Orange is the New Black

Jokin aika sitten Yle esitti sarjan, jossa Pohjoismaista yhteiskuntaa esiteltiin maapallon eri kolkista saapuville vieraille. Yksi jaksoista käsitteli Pohjoismaista vankilajärjestelmää ja tuossa jaksossa vieraana oli yhdysvaltalainen vankilanjohtaja. Hän kauhistui suomalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten liberaalia näkemystä pahantekijöiden rankaisusta. Hän ei käsittänyt vankien hyviä oloja, vapauksia tai tarjottuja etuuksia. Pohjoismaalainen vankeinhoito vaikutti varmasti melkoiselta hippitouhulta Yhdysvalloista kotoisin olevan vankilanjohtajan silmin, sillä rapakon tuolla puolen vankien oikeudet ja olot ovat kovin kehnot. Räikein esimerkki on ehkä se, että useimmissa osavaltioissa vangit menettävät äänioikeutensa, joissakin osavaltioissa jopa lopuksi ikää oli tuomio ollut kuinka pitkä tahansa (Alakulppi, J. 30.3.2009. Roistojen valtio. http://fifi.voima.fi/artikkeli/2009/maaliskuu/roistojen-valtio). Tuo Ylen esittämä sarja nousi mieleeni lukiessani Piper Kermanin kirjaa Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Orange is the New Black 2010), sillä se antoi pienen, mutta sitäkin valaisevamman kurkistuksen Yhdysvaltojen vankilajärjestelmään.

Orange is the New Black ei oikeastaan kiinnostanut minua aluksi. Kirja heitettiin minulle puolihuolimattomasti suositusten saattelemana, mutta jotenkin en vain ensin syttynyt siitä. Ajattelin, että kyseessä on taas yksi liioiteltu tarina naisvankilan elämästä. Käänsin kuitenkin kelkkani kun tajusin kirjan perustuvan tositapahtumiin. Piper Kerman joutui vuonna 2004 vankilaan kymmenen vuotta vanhan rikoksen takia. Hän oli silloisen tyttöystävänsä yllyttämänä suostunut kuljettamaan huumerahoja ja vuosia myöhemmin huumeringin jäätyä kiinni Piperinkin rikos paljastui. Hänet tuomittiin salakuljetuksesta viideksitoista kuukaudeksi vankilaan. Tuomion täytäntöön pano kuitenkin viivästyi vielä monella vuodella, sillä muiden samaan vyyhteen sotkeutuneiden henkilöiden juttujen käsittelyt venyivät. Piper ehti siis aikuistua, viisastua, mennä kihloihin ja hermoilla kymmenen vuotta rikollisen elämänsä jälkeen ennen kuin joutui vankilaan. Lopulta hän kuitenkin päätyy Danburyssa, Connecticutissa sijaitsevaan kolminkertaisen piikkilangan ympäröimään alimman turvallisuustason naisten vankilaan.

Piper on keskiluokkaisena valkoisena korkeakoulutettuna naisena harvinainen näky naisten vankilassa. Kaiken muun näköisiä ja kokoisia ja koulutuksen omaavia naisia vankilasta kyllä löytyy. Kirja on kertomus Piperin vuodesta itselleen täysin uudessa ympäristössä kaukana mukavuusalueen ulkopuolella. Se on kertomus erilaisten taustojen omaavien naisten kohtaamisesta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tuon vuoden aikana Piper oppii paljon vankilajärjestelmästä ja järjestelmään päätyvistä naisista ja huomaa myös omaavansa paljon yhteistä narkkareiden, talousrikollisten ja kaikkien muidenkin pahantekijöiden kanssa.

Orange is the New Black kertoo naiseuden koko kirjon ja yllättävien ystävyyssuhteiden lisäksi myös Yhdysvaltojen vankilajärjestelmästä ja sen onnettomasta tilasta. Yhdysvalloilla on väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja maailmassa, se on paljon kun miettii, että maailmassa on myös monia diktatuureja, joissa on kuitenkin vähemmän vankeja vankiloissa kuin vapaanmaailman lippulaivalla, Yhdysvalloilla (Alakulppi 2009). Vankien määrä on kuitenkin räjähtänyt käsiin vasta viime vuosikymmeninä. Vankien määrä on tällä hetkellä lähes kolminkertainen 1980-lukuun verrattuna. Suurena syynä tähän on maan vähimmäistuomiojärjestelmä huumausainerikoksissa, joka on tärkeä osa Yhdysvaltojen huumeiden vastaista sotaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomareiden on pakko langettaa tietyt tuomiot huumausainerikollisille lieventäviä asiahaaroja huomioimatta tai tuomittavaa rikollista sen kummemmin arvioimatta. Nämä vähimmäistuomiot ovat myös hyvin pitkiä, jopa kymmeniä vuosia kestäviä. Tästä syystä Piperinkin asianajaja kehotti häntä myöntämään syyllisyytensä. Jos asia olisi mennyt tuomioistuimeen ja Piper olisi hävinnyt, hän olisi voinut joutua jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan nuoruuden virheestään. Jos hän taas tunnustaisi, Piper joutuisi varmasti vankilaan, mutta vain paljon lyhyemmäksi ajaksi. Piper luonnollisesti valitsi tunnustamisen.

