27

27-vuotiaana ylittää maagisen rajapyykin. Se erottaa kuolevaiset ja kuolemattomat.

"27 ei ole vain numero muiden joukossa!
27 on erikoinen numero, pimeyden magneetti, joka yliluonnollisella voimalla vetää lahjakkaita taiteilijoita kuoleman mustaan aukkoon. 27 on maaginen raja, jonka yllitse astuvat vahingoittumattomina vain epäonnistuneet."

Angie on juuri täyttänyt 27-vuotta. Hänellä on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla sitten traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angie kuvittelee olevansa väärinymmärretty kirjailijanero, mutta todellisuudessa hän on vain laiska ja keskittymiskyvytön. Hänen opintonsa junnaavat paikoillaan ja niin opettajat kuin sukulaisetkin vaativat tuloksia. Alku ei siis ole kovin rakastettava, mutta jotenkin pystyn silti näkemään mitä Angien päässä liikkuu ja miltä hänestä tuntuu. Kukapa ei olisi halunnut joskus saavuttaa jotakin? Kukapa ei olisi joskus sommitellut päässään mestariteosta, joka ei kuitenkaan suostu tulemaan näkyväksi. Kelläpä ei olisi tuttavaa, joka onnistuu kaikessa kun itse ei saa aikaan mitään.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010) on todella nerokas teos. Se leikittelee ihmisten tarpeella jättää jälkensä maailmaan. Se tutkii miten kuva itsestämme eroaa niin paljon siistä miten muut meidät näkevät. Salmelan hahmot ovat teräväpiirteisiä ja alussa lähes karikatyyrejä yksinkertaisuudessaan. Pikku hiljaa tarinan kuoriutuessa tajuaa kuitenkin hahmojen inhimillisyyden ja yksipuolisuus varisee pois.

Angie päätyy urbaanista keskieurooppalaisesta ympäristöstään Suomeen ja maaseudulle pieneen mökkiin maalaistalon viereen. Siellä niittyjen ja metsän keskellä hänen tulisi kirjoittaa mestariteostaan, mutta tuloksena on vain sekalaisia keskeneräisiä tekstejä. Samaan aikaan pihan toisella puolella eletään kaoottista lapsiperheen arkea luonnonmukaisesti ja kestävästi. Valot sammutetaan kun niitä ei tarvita, kauppaan tuodaan omat kangaskassit mukaan, ruokaa kasvatetaan itse, loput ostetaan luomuna, vaatteet tehdään itse kangasta myöten tai ostetaan käytettynä, kompostoidaan, kasvatetaan yrttejä ja kerätään marjoja, leikitään lasten kanssa ja käydään kyläyhteisökokouksissa. Perheen täydellinen äiti hymyilee, kuuntelee, ymmärtää ja puhuu viisaasti.

"Se on yksi suuri huijaus, tämä Lady Täydellinen, kolme kaunista lasta, rakastava mies ja romanttinen talo maaseudulla. Kukaan ei ole vielä huomannut sitä, eikä se itsekään. Minä olen ainoa, joka tietää."

Kirjan kerronta painii aivan omassa sarjassaan. Salmela sekoittelee kirjassaan kiinnostavasti erilaisia tekstejä ja kertojia. Ne kaikki paljastavat tarinan henkilöistä uusia puolia. Kirjassa tragedia ja komedia kohtaavat ja niin Angien matka kuin perheen idyllikin muuttuvat farssiksi.

27 on itselleni harvinaisen ajankohtainen kirja. Minulla on tätä kirjoittaessani 296 päivää aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angien tavoin minunkin ainut toivoni taitaisi muiden kykyjen puutteessa olla (kyseenalainen) kirjallinen nerous. 27 on todellakin rajapyykki. Se on auttamatta lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Sitä ei voi enää hyvällä tahdollakaan pyöristää alaspäin. Päivä päivältä nuoruus rapisee lattialle kuin kuivat lehdet. Voin aivan täysin nähdä mistä Angien järjettömän ehdottomat ajatukset kumpuavat. Ne tulevat paniikista, joka nousee kun aika kuluu ja mahdollisuudet vähenevät.

Ja kuitenkin, en voi olla miettimättä, että mitä hiton väliä sillä on. Mitä väliä sillä on kuka minua miettii kun minusta on jäljellä enää tomupilvi? En minä siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedä. Kaikki on tässä.

Joinakin päivinä on vain vaikeampaa elää hetkessä kuin toisina.

Dennis-fuckin-Lehane

Hyvä kirjoittajakollega, kerron nyt sinulle miten löysin uuden lempikirjailijan.

Nimi Dennis Lehane teki jäljen tajuntaani ensimmäisen kerran kun isäni suositteli hänen kirjoittamaansa kirjaa nimeltä Pimeyden kutsu (1996). Kirja kertoo bostonilaisesta etsiväparivaljakosta, Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, joka saa ratkaistavakseen jutun. Dekkareiden pirtaan sopivasti keissi onkin jotain muuta kuin päältä on näyttänyt, tapahtumia tapahtuu ja lopuksi tulee loppuhuipennus. Kirja oli mielestäni erinomaisen hyvin kirjoitettu, erosi edukseen muista rikosromaaneista hieman lakonisen mutta erittäin osuvia one-linereita ja "ehe-ehe"-läppää heittelevän kertojaminän vuoksi. Minua ei edes haitannut se, että Pimeyden kutsu on Kenzie & Gennaro-sarjan toinen osa vaikka kirjassa viitattiinkin aikaisempiin tapahtumiin.

