John Irving on outo äijä

Maailmassa, jossa kaikki on jo tehty, on hyvin vaikea olla omaperäinen. John Irvingin mielikuvituksella se kuitenkin näyttää onnistuvan varsin helposti. Vai tuleeko mieleesi kovinkin monta kirjaa, jossa ortopedi tutkii harrastuksenaan intialaisissa sirkuksissa työskentelevien kääpiöiden verta ja kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksia Bollywoodiin?

Ensimmäinen John Irvingin kirja, jonka luin, taisi olla legendaarinen Garpin maailma (1978), joka oli myös herran läpimurtoteos. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Garpin elämäntarinan, ja se tarina on alusta alkaen hyvin erikoinen. Garp syntyy 40-luvulla naimattomalle naiselle, joka on tullut siihen tulokseen, ettei kaipaa miestä riesakseen, mutta haluaan kuitenkin saada lapsen. Tämä hyvin omatoiminen ja määrätietoinen nainen ottaa haluamansa sodassa pahoin vammautuneelta mieheltä ja nimeää heidän rakkautensa hedelmän Garpiksi siksi, että ”garp” on ainoa asia, jonka tuo vammautunut sotilas koskaan sanoo. En luonnollisestikaan voinut olla pitämättä Garpin maailmasta. Pidin myös kirjoista Kaikki isäni hotellit (1981), Oman elämänsä sankari (1984) ja Sirkuksen poika (1994). Sitten tartuin kirjaan Välisarjan avioliitto (1974) enkä olisi voinut olla pettyneempi. Viimeisimpänä lukemani Neljäs käsi (2001) ei myöskään kuulu suosikkeihini, mutta jollain tapaa en vain voi olla pitämättä tuostakin kirjasta. Kukapa voisi sanoa ei tarinalle, jossa päähenkilön vasemman käden syö leijona?

”Leijonat haistoivat lihan ja vitkastelu ärsytti niitä. Kun ne alkoivat karjua, kameramies zoomasi niihin ja Patrick Wallingford haistoi aidon spontaanin tilanteen ja tuikkasi mikrofoninsa kohti häkkiä. Hän sai enemmän kuin koko rahan edestä.

                    Tassu heilahti, ja kynsi iski Wallingfordin vasempaan ranteeseen. Mikrofoni putosi. Ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, hänen vasen kätensä oli kyynärpäätä myöten sisällä häkissä. Vasen olkapää jumiutui kalterien väliin ja vasen käsi oli rannetta myöten leijonan kidassa.”

John Irving ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini, mutta silti tartun tasaisin väliajoin hänen kirjoihinsa. En kai vain voi vastustaa Irvingin täysin päättömiä (ja kädettömiä) tarinoita. Hänen tapansa kertoa tarinaa on yksityiskohtainen ja perusteellinen. Irvingin kirjoissa ei ole vain yhtä tarinaa, sillä hän kertoo lähes kaikkien kirjoissaan esiintyvien hahmojen taustat, oli sitten kyseessä päähenkilön lääkäri tai entisen talon ovimikko. Irvingin kirjoissa jokaisella hahmolla on tarina ja ne tarinat ovat yleensä kaikkea muuta kuin tylsiä.

"Schatzman, Gingeleskie, Mengerink & Co:n johtava käsikirurgi oli tohtori Nicholas M. Zajac - ja he taas olivat Massachusettsin johtava käsikirurgian lääkärikeskus. -- Nyt selvästi kaivataan lisätietoja tri Zajacista. Laihuus oli hänelle pakkomielle; hän ei voinut olla kyllin laiha.Tohtorimme oli maratoonari, lintujen tarkkailija, siementen syöjä - tapa jonka hän oli oppinut peipoilta - ja luonnottoman kiinnostunut linnuista ja kuuluisista ihmisistä. Hänestä tuli tähtien käsikirurgi."

John Irvingin mielikuvitusta ei voi kuin ihailla. Hänen kirjoissaan ei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta jostain oudosta syystä kirjojen tapahtumiin liittyvät lähes aina karhut, sirkukset, Itävalta ja paini. Irvingin kirjoissa todellisuus avautuu suurempana ja kummallisempana kuin olet luullut, mutta nuo oudot tarinat eivät kuitenkaan ole vailla sisältöä. Irvingin kirjat nimittäin käsittelevät usein vakavampiakin aiheita. Oman elämänsä sankari –kirjassa esimerkiksi ovat esillä abortit ja orvot, mikä oli varmasti vielä ravisuttavampaa 1980-luvun Yhdysvalloissa kirjan ilmestyessä.

Kehuistani huolimatta minä en pidä Irvingin kirjoista varauksetta. Vaikka niissä on paljon asioita, joista pidän, en läheskään aina sulata niitä pureksimatta. Pidän monista Irvingin ideoista, mutta en aina niiden toteutuksesta. Kuten jo mainitsinkin, Välisarjan avioliitosta en esimerkiksi pitänyt ollenkaan, sillä siinä ei tapahtunut mitään järkevää. Kirjassa kaikkein kiinnostavinta olivat päähenkilöiden taustatarinat, jotka olivat jälleen kerran hyvin omalaatuisia. Neljännessä kädessä taas ongelmana oli minun kohdallani ehkä se, että mielestäni tarina ei soljunut eteenpäin mitenkään kovin sulavasti.

Irvingin kirjat onnistuvat kuitenkin useimmiten olemaan yhtä aikaa hauskoja, karun suoria, surullisia ja kantaaottavia. John Irving ansaitsee siis tulla approvatuksi, vaikka kaikki hänen kirjansa eivät niin hyviä olekaan. Arvostan hyvin paljon miehen omaleimaisuutta ja mielikuvituksellisuutta, mikä ei ole todellakaan ole itsestään selvä ominaisuus kirjailijalla (muistatko Jonathan Tropperin?). Irvingin kirjoja kannattaa ehdottomasti lukea, sillä ne tekevät maailmasta hieman kiinnostavamman paikan.