Perfect Sense

Katselin juuri elokuvan nimeltä Perfect Sense:

Ehhh... Ei pidä hämääntyä tuosta kovin juustoisesta leffakuvasta, joka tuo mieleen lähinnä keski-ikäisille naisille suunnatun pehmopornon, sillä mistään sellaisesta ei todellakaan ollut kyse. Elokuva kertoo maailmasta, jossa ihmisiltä häviävät aistit yksi kerrallaan ja kukaan ei osaa selittää mistä on kyse. Pikkuhiljaa yhteiskunta ympärillä alkaa murentua ja vaipuu kaaokseen. Juuri ennen tapahtumaketjun alkua tapaavat Michael ja Susan toisensa. He löytävät toisistaan sielunkumppaninsa, he ovat Mr ja Mrs Arsehole. Mutta mitä jää jäljelle rakkaudesta kun kommunikointi ja toisen aistiminen rapistuu aste kerrallaan?

En ollut kuullut tästä elokuvasta aikaisemmin, mikä on ihme koska tämä leffa todellakin ansaitsisi enemmän rummutusta. Elokuva on ilmeisesti brittiläis-ruotsalais-tanskalais-irlantilaista yhteistyötä, mikä näkyy virkistävänä vaihteluna iänikuisten jenkkileffojen rinnalla. Pääpari tallaa Skotlannissa, jonka murre ilahduttaa korvaa suuresti myös (mutta vaatii välillä tekstityksen).

Elokuva on ehdottomasti draama, johon on sekoitettu scifiä. Se on tarina ihmisyyden syvistä vesistä: minkälainen selviytyjä sinä olisit? Yrittäisitkö urheasti jatkaa normiarkea vai purkaisitko pahaa oloa unohtamalla säännöt ja laittamalla paikat paskaksi? Perfect Sense on kuitenkin vahvasti myös apokalyptinen tarina yhteiskunnasta, joka suistuu kaaokseen. Maailmanloppu vaan ei aina merkitse kuolettavia viruksia, luonnonmullistuksia tai zombeja. Se voi olla yksilön ja samalla koko yhteisön hidas rappeutuminen still-tilaan.

Perfect Sense oli Kokemus. Se upotti katsojansa aistien maailmaan taitavasti, maalasi tuntoja siitä minkälaista aistien menettäminen olisi. Ewan McGregor ja Eva Green olivat rooleissaan loistavia (olkoonkin, että McGregor tuppaa mielestäni olemaan loistava kautta linjan kaikissa rooleissaan), he tuntuivat uppoutuvan roolihahmoihinsa täysin ja hahmojen välinen intohimo on käsinkosketeltavaa (no pun intended). Tarinaa kuljetettiin kauniisti, eikä siirappisuudessa mässäilty. Se, että karut ja surulliset asiat esitettiin asiallisesti, olikin mielestäni yksi elokuvan parhaista puolista. Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti myös äärimmäisen kaunis ja elokuvaa upeasti rytmittävä musiikki, sekä mestarillinen kameratyöskentely. Roppakaupalla propseja siis ohjaaja David Mackenzielle.

Tämän tekstin jälkeen ei liene yllätys, että elokuva saa hyväksyvän hylkeen:

Ps. Nonna, tää olis sopinut niin hyvin siihen meidän taannoiseen sunnuntain leffamaratoniin!