Marisevien rokkitähtien kerho kokoontuu taas

En ole erityisemmin koskaan kuunnellut tukkaheviyhtye Mötley Crüeta, mutta koska pidän rock-elämänkerroista katsoin suorastaan velvollisuudeksi tarttua heidän kirjaansa The Dirt - Törkytehdas. Tuntemukset kirjaa lukiessa olivat moninaiset. Itse kirjan rakenne on hyvä, siinä jokainen bändin jäsen kertoo vuorollaan ja kronologisessa järjestyksessä tapahtumia ja ei haittaa, vaikkei tarinaa tunne ennalta ollenkaan - siinähän se lukiessa tulee tutuksi.

Heti lapsuusvuosien muisteluista päästyä aloin kuitenkin vähintään kukkahattutädin paatoksella ihmettellä miten uskomattoman kakaramaisia kirjan päähenkilöt ovat nuoruudessaan olleet. Jatkuva kännäys/narkoottiaineiden kiskominen ja väkivaltainen riehuminen alkoi pian tuntua turhalta ja järjettömältä (ikäänkuin se joskus sitten olisi järkevää?). Sex, drugs & rock n'roll onkin vakavasti vähätelty kuvaus tämän yhtyeen alkutaipaleen kohdalla, mutta ei nimitys "maailman pahamaineisin rockbändi" varmaan voikaan olla täysin tuulesta temmattu. Nuoruuteen toki kuuluu kaikilla tietty itsekkyys ja harhakuva omasta kuolemattomuudesta ja erinomaisuudesta. Rokkitähdiltä myös odotetaankin tietynlaista dekadenssia ja egonpullistelua ja lisäksi Mötley Crüen tarkoitus yhtyeenä oli julistaa naisten, juhlimisen ja nopeiden autojen ilosanomaa.  Joten laskettakoon nämä syyt heidän puolelleen henkilöiden nuoruuden lähes kroonisesta idiotismista huolimatta.

Kirja kuitenkin muuttui kiinnostavaksi suunnilleen keskivaiheen kohdalla. Siinä vaiheessa tarinansa kertovat keski-ikäiset perheenisät tuntuivat säälivän nuoria itsejään. He olivat siihen ikään mennessä käsittäneet, miten jossain määrin onttoa heidän elämänsä oli kaikesta rahasta ja kuuluisuudesta huolimatta ollut, ja miten lapsuuden traumat ja kokemukset olivat vaikuttaneet heihin negatiivisesti pitkälti aikuisikään asti. Minä pidän kasvukertomuksista ja hahmojen kypsymisestä henkilöinä tarinan edetessä - oli kyse sitten fiktiivisestä tarinasta tai ei - joten tässä vaiheessa sydämeni lämpeni näille eksyneille rokkilampaille. Innostuin jopa kuuntelemaan bändin biisejä ja yllätyin siitä, miten moni radiosta tuttu biisi olikin kyseisen yhtyeen tekemä. Ja eihän sitä voi kieltää: jannut ovat tehneet hyvää, rehellistä ja raakaa rokkia aikoinaan ja heidän lavakarismansa ja -energiansa on kiistaton.

Kun kirjassa päästään 90-luvun puolelle päästään myös syyhyn miksi aion (SPOILER ALERT!!!) disappruuvata tämän. Kirjan loppuvaiheet keskittyivät (julkkisavioliittojen lisäksi) miltei pelkästään jäsenten välisiin riitoihin. Mikä siinä on että aikuiset miehet ei pysty tulemaan toimeen edes ammatillisesti? Tarviiko niiden egojen kasvaa niin isoiksi ettei pysty muuta kuin kinastelemaan kuin pikkupojat? Ihmiset lähtee ovet paukkuen bändistä ja tulevat takaisin ja mättävät toisiaan pleksiin ja käyttäytyvät TAAS kuin pahaiset kakarat. Välillä käydään itkemässä vieroituksessa. Minä en kestä sellaista turhanpäiväistä ja typerää riitelyä, varsinkin kun pitäisi työasioista olla kyse. Syy ymmärtämättömyyteeni voi toki olla siinä etten ole rokkitähti, mutta silti. Grow up, people.

Joka tapauksessa, tämä on se syy miksi kirja saa blogin historian ensimmäisen negatiivisen arvion minulta.

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx & Neil Strauss: Mötley Crüe The Dirt - Törkytehdas (2001) Like.

Musiikkisuositus lienee selvä:

Ps. Jos muuten olet katsonut Metallican dokumentin Some Kind of Monster, tietänet mitä tarkoitan marisevilla rokkitähdillä (ks. otsikko). Jos et ole katsonut, suosittelen vakavasti ettet sitä teekään. Paitsi jos haluat rikkoa illuusiosi aikuisista ammattimuusikoista kuten kävi tämänkin yhtyeen kohdalla. Herää kysymys, miksi edes luen rock-elämänkertoja...

Pps. Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat on ok.