Seuraavaksi kuulin, että Lehane on kirjoittanut kirjan Menneisyyden ote (2001). Nyt saatat kysyä, tarkoitanko sitä Menneisyyden otetta josta Clint Eastwood ohjasi Oscareita voittaneen laatudraaman jonka pääosissa olivat Sean Penn, Tim Robbins ja Kevin Pekoni? Kyllä, se sama. Kiinnostusmittarini värähti taas pari pykälää kaakompaan tämän tajutessani.

Tarina jatkuu kun sain käsiini Kenzie & Gennaro-sarjan ensimmäisen osan Täyttä sotaa (1994), jossa etsivät saavat selvitettäväkseen Erittäin Tärkeiden Asiakirjojen kanssa kadonneen siivoojan tapausta, joka -ylläri ylläri- johtaa heidät taas syviin vesiin ja ihmisyyden pimeälle puolelle. Tämän toisen kirjan myötä saatoin kehittää pienoisen pikkutyttöihastuksen badassmuttasiltivaatimaton-Kenzieen ja Boston tuntui kaupunkina siltä kuin poikkeaisin siellä harva se viikkoa asioilla.

Sitten sain selville, että Patrick Kenzie on aikaisemmin näyttäytynyt minulle narisevana Casey Affleckina, jota en voi sietää. Gone Baby Gone on siis Kenzie & Gennaro -sarjan neljäs osa (1998) ja nari-nari-Casey kirjasta tehdyn elokuvan pääosassa. No, aina ei voi voittaa. Onneksi Lehane on kirjoittanut myös mainion Shutter Islandin (2003), jonka mainiossa elokuvapääosassa oli mainio Leo DiCaprio. Eli mies on kirjoittanut vaikka mitä hyviä kirjoja, jotka taipuvat hyvin myös elokuviksi. Ja sen lisäksi, että Lehane kirjoittaa todella päteviä kirjoja, hän on kunnostautunut myös käsikirjoittana sarjoissa The Wire (Langalla) ja Broadwalk Empire.

Aikamoista!

______________________________________________________


Pidän Lehanen kirjoista, koska hän kuvaa viiltävän tarkasti ihmisyyden nurjiakin puolia eikä siloittele päähenkilöitään. Hän kirjoittaa toteavasti ja ottaa kantaa maailmaan: rasismiin, luokkavihaan, rahan ylivaltaan, köyhyyteen:

"He [poliitikot] eivät pidä meitä arvossa siksi, että me olemme lapsia joita he käyttävät hyväksi. He kusettavat meitä aamuin, päivin ja illoin, muuta niin kauan kuin he kuiskaavat korvaamme "Iskä rakastaa sua, iskä pitää susta huolta", me pistämme silmät kiinni ja nukumme, ja myymme ruumiimme ja sielumme "sivistyksen" ja "turvallisuuden" pintakiiltoa vastaan, saadaksemme kaikki 20. vuosisatamme märkien unien epäjumalankuvat".

Näiden asioiden vuoksi, ja koska Lehane kirjoittaa tavalla josta minä voin vain haaveilla, hän on virallisesti uusi lempikirjailijani.

Suunnitelmissa seuraavaksi:
- lukea Menneisyyden ote
- hankkia kaikki Kenzie & Gennaro-sarjan osat
- lukea Gone Baby Gone
- katsoa Broadwalk Empireä.

Kova kuin kivi

Frank Ross on matkalla Fort Smithiin ostamaan poneja 1870-luvun Arkansasissa kun hänen palkollisensa Tom Chaney vie häneltä hengen, hevosen, pari kultapalaa ja 150 dollaria. Chaneyn pakenee intiaaniterritorion alueelle ja liittyy tunnettuun rikollisjoukkoon. Viranomaiset ovat haluttomia lähtemään hänen peräänsä, joten isänsä kirjanpitäjänä toimiva neljätoistavuotias Mattie Ross lähtee selvittämään asioita. Hän jättää surunmurtaman äidin ja nuoremmat sisarrukset kotiin ja lähtee Chaneyn perään, sillä hän on vakaasti päättänyt, että murhaajan täytyy saada rangaistuksensa. Avukseen hän palkkaa alkoholistin, liipasinherkän liittovaltion sheriffin nimeltä Rooster Cogburnin. Tom Chaneyn perässä on kuitenkin myös texasilainen Ranger LaBoeuf, joka havittelee rikollisen päästä luvattua palkkiota.

Charles Portis kirjoitti kirjan  Kova kuin kivi (True Grit) vuonna 1968. Mattie on tarinan päättäväinen ja saarnaava minäkertoja, joka kertoo tarinaa vanhana naisena kauan nuoruuden seikkailunsa jälkeen. Portis on onnistunut todella hyvin luomaan Mattielle oman äänen, joka on erittäin uskottava ja tarinan kannalta toimiva. Tarina etenee hyvin tehokkaasti ja suoraviivaisesti aivan kuin Mattie Rosskin, mutta toisin kuin Mattie, kirja on myös hauska. Portis kuvaa myös hyvin uskottavasti sisällissodan jälkeisen amerikkalaisen rajaseudun elämää. Mattie selostaa kuivan asiallisesti ampumiset, puukotukset ja julkiset hirttäjäiset, mutta välillä hän suorastaan tuohtuu kertoessaan mielipiteitään, jotka rönsyilevät tarinan lomassa. Kertojan luonne tulee vahvasti esiin tekstistä hänen siteeratessaan raamattua, neuvoessaan lukijaa ja selostaessaan tosiasioita tunteettomasti. Mattie on vanhatestamentillisen tuomitseva ja päättäväinen kuin ajokoira. Hän ei aio luovuttaa ennen kuin näkee Chaneyn roikkumassa hirressä.

