Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (2011)

Ensimmäinen Carlos Ruiz Zafónin kirja, jonka luin, oli Enkelipeli (2008). Se on toinen osa Zafónin kirjoittamasta Unohdettujen kirjojen hautausmaa –sarjasta. Enkelipeli tarjosi melkoisesti pureskeltavaa, sillä sen tarina on pitkä, synkkä ja koukeroinen. Kirjan haasteellisuudesta huolimatta pidin kirjailijan tyylistä ilmaista asiansa. Kuitenkin vasta Unohdettujen kirjojen hautausmaa –sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon (2001), luettuani lämpenin lopullisesti Zafónille. Tuulen varjo on hyvin toisenlainen kuin Enkelipeli: Tuulen varjo tuntuu olevan paljon lähempänä tätä maailmaa ja sen tunnelma on huomattavasti vähemmän epätoivoinen.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kolmas osa on nimeltään Taivasten vanki, ja se jatkaa siitä mihin Tuulen varjo päättyi, niin tarinallisesti kuin tunnelmallisestikin. Taivasten vankia oli ilo lukea, ja se jatkoi ja avasi jo muissa kirjoissa aloitettua tarinaa. Taivasten vangin jälkeen mieleni tekisi jopa tarttua uudelleen Enkelipeliin, jos se vaikka toisella kerralla avautuisi paremmin.

Muuta en sano, sillä Taivasten vanki kannattaa ehdottomasti lukea ihan itse.