Et kuitenkaan usko

Luin hetki sitten todella erikoisen ja mielenkiintoisen kirjan. Se on Kauko Röyhkän ja Juha Metson yhteisprojekti nimeltä ”Et kuitenkaan usko…” – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (2013). Kirja koostuu Kauko Röyhkän haastatteleman Ville Haapasalon tarinoista, ja kuvista, jotka Juha Metso on ottanut kirjaa varten. Kirja on kirjoitettu dialogiksi haastateltavan ja haastattelijan välille, joten Haapasalon tarinankertojan lahjat pääsevät oikeuksiinsa. Hänen kertomat tarinat ovat niin hulluja, että ne voivat jopa olla totta.

Ville Haapasalo on tullut tutuksi suomalaiselle yleisölle vasta viime vuosina sellaisista ohjelmista kuin Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomen sukuiset 30 päivässä ja Sapuskaa, harasoo! Venäjällä mies on kuitenkin paljon suurempi tekijä kuin kotimaassaan. Venäjällä Haapasalo on tähti, jolla on turvamiehet mukanaan. Hänet on jopa valittu Venäjän valtion taiteilijaksi, mikä oikeuttaa taiteilijaeläkkeeseen. Siihen päästäkseen hän on kuitenkin kulkenut hyvin kiemurtelevan ja omituisen tien, jonka varrella on ollut lukuisia ryöstäjiä, vodkaa, mafiapomoja, epäonnisia junamatkoja, puhelimen kuuntelua, erittäin epämiellyttäviä asuntoja, rottia ja lopulta myös onnea.

Ville Haapasalo syntyi vuonna 1972. Hän vietti nuoruutensa Hollolassa, mutta vuonna 1991 hän lähti Neuvostoliittoon aloittaakseen opinnot Leningradin Tsekasvovin teatteriakatemiassa. Muuttaessaan Haapasalo ei vielä puhunut venäjää eikä tiennyt maasta mitään. Ajat rajan takana olivat muutenkin hyvin sekavat, sillä Neuvostoliitto romahti pian Haapasalon aloitettua opintonsa. Leningrad muuttui Pietariksi ja opinahjo Pietarin valtiolliseksi teatteritaiteen akatemiaksi.

”Olin 19 silloin. Mähän olin lähdössä ensin Englantiin teatterikoulun pääsykokeisiin. Meidän yks perhetuttu, joka toi taidetta Venäjältä kysyi, että miksi sä lähdet niin kauas, mene Neuvostoliittoon, se on paljon lähempänä. Mä oli, että perkele.”

Keskustelu perhetutun kanssa inspiroi Haapasalon soittamaan teatterikouluun Pietariin ja koulusta jopa löytyi kokonaista yksi ihminen, joka puhui englantia. Haapasalolle luvattiin kutsu pääsykokeisiin, mutta kokeet pidettäisiin luonnollisesti venäjäksi.

”Äkkiäkös tuon oppii, tuon venäjän. Sanoin, että lähettäkää kutsua tulemaan, mä lähden sinnepäin. Miettimättä hetkeäkään, mihin olin lähdössä ja miksi. Mun isoäiti yritti, että ota nyt edes kivääri tai haulikko mukaan --.”

Haapasalon kertomat tarinat nuoruudestaan Venäjällä ovat toinen toistaan hullumpia ja oudompia. Elämä rajan toisella puolen ei todellakaan suju kivuttomasti. Muutaman kerran Haapasalo löysikin itsensä juna-asemalta valmiina luovuttamaan ja lähtemään takaisin kotiin, mutta kääntyi kuitenkin joka kerta takaisin. Kirjaa lukiessaan ei voi kuin ihmetellä miehen hulluutta ja rohkeutta. Montako kertaa sitä itse jaksaisi tulla ryöstetyksi ennen kuin luovuttaisi?

Haapasalon kivinen alkutaival ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä vuonna 1994 hänet pyydettiin mukaan elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia. Elokuvan ohjaaja oli tuntematon, budjetti olematon, näyttelijät kokoajan kännissä ja sen ei pitänyt olla komedia. Kyseessä oli Haapasalon ensimmäinen elokuvarooli ja senkin hän sai vain siksi, että elokuvaan tarvittiin suomalainen. Näistä onnettomista asetelmista lähdettiin, mutta jotain ilmeisesti tehtiin oikein, sillä elokuvasta tuli koko kansan rakastama komedia. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1995 Sotshin elokuvajuhlilla, jossa se kahmi palkintoja toisensa jälkeen. Sen jälkeen Haapasalosta tuli kuuluisa.

Kirja kertoo Ville Haapasalon nuoruuden ohella Venäjästä ja sen lähihistoriasta. Se on tarina Neuvostoliiton jälkimaininkien sekavista oloista, jossa yhteiskunta hakee muotoaan. Pikku hiljaa Haapasalon elämän kanssa yhteiskunta rauhoittuu ja löytää omat uomansa. Haapasalon kuvaus tuosta historian käännekohdasta on luonnollisesti hyvin henkilökohtainen, mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Se avaa aivan uusia näkökulmia historiaan. Tuoreella Venäjällä vallinnut levottomuus ja yhteiskunnan hiljainen tasaantuminen vuosien vieriessä näyttäytyvät aivan uudessa valossa.

Vaikka Haapasalon tarinat Venäjästä ovatkin melko karuja, ei kirja kuitenkaan anna Venäjästä kuvaa kurjana paikkana. ”Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki hoituu.” Se on kai osa maan viehätystä. Ihmiset ovat tunteellisia, mutta asioita ei kuitenkaan oteta niin vakavasti.

”Se on vähän kuin ne kolme porsasta, joista kaksi teki risumajan ja kolmas muurasi tiilitalon. Suomalainen on aina ollut se tiilitalontekijä, se, joka ei koskaan pidä hauskaa. – Ehkä minäkin olen venäläinen luonne.”

Yhteenvetona: älä missään tapauksessa jätä väliin tätä kirjaa. Tarina on uskomaton ja kaupanpäälle Haapasalo on erinomainen jutunkertoja.