Kova kuin kivi on todellinen länkkäri, suuri seikkailu ampumisineen ja ajojahteineen. Samalla se kuitenkin kertoo villin lännen katoamisesta. Tarinan päättyessä ollaan 1900-luvulla ja pyssysankarit ovat päätyneet kiertävään sirkukseen. Maailma on muuttumassa ja se on paljon vähemmän villi kuin aiemmin.

Tutustuin tarinaan ensi kerran pari vuotta sitten katsoessani Kova kuin kiven uuden filmatisoinnin, joka on Coenin veljesten käsialaa. Pidin elokuvasta hyvin paljon, mutta päädyin lukemaan kirja vasta tänä syksynä kun törmäsin siihen sattumalta kirjastossa. Elokuva oli todella hyvä ja se osoittautui olevan erittäin uskollinen kirjalle. Kirja ei sekään pettänyt. Charles Portis on rakentanut tarinansa ja etenkin sen päähenkilön / kertojan todella hyvin. Suosittelen lämpimästi. Tulen nimittäin itsekin vielä joskus palaamaan tähän kirjaan.

Perfect Sense

Katselin juuri elokuvan nimeltä Perfect Sense:

Ehhh... Ei pidä hämääntyä tuosta kovin juustoisesta leffakuvasta, joka tuo mieleen lähinnä keski-ikäisille naisille suunnatun pehmopornon, sillä mistään sellaisesta ei todellakaan ollut kyse. Elokuva kertoo maailmasta, jossa ihmisiltä häviävät aistit yksi kerrallaan ja kukaan ei osaa selittää mistä on kyse. Pikkuhiljaa yhteiskunta ympärillä alkaa murentua ja vaipuu kaaokseen. Juuri ennen tapahtumaketjun alkua tapaavat Michael ja Susan toisensa. He löytävät toisistaan sielunkumppaninsa, he ovat Mr ja Mrs Arsehole. Mutta mitä jää jäljelle rakkaudesta kun kommunikointi ja toisen aistiminen rapistuu aste kerrallaan?

En ollut kuullut tästä elokuvasta aikaisemmin, mikä on ihme koska tämä leffa todellakin ansaitsisi enemmän rummutusta. Elokuva on ilmeisesti brittiläis-ruotsalais-tanskalais-irlantilaista yhteistyötä, mikä näkyy virkistävänä vaihteluna iänikuisten jenkkileffojen rinnalla. Pääpari tallaa Skotlannissa, jonka murre ilahduttaa korvaa suuresti myös (mutta vaatii välillä tekstityksen).

Elokuva on ehdottomasti draama, johon on sekoitettu scifiä. Se on tarina ihmisyyden syvistä vesistä: minkälainen selviytyjä sinä olisit? Yrittäisitkö urheasti jatkaa normiarkea vai purkaisitko pahaa oloa unohtamalla säännöt ja laittamalla paikat paskaksi? Perfect Sense on kuitenkin vahvasti myös apokalyptinen tarina yhteiskunnasta, joka suistuu kaaokseen. Maailmanloppu vaan ei aina merkitse kuolettavia viruksia, luonnonmullistuksia tai zombeja. Se voi olla yksilön ja samalla koko yhteisön hidas rappeutuminen still-tilaan.

Perfect Sense oli Kokemus. Se upotti katsojansa aistien maailmaan taitavasti, maalasi tuntoja siitä minkälaista aistien menettäminen olisi. Ewan McGregor ja Eva Green olivat rooleissaan loistavia (olkoonkin, että McGregor tuppaa mielestäni olemaan loistava kautta linjan kaikissa rooleissaan), he tuntuivat uppoutuvan roolihahmoihinsa täysin ja hahmojen välinen intohimo on käsinkosketeltavaa (no pun intended). Tarinaa kuljetettiin kauniisti, eikä siirappisuudessa mässäilty. Se, että karut ja surulliset asiat esitettiin asiallisesti, olikin mielestäni yksi elokuvan parhaista puolista. Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti myös äärimmäisen kaunis ja elokuvaa upeasti rytmittävä musiikki, sekä mestarillinen kameratyöskentely. Roppakaupalla propseja siis ohjaaja David Mackenzielle.

Tämän tekstin jälkeen ei liene yllätys, että elokuva saa hyväksyvän hylkeen:

Ps. Nonna, tää olis sopinut niin hyvin siihen meidän taannoiseen sunnuntain leffamaratoniin!

Kaksinaamainen mies

Sofi Oksasen kirjojen kanssa on aina sama juttu: ensin en oikein syty ja ihmettelen, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu, mutta hetken aikaa luettuani juttu alkaa pikku hiljaa avautua ja kiehtoa. Oksasen tyyliin kuuluu rikottu aikajänne, jossa hypätään hetkestä ja ihmisestä toiseen. Rakenne on raskas lukijalle, koska Oksanen ei selittele mitään vaan hyppää suoraan sen hetkisen kertojan pään sisään. Tästä syystä tarina avautuu todella hitaasti. Se on aina aluksi haastavaa lukijalle, mutta lopulta tarina aina imaisee mukaansa. Näin kävi myös Oksasen Kun kyyhkyset katosivat (2012) kirjan kanssa.

