Kerjäläinen ja jänis

Olen varmaan tulossa vanhaksi tai muuten vaan pehmeäksi kun en Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä (2011) kyennyt lukemaan kuivin silmin. Mutta kuka pystyisi? Se on tarina kovaonnisesta romanimiehestä, joka haluaa vain ostaa pojalleen nappulakengät, mutta päätyykin kerjäämään kylmään pohjolaan. Jos tämä ei vielä ole tarpeeksi surullista, niin mukaan kuvioihin tulee myös vihatun citykanin poikanen, joka on loukannut tassunsa.

Tarinan päähenkilö on Vatanescu, jonka kansainvälinen rikollisjärjestö ottaa palkkalistoilleen kerjäämään. Diiliä ei voi väittää kovin hyväksi: 75 pinnaa järjestölle, 25 Vatanesculle. Työsuhdeasunto tarjotaan, mutta se on asuntovaunu numero kolme tuulisella kentällä. Sairauspäiviä ei tunneta, lomarahat ja ansiosidonnaisen voi myös unohtaa. Polvet sohjossa Vatanescu kerjää paikallaan taidemuseon ja makkaraisen talon kulmalla seitsemänä päivänä viikossa. Kerjääminenkään ei kuitenkaan ole immuunia suhdanteiden vaihtelulle.

”Ja väistämättä tuli se päivä, kun Järjestöstä kävi käsky, että toimintoja on tiivistettävä. Yt-neuvottelut alkaisivat, koska Kansainvälinen rikollisuus on ylikansallinen pörssiyhtiö ihan siinä missä Nokia tai Gazpron. Sitä paitsi Järjestön mainonta- ja markkinointiosastolla oli pantu merkille kerjäämisen julkisen kuvan romahtaminen.”

Vatanescu saa siis potkut ja kaupan päälle poliisi tulee vielä hajottamaan kerjäläisten leirin. Toivottomana Vatanescu istahtaa puiston penkille ja silloin hän kohtaa tassunsa loukanneen jäniksen. Pusikossa rapisee ja kepein ja kivin aseistautunut nuorisolauma syöksyy pusikkoon. He jahtaavat haittaeläimiä, jotka vaarantavat kaupungin, nakertavat omenapuiden juuret ja säntäilevät liikenteessä aiheuttaen turhia vakuutusyhtiökäyntejä. Eläintarha maksaa citykaneista viisi euroa kappaleelta ja syöttää ne tiikereille. Onneksi Vatanescu on kuitenkin nopeampi ja piilottaa jäniksen takkinsa sisään.

Kerjäläinen ja jänis ovat vailla työtä, suojaa ja kaukana kotoa. Molemmilla on vihamiehet perässään ja niitä nappulakenkiäkään ei ole. Vatanescu koettaa saada loukkaantuneen ystävänsä hoitoon, mutta sairaalasta ei eläimille apua löydy. Marian sairaalan ensiavun vastaanottotiskillä päivystävä Hertta Mäntylä on empaattinen auttaja, joka tietää millä useimmat ihmiset paranevat, mutta siitä huolimatta edes häneltä ei löydy sympatiaa tassunsa loukanneelle jänikselle.

”Hertta Mäntylä näki englantia puhuvan rääsyläisen, eikä siinä mitään kunhan löytyi sairausvakuutuskortti. -- Vuosien kokemuksesta Hertta tiesi, että lääkitsemistä, laitostamista, piikkejä ja pillereitä paremmin suurimmalle osalle potilaista toimisi uni. Puhtaissa lakanoissa, tuuletetussa huoneessa alkava, keskeytymätön ja turvallinen uni. Omalla ajalla tapahtuva, kahvintuoksuinen herääminen ja sanomalehti. Talossa lempeitä naisia, huumorintajuisia enoja, pieniä lapsia leikkimässä hiljaa ja suloisina, elämästä täynnä. Sen kun ihminen voisi ihmiselle antaa, mutta tilalla oli kiire, ansainta, kuolemanpelko ja ainainen väsymys. Renkaat silmien alla, renkaat leasing-auton alla, tuli perseen alla, liekki lusikan alla, täällä pohjantähden alla.”

Tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta onneksi maailmassa on vielä myös niitä ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Vatanescu saa tilaisuuden, puvun ja ohjeet mennä pohjoisen hillasoille, missä jokainen työtä pelkäämätön voi tehdä omaisuuden. Omaisuutta ei Vatanescu kuitenkaan tienaa marjoilla – ei edes niitä nappulakenkiä. Marjat jäävät suolle, mutta pohjoisessa voi nykyään tehdä muutakin. Vatanescu päätyy suuren ostoskeskuksen rakennustyömaalle, joutuu yhteiskunta-aktivistien pelastamaksi ja päätyy taikurin avustajaksi. Jänis löytyy luonnollisesti hatusta.

Tuomas Kyrön tekstiä on ilo lukea. Teksti on värikästä ja kieli kekseliästä. Se on yhtä aikaa hauskaa ja riipaisevaa. Kirja kertoo monta elämäntarinaa ja maalaa todella osuvaa kuvaa nyky-yhteiskunnasta. Vatanescu kohtaa matkallaan muun muassa venäläisen rikollisen, sydänkohtauksesta toipuvan suomalaisen miehen, taikurin ja Tavallisten ihmisten puolueen johtajan. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin kovin samanlaisia – elämä vain vie eri suuntiin.  Köyhä romaanimies katselee pohjolan yltäkylläisyyttä hämmästellen, mutta kohdatessaan yksittäisen ihmisen, tajuaa, etteivät erot niin kovin suuria olekaan. Kyrö kertoo ihmisistä kaikkine vikoineen, mutta uskoo, että pohjimmiltaan kaikki ovat hyviä.

Tarinalla on kaikkitietävä kertoja, joka ei kuitenkaan ole vain ääni taustalla. Kertojaa ei ole hävitetty taustalle, vaan hänellä on oma äänensä. Tuo nimetön kertoja on myös aika hauska.

”Nyt Sanna Pommakka nosti vuorostaan kätensä Vatanescun käden päälle, tietämättä miksi. Minäpä tiedän, minä olen kaikkitietävä kertoja, minä kuljen näiden henkilöiden ihan sisällä ja tarvittaessa nousen heitä yläilmoista katsomaan. Sanna Pommakka teki aloitteen, koska Vatanescu ei aiheuttanut hänelle minkäänlaista uhkaa.”

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ansaitsee ehdottomasti tyytyväisen hylkeen, sillä Kyröllä on vaan sana niin hyvin hallussa. Kirja ei ole maailmoja mullistava, mutta niin hyvin kirjoitettu ja täynnä todella oivaltavia pointteja ihmisistä ja yhteiskunnasta, että siitä ei voi olla pitämättä. Ainoastaan kirjan loppu ei mielestäni yllä muuten todella hyvän kirjan tasolle. Tuolla lopullakin on kuitenkin merkityksensä, sillä se antaa Kyrölle mahdollisuuden analysoida populismia politiikassa. Tämä kirja herättää myös kiinnostuksen lukea eräs toinen suomalainen kirja jäniksestä ja miehestä, sillä Jäniksen vuosi on omalta kohdaltani jäänyt lukematta. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin jostain syystä se ei vain yläasteella äidinkielentunnilla oikein napannut, vaikka muuten himolukija olinkin. Täytyy siis ehkä korjata asia, jotta tiedän kuinka paljon Kyrö Paasilinnalle kumartaa.