FRANKENSTEIN

Frankenstein on hyvää tarkoittava tiedemies, jonka tavoitteet ovat korkealla. Hän haluaa herättää elottoman ruumiin henkiin ja luoda uuden ihmisen. Tämä intohimoinen tiedemies tekee työtä yötä päivää tavoitteensa saavuttamiseksi ja lopulta hänen onnistuu puhaltaa elämää tekemäänsä ruumiiseen. Hetkenä, jona ruumis herää henkiin, Frankenstein tajuaa miten kauhistuttava ja iljettävä hänen luomuksensa on. Hän ei kestä katsoa henkiin heräävää luomustan vaan syöksyy ulos kauhun vallassa. Kerättyään rohkeutensa Frankenstein kuitenkin palaa takaisin työhuoneeseensa ja huomaa, että hirviö on kadonnut.

Kirjan virallinen lukuasu.

Mary Shelly kirjoitti Frankensteinin vuonna 1818. Frankenstein on kauhukirjallisuuden perusteoksia, monien myöhempien kirjailijoiden innoittaja. Hulluja tiedemiehiä ja heidän maailmaa uhkaavia keksintöjään on viljelty lukemattomissa tarinoissa Shellyn jälkeen - puhumattakaan kaikista populaarikulttuurin Frankensteinin hirviö muunnoksista. Paavo Lehtonen toteaa kolmannen suomenkielisen painoksen jälkisanoissa, että Mary Shelly oli ensimmäisiä kirjailijoita, joka esitti tarinan muodossa pelkonsa tieteen kaikkivaltaa kohtaan sekä toi esiin kysymyksen tieteen saavutusten mahdollisista tuhoisista seurauksista ja tiedemiesten vastuusta. Lehtosen mukaan vasta seuraavalla vuosisadalla Shellyn esittämät kysymykset ovat nousseet useampien ihmisten huulille. Jälkisanoissaan Lehtonen toteaa myös, että Shelly on modernin tieteiskirjallisuuden edelläkävijä, jonka nimetön hirviö on saanut uusia muotoja esimerkiksi androideina, robotteina ja ihmisiä vastaan nousevina tietokoneina.

Mary Shellyn kauhutarina yllätti minut moderniudellaan. Populaarikulttuurin muokkaama Frankensteinin hirviö sai minut odottamaan kirjalta paljon suoraviivaisempaa hirviötarinaa, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu. Sain kuitenkin ilokseni huomata olettamuksieni olevan vääriä. Frankensteinissa ei ole täysin selvää kuka on hirviö.

”Muista, että sinä olet minut luonut; minun pitäisi olla sinun Aadamisi, mutta pikemminkin minä olen langennut enkeli, jolta sinä syyttä riistät kaiken ilon. Minä näen kaikkialla onnea, joka on minulta täysin kiellettyä. Minä olin lempeä ja hyvä: kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.
-         Tiehesi! Minä en kuuntele sinua. Meidän välillämme ei ole mitään siteitä; me olemme vihollisia.”

Hirviöys (se on varmasti sana) ei ole Shellyn kirjassa itsestään selvää. Ulkomuoto voi pettää. Kukaan ei ole syntyessään paha, mutta ympäristö voi tehdä meistä sellaisia. Shellyn tarinan hirviö syntyy tähän maailmaan yhtä viattomana kuin kuka tahansa, mutta jäätyään heitteille ja yksin, kaikkien lähestymiensä ihmisten inhoamana, hän muuttuu epätoivoiseksi ja vihaiseksi. Vihoissaan hirviö kostaa Frankensteinille ja koko ihmiskunnalle tappamalla lapsen. Koska Frankenstein ei kantanut vastuuta luomuksestaan, hän on yhtä paljon syyllinen kuin hirviökin.

Frankensteinissa uskonto ja tiede kohtaavat mielenkiintoisella tavalla. Kirjassa luodaan elämää tieteen avulla, mikä tekee tiedemiehestä Jumalan. Äkkiseltään voisi siis ajatella, että kirja on ylistys tieteelle. Toisaalta tulee myös mieleen, että ihminen epäonnistuu luomistyössään, koska olennosta ei tiedemiehen yrityksistä huolimatta tule ihmisen kaltaista vaan pelkkä iljettävä irvikuva. Onko sanoma siis se, että luomistyö on jätettävä Jumalalle?

Oletteko muuten huomanneet, että monissa vanhoissa kirjoissa tarinaa kerrotaan esimerkiksi kirjeiden kautta? Tällainen tapa kertoa tarinaa tekee tekstistä hyvin muodollista ja jäykkää. Asioita raportoidaan lukijalle minämuodossa ilman turhia koukeroita. Frankensteinkin alkaa kehyskertomuksella, jossa kapteeni Walton kirjoittaa kirjeitä sisarelleen Englantiin. Kapteeni törmää tutkimusmatkallaan pohjoisessa muukalaiseen, joka on kokenut kovan kohtalon. Tämä muukalainen on Frankenstein, joka alkaa kertoa tarinaansa Waltonille.

Romantiikan aikakaudelle tyypillisesti Frankensteinin tarina on kerrottu hyvin dramaattisesti. Adjektiivit ovat suuria ja mahtavia, tunteet äärimmäisiä ja vavisuttavia. Frankenstein kuvataan kirjassa niin upeana ihmisenä, että häntä voisi luulla Jumalaksi. Esimerkiksi kirjan alussa kapteeni Walton kirjoittaa kirjeessä sisarelleen Frankensteinista näin vaatimattomasti:

”Olen yrittänyt saada selville mikä ominaisuus kohottaa hänet niin suunnattomasti kaikkien muiden koskaan tuntemieni ihmisten yläpuolelle. Uskon, että se on hänen intuitiivinen tarkkanäköisyytensä, nopea ja erehtymätön arvostelukykynsä, selkeydessä ja täsmällisyydessä vertaansa vailla oleva kyky tunkeutua asioiden ytimeen; tähän voit lisätä vielä ilmaisukyvyn ja äänen jonka sävyt ovat kuin sielua herkistävää musiikkia.”

Tällainen tyyli kertoa tarinaa on mielestäni melko raskas ja mielikuvitukseton. Tarina etenee kuin juna tapahtumasta toiseen väritettynä mahtipontisilla adjektiiveilla. Tällaiseen tekstiin verrattuna esimerkiksi Rebekkan ajatuksenlailla virtaava teksti, jossa adjektiivit ovat huomattavasti vaatimattomampia, tuntui hyvin modernilta.

Kerronnan lievästä jäykkyydestä huolimatta Frankensteinin lukeminen on mielestäni hyvin suositeltavaa. Frankenstein on kauhukirjallisuuden perusteoksia ja tieteiskirjallisuuden edelläkävijä. Jos nuo tyylilajit kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea, että missä niiden juuret oikein ovat.