Kun kyyhkyset katosivat käy jälleen läpi Viron lähihistoriaa 1930-luvulta alkaen, kun armeija toisensa jälkeen rynnii pienen maa ylitse talloen sen samalla jalkoihinsa. Niin Neuvostoliitto kuin Saksakin terrorisoivat virolaisia, joiden ei auta muu kuin sopeutua valtaapitävien vaatimuksiin. Erityisen hyvin vallitseviin oloihin sopeutuu Edgar Parts, joka on niin lahjakas näyttelijä ja väärentäjä, että pystyy jopa hyötymään vieraasta valloittajasta. Edgar on häikäilemätön ja vallanhimoinen eikä hänen tekojaan voi selittää pelkällä halulla selviytyä. Valitettavasti Edgarilla on myös vaimo, Juudit, joka kärsii onnettomassa avioliitossaan. Hän on ainut nainen, joka ei toivo miehensä palaavan kotiin sodasta.

Oksasen tarinoiden tietää aina olevan karmaisevalla tavalla osaksi totta, mikä tekee niistä entistä kiinnostavampia. Vaikka kirjan henkilöt ovatkin fiktiivisiä, historia on todellista ja todelliset ihmiset ovat joutuneet samat tapahtumat kokemaan. Kun kyyhkyset katosivat kertoo erään selviytymistarinan, mutta kirja saa pohtimaan miten selviytyivät ne todelliset virolaiset vieraan valloittajan kynsistä.

Kirja oli erittäin kiehtova ja ansaitsee siksi hyväksyvän hylkeen, mutta Oksanen ei tälläkään kertaa päästänyt lukijaa helpolla. Hänen kirjansa vaativat vähän työtä ennen kuin ne alkavat tuntua hyviltä. Kaikeksi onneksi Oksasella on kyky rakentaa niin kiehtovia tarinoita, että alun kankeus palkitaan myöhemmin.

Matka mustan mielen syövereihin

Otsikkoon viitaten: Varistyttö-trilogia on juuri sitä ja pahempaa. Paljon pahempaa. Ruotsalainen Erik Axl Sund vie lukijansa todella synkkiin maailmoihin. Kirjoissa sukelletaan sekä tarinan henkilöiden vaikeasti traumatisoituneiden psyykeiden uumeniin, että niin sairaiden rikosten pariin, että välillä hirvitti jatkaa eteenpäin. En ole koskaan joutunut lukemaan yhtä paljon lapsiin kohdistuvasta (seksuaalisesta) väkivallasta, tai yhtä kouriintuntuvasti tajunnut, miltä rikki mennyt mieli saattaa tuntua.

Sen sijaan, että selostaisin itse trilogian synopsia pastetin täältä suorat kuvaukset niistä:

"Rikosetsivä Jeanette Kihlberg johtaa tutkintaa, johon kietoutuu monen tunnistamattoman uhrin murha. Uhrit löytyvät eri puolilta Tukholmaa useiden kuukausien välillä. Yksi uhreista on psykoterapeutti Sofia Zetterlundin potilas. Potilaan kohtalo tuo nämä kaksi naista yhteen ja pian heidän välilleen kehittyy romanttinen suhde."

"Unissakulkijassa Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsenmurhien tutkimuksia. Hänen työnsä keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko johon liittyy sairaita ritualistisia piirteitä."

"Varjojen huoneessa psykoterapeutti Sofia Zetterlund näkee menneisyyteensä uudessa, hämmentävässä valossa. Murhatapaukset alkavat viimein ratketa, ja niiden todellinen luonne on puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaa."

Kirjojen tarina on polveileva ja sitä kuljetettiin taidokkaasti. Kirjoissa käytetään taitavasti tyylikeinona eli kerronnallisia aikavälejä ja kertojia. Niillä luodaan lukijalle alitanjuntaisesti kuvaa kulloisenkin kertojan sielunmaisemasta, mutta se saattaa olla välillä hiukan sekavaa. Toisaalta, sekavuus istuu kirjojen luonteeseen hyvin ja haastaa lukijan olemaan läsnä lukiessaan - eivätkä nämä kirjat ole mitään kevyttä luettavaa.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjojen aikamuoto vaihtui viimeiseen osaan tultaessa imperfektistä preesensiin. Itse koin sen niin, että kertoja on pääsemässä enemmän pinnalle nykypäivään omista muistoistaan ja vaikeuksistaan, ikään kuin enemmän tietoiseksi ympäröivästä maailmasta.

Kaiken kaikkiaan kirjat ovat yksityiskohtaisesti kirjoitettu monisyinen kokonaisuus. En kutsuisi niitä perinteisiksi dekkareiksi, vaan enemmänkin joksikin, mitä Marilyn Manson olisi voinut villeimpinä vuosinaan kirjoittaa. Ja uskoakseni se kertoo jo paljon.

Todella - todella - hirvittävää ajatella, että jotain tällaista on oikeastikin olemassa.

Tämä on haaste

Tällainen loistava lukuhaaste löytyi Jyväskylän pääkirjastosta.

Challenge accepted!

