapuskaa, harasoo! Venäjällä mies on kuitenkin
paljon suurempi tekijä kuin kotimaassaan. Venäjällä Haapasalo on tähti, jolla
on turvamiehet mukanaan. Hänet on jopa valittu Venäjän valtion taiteilijaksi, mikä oikeuttaa taiteilijaeläkkeeseen. Siihen päästäkseen hän on kuitenkin
kulkenut hyvin kiemurtelevan ja omituisen tien, jonka varrella on ollut lukuisia
ryöstäjiä, vodkaa, mafiapomoja, epäonnisia junamatkoja, puhelimen kuuntelua,
erittäin epämiellyttäviä asuntoja, rottia ja lopulta myös onnea.
Ville
Haapasalo syntyi vuonna 1972. Hän vietti nuoruutensa Hollolassa, mutta vuonna
1991 hän lähti Neuvostoliittoon aloittaakseen opinnot Leningradin Tsekasvovin
teatteriakatemiassa. Muuttaessaan Haapasalo ei vielä puhunut venäjää eikä
tiennyt maasta mitään. Ajat rajan takana olivat muutenkin hyvin sekavat, sillä
Neuvostoliitto romahti pian Haapasalon aloitettua opintonsa. Leningrad muuttui
Pietariksi ja opinahjo Pietarin valtiolliseksi teatteritaiteen akatemiaksi.
”Olin 19 silloin. Mähän olin lähdössä ensin Englantiin teatterikoulun pääsykokeisiin. Meidän yks perhetuttu, joka toi taidetta Venäjältä kysyi, että miksi sä lähdet niin kauas, mene Neuvostoliittoon, se on paljon lähempänä. Mä oli, että perkele.”
Keskustelu perhetutun
kanssa inspiroi Haapasalon soittamaan teatterikouluun Pietariin ja koulusta
jopa löytyi kokonaista yksi ihminen, joka puhui englantia. Haapasalolle
luvattiin kutsu pääsykokeisiin, mutta kokeet pidettäisiin luonnollisesti
venäjäksi.
”Äkkiäkös tuon oppii, tuon venäjän. Sanoin, että lähettäkää kutsua tulemaan, mä lähden sinnepäin. Miettimättä hetkeäkään, mihin olin lähdössä ja miksi. Mun isoäiti yritti, että ota nyt edes kivääri tai haulikko mukaan --.”
Haapasalon
kertomat tarinat nuoruudestaan Venäjällä ovat toinen toistaan hullumpia ja oudompia. Elämä rajan toisella puolen ei
todellakaan suju kivuttomasti. Muutaman kerran Haapasalo löysikin itsensä
juna-asemalta valmiina luovuttamaan ja lähtemään takaisin kotiin, mutta kääntyi
kuitenkin joka kerta takaisin. Kirjaa lukiessaan ei voi kuin ihmetellä miehen
hulluutta ja rohkeutta. Montako kertaa sitä itse jaksaisi tulla ryöstetyksi
ennen kuin luovuttaisi?
Haapasalon
kivinen alkutaival ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä vuonna 1994 hänet
pyydettiin mukaan elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia. Elokuvan
ohjaaja oli tuntematon, budjetti olematon, näyttelijät kokoajan kännissä ja sen
ei pitänyt olla komedia. Kyseessä oli Haapasalon ensimmäinen elokuvarooli ja
senkin hän sai vain siksi, että elokuvaan tarvittiin suomalainen. Näistä
onnettomista asetelmista lähdettiin, mutta jotain ilmeisesti tehtiin oikein,
sillä elokuvasta tuli koko kansan rakastama komedia. Elokuvan ensi-ilta oli
vuonna 1995 Sotshin elokuvajuhlilla, jossa se kahmi palkintoja toisensa
jälkeen. Sen jälkeen Haapasalosta tuli kuuluisa.
