Maaninkavaara

Miika Nousiainen on hauska mies. Hän mitä ilmeisimmin rakastaa asioilleen omistautuneita ihmisiä, jos nyt kahden kirjan perusteella voi mitään päätellä. Vadelmavenepakolaisesta ja Mikko Virtasen palavasta halusta päästä ruotsin kansalaiseksi olikin puhetta jo aikaisemmin, mutta nyt käteeni tarttui Nousiaisen Maaninkavaara (2009), joka kertoo Martti Huttusen rakkaudesta juoksuun.

Martti Huttunen on kahden lapsen isä ja koulun talonmies, jonka suuri intohimo on kestävyysjuoksu. Sellaista juoksijaa tai juoksutilastoa, jota Martti Huttunen ei tunne, ei ole. Itse hän ei voi enää juosta vanhan polvivamman takia, mutta valmentaa sitäkin antaumuksellisemmin poikaansa, joka on lupaava juoksija. Huttusen perheen tarina alkaa kun poika Jarkko katoaa kisamatkalla. Martin lisäksi pojan katoamista jää suremaan äiti Sirkka ja nuorempi sisko Heidi. Jarkon katoaminen luonnollisesti järkyttää kaikkia perheenjäseniä, mutta Martti ei perinteisenä suomalaisena miehenä usko itkemiseen tai tunteiden näyttämiseen. Elämän on mentävä eteenpäin ja heikkous on naisille. Juoksu ja etenkin juoksijan valmentaminen on kuitenkin ennen ollut Martin koko elämä. Jarkon katoamisen myötä Martin elämältä putoaa pohja.

Heidi on yhdeksäsluokkalaiseksi harvinaisen ajattelevainen tyttö, joka ei jaa isänsä palavaa intoa juoksuun. Tytär on kuitenkin hyvin huolissaan isästään, joka ei näytä selviytyvän Jarkon menettämisestä. Martti Huttunen patoaa surua sisäänsä ja masentuu.

”Puhuin äidille, että hakisivat ammattiapua, menisivät johonkin puhumaan. Äiti tiesi, ettei isä suostuisi, ja soitti urheiluliittoon. Ne sitten sitä kautta varasivat ajan terapeutille. Isäkin suostui lähtemään kun kestävyysjuoksun valmennuspäällikkö suositteli.”

Martti ei terapiasta huolimatta näytä pääsevän masennuksestaan. Hän ei näe elämässä enää mitään toivoa. Hän ei usko enää edes suomalaiseen kestävyysjuoksuun.

”Sen haudan viereen tulisi suurempi ja kovempi kivi kuin yksikään toinen hautakivi. Sen alle laitettaisiin lepäämään suomalainen kestävyysjuoksu.
                             Näen joka päivä, kuinka se riutuu pois. Ehkä se pitäisi päästää tuskistaan, passittaa haudan lepoon. Surun jälkeen hyvät muistot pyyhkisivät sivuun epäonnistumiset. Sitten vainajaa kehuttaisiin. Suomalainen kestävyysjuoksu oli reilu kaikille, ei koskaan pöyhkeillyt. Oli se vaan.
                             -- Vaan kuollut se taitaa olla. Ainakin me omaiset olemme luopuneet toivosta. Perkelettäkö tässä enää toivoa.”

Lopulta Heidi ei enää näe muuta toivoa pelastaa isänsä masennukselta kuin juokseminen. Hän päättää ottaa veljensä paikan perheen juoksijana, jotta Martti voisi jälleen valmentaa. Martti ei kuitenkaan ole mikä tahansa valmentaja, sillä juoksu ei ole hänelle vain harrastus, se on elämäntapa. Kaikki mitä tehdään, tehdään juoksun ehdoilla. Heidi päätyy viettämään kaiken aikansa juoksun parissa: hän juoksee kouluun, käyttää painoliivejä tunneilla, treenaa koulun jälkeen, katsoo vanhoja juoksu videoita nauhalta ja viettää hiihtolomansa entisen juoksijan kotiseudulla, Maaninkavaarassa, harjoitusleirillä. Ja koko ajan Heidi miettii, että vielä vain vähän aikaa, sitten isä on taas kunnossa ja minä lopetan.

Nousiaisen kirjassa tarinaa kerrotaan sekä Heidin että Martin äänellä. He katsovat samoja tilanteita täysin eri näkökulmista: Heidin mielestä isä on hullu ja isän mielestä kyseessä on vain erinomainen valmennusohjelma. Martin absurdeihin mittasuhteisiin paisuvasta juoksun palvonnasta huolimatta Nousiainen on onnistunut tekemään hahmosta yllättävän uskottavan. Martilla on oma logiikkansa, jonka valossa kaikki näyttää varsin järkevältä ja perustellulta: hän kun ajattelee kaikki asiat siltä kannalta, että miten ne hyödyttävät tai eivät hyödytä juoksemista. Martin juoksu-logiikka ei kuitenkaan rajoitu vain käytännönasioihin, sillä hänessä asuu myös pieni filosofi, joka analysoi nyky-yhteiskuntaa juoksun kautta. Martti on kuitenkin jämähtänyt suomalaisen kestävyysjuoksun kultaisiin päiviin eikä suostu hyväksymään sitä, että maailma muuttuu, vaikka hän ei muuttuisi. Heidi on huomattavasti isäänsä paremmin kiinni tässä päivässä.Heidi yrittää pitää kiinni omista unelmistaan samalla kun pyrkii pitämään perheensä koossa.

"Aikamatkailu ei kuulemma ole mahdollista. Tulisivat katsomaan. Meidän perhe ja Saken perhe kommunikoivat keskenään, vaikka elämme ainakin 30 vuotta eri ajassa."

Loppujen lopuksi Maaninkavaara kertoo juoksua enemmän suomalaisesta perhe-elämästä. Kirja kertoo perheen perinteisitä rooleista ja siitä miten hankalaa niitä on muuttaa. Roolit kahlitsevat ja alistavat esimerkiksi Sirkan, joka ei kyseenalaista miehensä toimia, vaan tyytyy liian pitkään muonittajan rooliinsa. Kirja kertoo myös siitä, miten nuo roolit joskus kääntyvät päälaelleen, ja lapset joutuvat huolehtimaan vanhemmistaan. Maaninkavaara on tarina siitä, miten vanhemmat joskus yrittävät elää omia toteutumattomia unelmiaan lastensa kautta.

Nappasin Maaninkavaaran kirjastosta ainoastaan Nousiaisen nimen innoittamana, joten tajuttuani kirjan kertovan juoksemisesta, olin hieman skeptinen sen suhteen. Osoittautui kuitenkin, että juoksemisestakin saa aikaan varsin hauskan kirjan.