Orange is the New Black

Jokin aika sitten Yle esitti sarjan, jossa Pohjoismaista yhteiskuntaa esiteltiin maapallon eri kolkista saapuville vieraille. Yksi jaksoista käsitteli Pohjoismaista vankilajärjestelmää ja tuossa jaksossa vieraana oli yhdysvaltalainen vankilanjohtaja. Hän kauhistui suomalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten liberaalia näkemystä pahantekijöiden rankaisusta. Hän ei käsittänyt vankien hyviä oloja, vapauksia tai tarjottuja etuuksia. Pohjoismaalainen vankeinhoito vaikutti varmasti melkoiselta hippitouhulta Yhdysvalloista kotoisin olevan vankilanjohtajan silmin, sillä rapakon tuolla puolen vankien oikeudet ja olot ovat kovin kehnot. Räikein esimerkki on ehkä se, että useimmissa osavaltioissa vangit menettävät äänioikeutensa, joissakin osavaltioissa jopa lopuksi ikää oli tuomio ollut kuinka pitkä tahansa (Alakulppi, J. 30.3.2009. Roistojen valtio. http://fifi.voima.fi/artikkeli/2009/maaliskuu/roistojen-valtio). Tuo Ylen esittämä sarja nousi mieleeni lukiessani Piper Kermanin kirjaa Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Orange is the New Black 2010), sillä se antoi pienen, mutta sitäkin valaisevamman kurkistuksen Yhdysvaltojen vankilajärjestelmään.

Orange is the New Black ei oikeastaan kiinnostanut minua aluksi. Kirja heitettiin minulle puolihuolimattomasti suositusten saattelemana, mutta jotenkin en vain ensin syttynyt siitä. Ajattelin, että kyseessä on taas yksi liioiteltu tarina naisvankilan elämästä. Käänsin kuitenkin kelkkani kun tajusin kirjan perustuvan tositapahtumiin. Piper Kerman joutui vuonna 2004 vankilaan kymmenen vuotta vanhan rikoksen takia. Hän oli silloisen tyttöystävänsä yllyttämänä suostunut kuljettamaan huumerahoja ja vuosia myöhemmin huumeringin jäätyä kiinni Piperinkin rikos paljastui. Hänet tuomittiin salakuljetuksesta viideksitoista kuukaudeksi vankilaan. Tuomion täytäntöön pano kuitenkin viivästyi vielä monella vuodella, sillä muiden samaan vyyhteen sotkeutuneiden henkilöiden juttujen käsittelyt venyivät. Piper ehti siis aikuistua, viisastua, mennä kihloihin ja hermoilla kymmenen vuotta rikollisen elämänsä jälkeen ennen kuin joutui vankilaan. Lopulta hän kuitenkin päätyy Danburyssa, Connecticutissa sijaitsevaan kolminkertaisen piikkilangan ympäröimään alimman turvallisuustason naisten vankilaan.

Piper on keskiluokkaisena valkoisena korkeakoulutettuna naisena harvinainen näky naisten vankilassa. Kaiken muun näköisiä ja kokoisia ja koulutuksen omaavia naisia vankilasta kyllä löytyy. Kirja on kertomus Piperin vuodesta itselleen täysin uudessa ympäristössä kaukana mukavuusalueen ulkopuolella. Se on kertomus erilaisten taustojen omaavien naisten kohtaamisesta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tuon vuoden aikana Piper oppii paljon vankilajärjestelmästä ja järjestelmään päätyvistä naisista ja huomaa myös omaavansa paljon yhteistä narkkareiden, talousrikollisten ja kaikkien muidenkin pahantekijöiden kanssa.

Orange is the New Black kertoo naiseuden koko kirjon ja yllättävien ystävyyssuhteiden lisäksi myös Yhdysvaltojen vankilajärjestelmästä ja sen onnettomasta tilasta. Yhdysvalloilla on väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja maailmassa, se on paljon kun miettii, että maailmassa on myös monia diktatuureja, joissa on kuitenkin vähemmän vankeja vankiloissa kuin vapaanmaailman lippulaivalla, Yhdysvalloilla (Alakulppi 2009). Vankien määrä on kuitenkin räjähtänyt käsiin vasta viime vuosikymmeninä. Vankien määrä on tällä hetkellä lähes kolminkertainen 1980-lukuun verrattuna. Suurena syynä tähän on maan vähimmäistuomiojärjestelmä huumausainerikoksissa, joka on tärkeä osa Yhdysvaltojen huumeiden vastaista sotaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomareiden on pakko langettaa tietyt tuomiot huumausainerikollisille lieventäviä asiahaaroja huomioimatta tai tuomittavaa rikollista sen kummemmin arvioimatta. Nämä vähimmäistuomiot ovat myös hyvin pitkiä, jopa kymmeniä vuosia kestäviä. Tästä syystä Piperinkin asianajaja kehotti häntä myöntämään syyllisyytensä. Jos asia olisi mennyt tuomioistuimeen ja Piper olisi hävinnyt, hän olisi voinut joutua jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan nuoruuden virheestään. Jos hän taas tunnustaisi, Piper joutuisi varmasti vankilaan, mutta vain paljon lyhyemmäksi ajaksi. Piper luonnollisesti valitsi tunnustamisen.

Piper Kerman on kirjoittanut tarinansa todella hyvin. Kirja imaisee mukaansa vankilan muurien taakse ja kertoo hauskasti aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Kirjassa näkyy myös kirjoittajan itseironia. Hän kertoo hyvin alun pelostaan ja epävarmuudestaan, yrityksistään valmistautua vankilaan menoon ja pyrkimyksistään olla poliittisesti korrekti paikassa, jossa poliittisella korrektiudella ei ole mitään merkitystä. Alun vaikeus kuitenkin väistyy pikku hiljaa ja rutiinit ottavat vallan. Piper käy hänelle määrätyssä vankilatyössä, juoksee ja joogaa. Hän tajuaa, että tuomiotaan istuessa tulee hulluksi, jos ei sopeudu vankilaelämään ja sen rutiineihin. Sopeutumisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Aidan toiselle puolelle ei ole helppo palata vuosien jälkeen, jos kaikki elämä on ollut muurien sisäpuolella. Piper on harvoja onnekkaita, jolla on kihlattu, laumoittain ystäviä ja jopa työpaikka odottamassa hänen vapautumistaan. Useimmat eivät kuitenkaan ole niin onnekkaita.