Piper Kerman on kirjoittanut tarinansa todella hyvin. Kirja imaisee mukaansa vankilan muurien taakse ja kertoo hauskasti aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Kirjassa näkyy myös kirjoittajan itseironia. Hän kertoo hyvin alun pelostaan ja epävarmuudestaan, yrityksistään valmistautua vankilaan menoon ja pyrkimyksistään olla poliittisesti korrekti paikassa, jossa poliittisella korrektiudella ei ole mitään merkitystä. Alun vaikeus kuitenkin väistyy pikku hiljaa ja rutiinit ottavat vallan. Piper käy hänelle määrätyssä vankilatyössä, juoksee ja joogaa. Hän tajuaa, että tuomiotaan istuessa tulee hulluksi, jos ei sopeudu vankilaelämään ja sen rutiineihin. Sopeutumisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Aidan toiselle puolelle ei ole helppo palata vuosien jälkeen, jos kaikki elämä on ollut muurien sisäpuolella. Piper on harvoja onnekkaita, jolla on kihlattu, laumoittain ystäviä ja jopa työpaikka odottamassa hänen vapautumistaan. Useimmat eivät kuitenkaan ole niin onnekkaita.

Tuomionsa loppupuolella Piperin joutuu vapautusta edeltävään valmennukseen, joka on pakollinen kaikille vapautuville vangeille.  Valmennus osoittautuu kuitenkin lähinnä huonoksi vitsiksi. Kaikki tunnit ovat vankilan oman henkilökunnan pitämiä ja ensimmäisellä niistä ruokahuollon työntekijä kehottaa naisia kohtelemaan vartaloaan temppelinä, mutta ei kerro miten varattomat naiset saisivat hankittua terveydenhuollon palveluja. Toisella luennolla asumisesta puhui rakennus- ja huoltopalvelujen tyyppi, joka puhui eristyksistä, peltiverhoiluista ja parhaista kattomateriaaleista, mutta ei sanaakaan edullisen vuokra-asunnon hankkimisesta. Kaikki tunnit etenevät samaan tapaan eivätkä valmista naisia elämään tuomion jälkeen millään tavalla.

Piperin kertomuksen perusteella ei ole ihme, että suuri osa vangeista palaa bumerangina takaisin vankilaan. Jopa kaksi kolmesta vangista palaa kolmen vuoden sisällä takaisin vankilaan Yhdysvalloissa (Alakulppi 2009). Vaikka pohjoismainen järjestelmä saattoi yhdysvaltalaisesta vankilanjohtajasta vaikuttaa pöyristyttävän vapaamieliseltä, olisi ehkä silti järkevämpää keskittyä vähemmän rankaisemiseen ja enemmän ennaltaehkäisevään työhön – sillä voitaisiin jopa säästää veronmaksajien rahoja. Vankilajärjestelmän ylläpitäminen nimittäin maksaa Yhdysvalloille 68 miljardia dollaria vuodessa (Alakulppi 2009).

Vasta vankila näyttää Piperille mitä hänen huumausainerikollisuuden edistämisensä merkitsee monille ihmisille. Hän näkee ihmisiä, joiden elämän huumeet ovat tuhonneet ja käsittää omankin osuutensa vakavuuden. Hän kuitenkin toteaa, että hyödyllisempää olisi ehkä ollut määrätä hänet työskentelemään päihdeklinikalle kuin laittaa vankilaan. Päihdeklinikalla hän olisi todella nähnyt tekojensa seuraukset ja tehnyt jotain niiden korjaamiseksi sen sijaan, että istuisi kuluttamassa veronmaksajien rahoja vankilassa. Orange is the New Blackin parasta antia onkin sen kuvaus naisvankilan todellisuudesta ja järjestelmän järjettömyydestä. Järjestelmä on suunniteltu rankaisemaan, ei muuttamaan mitään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi ja voin myös todeta, että se on huomattavasti parempi kuin siitä tehty samanniminen sarja. Olen muutamien jaksojen verran sarjaa katsonut, ja vaikka se onkin ihan hyvä, ei se vedä vertojaan kirjalle. Todellisuus teki Piper Kermanin kirjasta kiinnostavan, mutta sarjassa tuo todellisuudentuntu hukkuu dramaattisten juonenkäänteiden ja liioitellun sentimentaalisuuden alle. Sarja on vain yksi keksitty vankilatarina muiden joukossa ja siitä ovat hukkuneet kaikki ne teemat, jotka tekivät kirjasta kiinnostavan.