Kirja kertoo
Ville Haapasalon nuoruuden ohella Venäjästä ja sen lähihistoriasta. Se on
tarina Neuvostoliiton jälkimaininkien sekavista oloista, jossa yhteiskunta
hakee muotoaan. Pikku hiljaa Haapasalon elämän kanssa yhteiskunta rauhoittuu ja
löytää omat uomansa. Haapasalon kuvaus tuosta historian käännekohdasta on
luonnollisesti hyvin henkilökohtainen, mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Se
avaa aivan uusia näkökulmia historiaan. Tuoreella Venäjällä vallinnut
levottomuus ja yhteiskunnan hiljainen tasaantuminen vuosien vieriessä
näyttäytyvät aivan uudessa valossa.
Vaikka
Haapasalon tarinat Venäjästä ovatkin melko karuja, ei kirja kuitenkaan anna
Venäjästä kuvaa kurjana paikkana. ”Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki
hoituu.” Se on kai osa maan viehätystä. Ihmiset ovat tunteellisia, mutta
asioita ei kuitenkaan oteta niin vakavasti.
”Se on vähän kuin ne kolme porsasta, joista kaksi teki risumajan ja kolmas muurasi tiilitalon. Suomalainen on aina ollut se tiilitalontekijä, se, joka ei koskaan pidä hauskaa. – Ehkä minäkin olen venäläinen luonne.”
Yhteenvetona:
älä missään tapauksessa jätä väliin tätä kirjaa. Tarina on uskomaton ja
kaupanpäälle Haapasalo on erinomainen jutunkertoja.
Hitto vie kun oli houkuttelevalta kuulostava kirja! Ihan uskomatonta miten joidenkin ihmisten elämä voi olla täynnä näin jännittäviä käänteitä ja sattumuksia. En ole Haapasaloon sen enempää koskaan tutustunut, ehkä katsonut yhden jakson sitä Venäjän halki 30 päivässä koska porukat katseli sitä hartaasti, mutta nyt tuntuu että vois tutustua mieheen enemmänkin. Jostain muuten joskus luin, että Haapasalo ei osaa (tai ainakaan aikaisemmin osannut) kirjoittaa tai lukea venäjää, ainoastaan puhua sitä koska on oppinut sen puhumalla. Mutta mikäs siinä, ihan loistavasti näyttää mies pärjänneen ilmankin kokonaista kielitaitoa ja hyvä niin!
VastaaPoistaEn itsekään ennen tähän kirjaan tarttumista tiennyt juuri mitään Haapasalosta. Tiesin vain, että hänellä oli niitä matkailu ja ruokaohjelmia, ja että jotain tekemistä miehellä oli Venäjän kanssa. Äidilläni on hyllyssään tämä kirja ja siksi satuin siihen kerran tarttumaan - enkä sitten malttanut enää laskea sitä käsistäni. Et kuitenkaan usko ansaitsisi kaksinkertaiset ylistys hylkeet, niin hyvä se oli.
VastaaPoistaHihihi tajusin just että tuo kirjan kuvahan on otettu teidän päiväpeiton päältä? :D Ja kaksinkertaiset ylistyshylkeet? Herranjestas, nyt on niin kovat suositukset että pakko etsiä jostain tämä käsiinsä.
VastaaPoistaMietipä tätä: kirja oli niin hyvä, että jopa Tatu luki sen innolla alusta loppuun kesäloman aikana. Nyt ei siis enää puhuta vain Seal of approvalista vaan Tatu suosittelee -leimasta.
VastaaPoistaTässä vähän aikaa sitten julkaistiin toinen osa Ville Haapasalon tarinaan - sen nimi on "Et muuten tätäkään usko – Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä". Se on kyllä pakko lukea kanssa. Satuin muuten lukemaan hauskan artikkelin Haapasalosta ja hänen luomastaan juntti brändistä: http://nyt.fi/a1412128983437.
VastaaPoista