Tuomionsa loppupuolella Piperin joutuu vapautusta edeltävään valmennukseen, joka on pakollinen kaikille vapautuville vangeille.  Valmennus osoittautuu kuitenkin lähinnä huonoksi vitsiksi. Kaikki tunnit ovat vankilan oman henkilökunnan pitämiä ja ensimmäisellä niistä ruokahuollon työntekijä kehottaa naisia kohtelemaan vartaloaan temppelinä, mutta ei kerro miten varattomat naiset saisivat hankittua terveydenhuollon palveluja. Toisella luennolla asumisesta puhui rakennus- ja huoltopalvelujen tyyppi, joka puhui eristyksistä, peltiverhoiluista ja parhaista kattomateriaaleista, mutta ei sanaakaan edullisen vuokra-asunnon hankkimisesta. Kaikki tunnit etenevät samaan tapaan eivätkä valmista naisia elämään tuomion jälkeen millään tavalla.

Piperin kertomuksen perusteella ei ole ihme, että suuri osa vangeista palaa bumerangina takaisin vankilaan. Jopa kaksi kolmesta vangista palaa kolmen vuoden sisällä takaisin vankilaan Yhdysvalloissa (Alakulppi 2009). Vaikka pohjoismainen järjestelmä saattoi yhdysvaltalaisesta vankilanjohtajasta vaikuttaa pöyristyttävän vapaamieliseltä, olisi ehkä silti järkevämpää keskittyä vähemmän rankaisemiseen ja enemmän ennaltaehkäisevään työhön – sillä voitaisiin jopa säästää veronmaksajien rahoja. Vankilajärjestelmän ylläpitäminen nimittäin maksaa Yhdysvalloille 68 miljardia dollaria vuodessa (Alakulppi 2009).

Vasta vankila näyttää Piperille mitä hänen huumausainerikollisuuden edistämisensä merkitsee monille ihmisille. Hän näkee ihmisiä, joiden elämän huumeet ovat tuhonneet ja käsittää omankin osuutensa vakavuuden. Hän kuitenkin toteaa, että hyödyllisempää olisi ehkä ollut määrätä hänet työskentelemään päihdeklinikalle kuin laittaa vankilaan. Päihdeklinikalla hän olisi todella nähnyt tekojensa seuraukset ja tehnyt jotain niiden korjaamiseksi sen sijaan, että istuisi kuluttamassa veronmaksajien rahoja vankilassa. Orange is the New Blackin parasta antia onkin sen kuvaus naisvankilan todellisuudesta ja järjestelmän järjettömyydestä. Järjestelmä on suunniteltu rankaisemaan, ei muuttamaan mitään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi ja voin myös todeta, että se on huomattavasti parempi kuin siitä tehty samanniminen sarja. Olen muutamien jaksojen verran sarjaa katsonut, ja vaikka se onkin ihan hyvä, ei se vedä vertojaan kirjalle. Todellisuus teki Piper Kermanin kirjasta kiinnostavan, mutta sarjassa tuo todellisuudentuntu hukkuu dramaattisten juonenkäänteiden ja liioitellun sentimentaalisuuden alle. Sarja on vain yksi keksitty vankilatarina muiden joukossa ja siitä ovat hukkuneet kaikki ne teemat, jotka tekivät kirjasta kiinnostavan.

Kunkku ja Kyrön vaihtoehtoinen maailman historia

Luinpa taas vaihteeksi Tuomas Kyröä. Tällä kertaa mukana ei kuitenkaan ollut jäniksiä tai mielensäpahoittavia vanhoja miehiä vaan ihan oikeita kuninkaallisia. Kyrön Kunkku (2013) kertoo Suomen historiasta, tarkemmin sanottuna kuningas Kalle XIV Penttisen ajasta. Kirja käy läpi niin kuningaskunnan kuin kuninkaankin vaiheita vuodesta 1947 alkaen aina vuoteen 2013 asti, jolloin kunkku irtisanotaan virastaan ja monarkia lakkautetaan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä historiallinen romaani, sillä se on myös suuri selviytymistarina, jossa entinen kuningas yrittää opetella elämään normaalia elämää ilman palvelijoita ja erityiskohtelua.

Vuonna 1947 Vantaalla kuninkaan hovissa syntyy kruununperijä Kalle XIV Penttinen. Suomi on Kyrön maailmassa vanha ja arvostettu kuningaskunta, jossa jo vuonna 1947 käydään kauppa, kehitetään hyvinvointia ja tuotetaan tasaiseen tahtiin veronmaksajia. Sillä aikaa kun muu maailma on sotinut, Suomesta on kehittynyt tärkeä tekijä musiikki-, elokuva- ja puunjalostusteollisuudessa.  Suomella ei ole vihollisia, toisinkin kuin naapurimaalla Ruotsilla, jolla ei mene niin hyvin. Ruotsin ja Norjan välisen sodan jälkeen usean sukupolven itsetunto-ongelmiin haetaan ratkaisua kotipolttoisella viinalla ja itsemurhalla. Sota tulee myös heijastumaan koko maan kehitykseen tulevina vuosikymmeninä.

