Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä (Älä lähesty.)

Olen lukenut kaksi Jonathan Tropperin kirjaa: Kuinka lähestyä leskimiestä (2009) ja Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011). Luin ensimmäisenä herran uudemman kirjan – nappasin teoksen ilman ennakko-odotuksia kirjaston uutuushyllystä ja ilokseni Seitsemän sietämättömän pitkää päivää olikin ihan positiivinen lukukokemus. Tropper kertoo tarinaa hyvin värikkäästi ja hauskasti, vaikka asetelma on onneton: tarinan päähenkilönä on isänsä kuolemaa sureva mies, joka vain hieman aikaisemmin yllätti vaimonsa sängystä työnantajansa kanssa. Kaiken lisäksi tämä onneton mies, joutuu viettämään hautajaisten takia viikon yhdessä yhteisymmärryksen puutteesta kärsivän perheensä kanssa.

Pidin Tropperin kirjasta todennäköisesti herran lennokkaan kerronnan vuoksi. Etenki  Tropperin vertauskuvat tekevät tekstistä eloisan ja hauskan. Jotenkin vaan yllättävät ja silti osuvat vertauskuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni.

”Pennyn rehellisyys on aina ollut kuin alastomuus toimintaelokuvissa: tarpeetonta, mutta silti tervetullutta.”

Luettuani Seitsemän sietämättömän pitkää päivää tartuin siis innolla Tropperin vanhempaan kirjaan, joka on Kuinka lähestyä leskimiestä. Kirja kertoo miehestä, joka on vuosi sitten menettänyt vaimonsa lento-onnettomuudessa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää kirjassa: päähenkilö on onneton ja elämänsä aallonpohjalla, mutta joutuu olosuhteiden pakosta kohtaamaan kajahtaneen perheensä. Näiden kahden Tropperin kirjan hahmot ja asetelmat ovat häiritsevän samanlaiset, mutta Tropperin eloisa teksti pysyy myös ilahduttavasti ennallaan.

”’Voinko jotenkin auttaa?’

Kyllä, kun kerran otit puheeksi. Mitä jos palaisit ajassa taaksepäin ja estäisit vaimoani menemästä siihen helkkarin lentokoneeseen. Siitä olisi itse asiassa paljon apua. Olisin ikuisesti kiitollinen. Mutta jos et kykene siihen, mitä sellaista oikein kuvittelit voivasi tehdä että se ratkaisisi ongelmani? Laittaa ruokaa? Minä menetin vaimoni, en mikroaaltouuniani.”

”Tapaamani Haileyn piirin miehet olivat kaikki aviomiehiä ja isiä, joko keskiluokkaisuuden rajamailla tai jo vajoamassa siihen. He olivat tuuliajolla kiinnelainojen ja toisten kiinnelainojen, avioliittojen ja uusien avioliittojen, lasten, huoltajuuskysymysten, salasuhteiden, elatusmaksujen, koulutuksen, opettajien ja loputtomien kutsujen ja tapaamisten sarjan muodostamassa oudossa maailmassa. Heidän oli puristettava koko elämänsä niihin muutamaan viikonlopun tuntiin, jolloin he eivät raataneet perse ruvella maksaakseen siitä kaikesta. Olin aina kuvitellut, että esikaupunkien hienojen talojen asukit pärjäsivät taloudellisesti minua paremmin, ja vasta liityttyäni heihin aloin ymmärtää, että kyseessä oli vain paljon hienostuneempi ja hienovaraisempi tapa olla persaukinen.”

Kirjojen häiritsevä samankaltaisuus ei kuitenkaan ollut suurin ongelma minulle Kuinka lähestyä leskimiestä –kirjassa. Pahinta kirjassa on se, että se alkaa edetessään muistuttaa aina vain enemmän romanttista komediaa ja sitä on hyvin vaikea antaa kirjalle anteeksi. Juonenkäänteet olivat aivan liian yllätyksettömiä ja suorastaan kliseisiä. Vai mitä sanot siitä, että tuo onneton leskimies joutuu olosuhteiden pakosta asumaan saman katon alle kuolleen vaimonsa vaikean teinipojan kanssa? Yllätyt varmaan vielä enemmän kun sanon, että jotenkin he kuitenkin hitsautuvat yhteen matkanvarrella. Olihan kirja toki tavallaan viihdyttävä, mutta siinä oli aivan liikaa ärsyttäviä asioita voidakseni oikeasti suositella sitä kenelläkään.

Yhteenvetona sanoisin, että jos kaipaat kevyttä lomalukemista ota hyllystä Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, sillä se saa kyllä nauramaan. Kannattaa kuitenkin pysyä erossa Kuinka lähestyä leskimiestä –kirjasta, sillä se taas tuottaa pettymyksen.