Suomi siis kukoistaa ja sen kansalaiset ovat onnellisia. Eivät kuitenkaan aivan kaikki, sillä pian saamme huomata, ettei kuninkaan pojalla ole helppoa. Tulevasta kunkusta leivotaan edustuskelpoista aristokraattia, joka tulisi näyttämään tärkeältä vaihtelevissa tilaisuuksissa. Mikään hauska ei äidin mielestä sovi kuninkaallisen arvolle ja Vantaan linnan muurit eristävät kunkun kaikista muista lapsista. Muurien sisäpuolelta kunkulle löytyy vain yksileikkitoveri, imettäjän poika Heikki Kohtalonmäki. Kohtalokkaan lumipallosodan tuloksena kunkku joutuu kuitenkin eroon ainoasta ystävästään. Ainut lohtu kunkulle on Suomen kansallislaji tennis. Vuodet vierivät kunkun haaveillessa tennistähteydestä ja lyödessä tennispalloa kerta toisensa jälkeen kohti linnan muuria.

Koulussa kunkku kuulee entisten kuninkaiden valloitusretkistä ja sodista ja toteaa, että kuninkaallisena olossa on ehkä sittenkin puolensa. Valitettavasti Suomi on kuitenkin moderni kansakunta, jossa kuninkaan valtaoikeuksia on supistettu merkittävästi. Asioita määrää pääministeri ja kuningashuone toimii vain keulakuvana. Edes kruunua ja kärpännahkaviittaa ei saa käyttää kuin kruunajaisissa. Tämä karu totuus selviää kunkulle vasta aikuisena, sillä ahkeran pinnaamisen takia kunkku ei koskaan ollut paikalla kun asiasta kerrottiin koulussa. Todellisuus iskee kunkkua vasten kasvoja, kun hän aikuisuuden kynnyksellä joutuu kulkemaan pääministerin mukana edustustilaisuuksissa viihdyttämässä vanhoja tätejä. Hän ei tulisi valloittamaan uusia alueita tai aloittamaan sotia. Hänen tehtävänsä on edustaa.

Ei kunkunkaan elämä kuitenkaan ihan täynnä pelkkää tylsyyttä ja yksinäisyyttä ole. Hän nimittäin havaitsee, että nahkapaikkaisella takilla ja urheiluautolla saa naisia. Naiset kuitenkin tulevat lopulta koitumaan myös hänen tuhokseen ja romauttamaan kuninkaallisen kulissin: tulee potkut, vaimo jättää, lapset katoavat omille teilleen ja kunkku joutuu sossun luukulle. Onneksi kaiken kurjuudenkin keskeltä löytyy Helena, joka lupaa auttaa, jotta kaikki saataisiin jouluksi kuntoon. Kuninkaalliseksi kunkku ei kuitenkaan halua enää palata, sillä viimein hänellä on oma elämä, jota ei pääministerit tai äidit määräile.

Kyrön kirja on mielenkiintoinen vaihtoehtoinen maailmanhistoria. Se on hauska ja oivaltava, mutta silti sen lukeminen kesti ihan luvattoman kauan. Kirja on kevyt viisi ja puolisataasivuinen tiiliskivi, joka käy ehkä hieman liiankin tarkasti läpi kuningaskunnan ja kunkun vaiheita. Kirja ansaitsee ehdottomasti hyväksyvät arvostelut, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Kunkku pursuilee ideoita, satiiria, yhteiskuntakritiikkiä ja kuulostaa iltapäivälehtien lööpiltä. Tavallaan pidin kokonaisuudesta, mutta kaikkea oli ehkä vähän liikaakin. Kunkku on kuitenkin hyvä tarina julkisuudesta ja aseman tuomista odotuksista. Kunkku on nimittäin ihan tavallinen hölmöilevä tyyppi, joka pitää tisseistä, hampurilaisista ja tenniksestä, eikä kuninkuus tee hänestä mitenkään erityistä. Kyrön teos pohtii myös, mikä osuus kansakunnan historialla on sen tulevaisuudessa: olisiko Suomi ollut ilman sotia avoimempi ja positiivisempi, olisiko sota Ruotsissa saanut Abbankin laulamaan kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisiä lauluja?

Ihminen on susi luonnolle

”Adventure is just a romantic name for trouble.”

Linnonaivot (2008) on Johanna Sinisalon kirja luonnon ja ihmisen kohtaamisesta. Luonto ei ole hyvä tai paha, mutta ihminen voi olla. Ihminen tunnetusti aiheuttaa käytöksellään suurta tuhoa tällä pallolla. Vaikka kuinka tietäisimme tekemisiemme vaikutuksesta ympäristöön, tarpeemme hakea mielihyvää saa meidät unohtamaan tekemämme vääryyden kerta toisensa jälkeen. Siksi maailmaa onkin niin vaikea pelastaa.

Jyrki ja Heidi tapaavat Hullussa Porossa huhtikuussa 2006. He alkavat seurustella, mutta Jyrkin matkustamista vaativasta työstä johtuen tapaamiset ovat melko epäsäännöllisiä. He kuitenkin viihtyivät yhdessä ja siksi Heidi kysyykin uhmakkaana, miksei hän voisi lähteä mukaan, kun Jyrki kertoo suunnitelleensa jo pitkään puolen vuoden matkaa, jonka tarkoituksena olisi vaeltaa maailman eri kolkissa vaativilla vaellusreiteillä. He eivät siis tunne toisiaan erityisen hyvin, mutta silti Jyrki ottaa ensikertalaisen, Heidin, mukaansa pitkälle vaellukselleen.

Jyrki ja Heidi toimivat vuorotellen tarinan kertojina ja kuvailevat kokemuksiaan matkalta ikään kuin päiväkirjaan. Tarina ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti aikajärjestyksessä vaan välillä poiketaan selvittämään miten Jyrki ja Heidi tapasivat tai mitä aiemmalla vaelluksella tapahtui. Linnunaivot keskittyy kuitenkin enimmäkseen kertomaan Jyrkin ja Heidin kymmenenpäiväisestä vaelluksesta Southwest National Parkissa Tasmaniassa. Alkuvuodesta 2007 heidän ensimmäinen etappinsa oli Uudessa-Seelannissa. Ensimmäiset vaellusreitit eivät kuitenkaan olleet  Jyrkin mielestä juuri muuta kuin sunnuntai patikoijille tarkoitettuja, sillä noilla reiteillä näkyy kaikkialla ihmisen jälki: on pitkospuita, portaita, retkeilymajoja ja leveitä hoidettuja polkuja.  Jyrki haluaa vaeltaa paikassa, jossa voi tuntea olevansa yksin luonnon kanssa. Hän haluaa extreme-kokemuksen ja päättää siksi, että seuraava vaellus tapahtuu Tasmanian villissä erämaassa.

Jyrki on äärimmäisen tarkka ja lähes kontrollifriikki varusteiden ja koko vaelluksen suunnittelun suhteen. Ruokaa ja varusteita otetaan mukaan vain välttämättömin, sillä grammaakaan ei kanneta turhaan mukana. Moneen tilanteeseen on kuitenkin varauduttava, jotta ihminen pärjäisi luonnossa ilman totuttuja infrastruktuureja. Vaeltajien säännöt ovat luonnonpuistossa tarkkoja, mutta niiden ei kuitenkaan ole tarkoitus kiusata ihmisiä vaan suojella luontoa. Kaikki mikä tuodaan alueelle, tulee myös viedä pois, roskat mukaan lukien. Omat jätöksetkin pitäisi haudata, jotta luonnon tasapainoa ei järkytettäisi. Jyrki on ehdoton näistä patikoijien ja luonnonpuistojen säännöistä, mutta Heidi ei jaksa olla yhtä tarkka. Heidi on kokematon, mutta hänellä toisin kuin Jyrkillä on enemmän luovuutta kun tapahtuu jotain odottamatonta, mihin ei ole jo suunnitteluvaiheessa osattu varautua.

Sinisalon läpimurto oli vuonna 2000 ilmestynyt Ennen päivän laskua ei voi, joka käsitteli myös ihmisen ja luonnon suhdetta. Kirja yhdistää yliluonnollista ja luonnollista ja yrittää kertoa, ettei villiä luontoa voi kahlita. Linnunaivoissa samat teemat toistuvat, mutta lisäksi Sinisalo puhuu ihmisten häikäilemättömyydestä luontoa kohtaan. Kirjassa Jyrki paheksuu ihmisten tapaa kesyttää, massamurhata, luontoa miettimättä seurauksia. Eurooppalaiset saapuivat aikoinaan Australiaan valloittajana, jotka päättivät kesyttää villin mantereen ja sen ikivanhan maaston. Maata raivattiin, vaikka sitä kaikkea ei edes koskaan alettu viljelemään. Näin ei kuitenkaan ole tehty vain Australiassa vaan kaikkialla mihin ihminen on jalkansa asettanut. Kirjassa Sinisalo ihmettelee Jyrkin äänellä onko talvisin Lapinkin kansoittavat turistit koskaan nähneet raiskattuja tuntureita tai Alppeja kesäaikaan. Niiden rinteillä ei ole jäljellä kasvillisuutta sitomassa maata vaan vesi rapauttaa rinteet ja hautaa kylät mutaan.

”`Älä tee tuota. Älä ikinä´, mies sanoi. 

Tunsin kuinka punastuin korviani myöten. 

`Mikä hätänä?´onnistuin saamaan suustani. 

`Se on kea.´ 

Kii-a. Tajusin heti, että lintu on saanut nimensä oman ääntelynsä mukaan.
Mies oli ranger, puistonvartija, joka asui Luxmoorin majalla sesonkiaikaan. `Kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Ja sitten ne kehittävät sijaistoimintoja.´ 

Ranger kertoi, että keat elävät vain tuhannessa metrissä ja siitä ylöspäin. Ja ne ovat fiksuja ja ilkeitä kuin mitkä.”

Nykyaikainen elämänmeno ei tarjoa länsimaissa haasteita ihmisellekään ruuanhankinnan tai muiden peruselämänedellytysten suhteen, joten selviytymistaistelut ja onnistumiskokemukset on haettava muualta. Rangerin kuvaus keasta muistuttaa kovasti ihmisen käytöstä. Se muistuttaa turhautunutta nuorta, joka saa kaiken tarvitsemansa kun vain vähän vetoaa isäänsä. Ruuan eteen ei tarvitse tehdä mitään, joten jää paljon aikaa muiden kiusaamiseen. Ihmiset ovat usein elukoita.

Linnunaivot oli erikoinen kirja. Se oli tavallaan ihan hyvä. Se ei venyttänyt tarinaa liikaa ja oli jotenkin oudon kiehtovaa lukea vaativasta vaelluksesta ikään kuin matkapäiväkirjana. Aihe on luonnollisesti myös tärkeä. Kirjalla oli siis oma viehätyksensä, mutta ei se kuitenkaan mitään maailmoja mullistavaa esittänyt. Kummallinen kirja oli siksi, että se eteni hyvin tasaisena eteenpäin kuin vaeltaja, jonka jalan on vain noustava toisen eteen. Vasta lopussa tarina tiheni hetkeksi ennen päätöstään. Sinisalo heittää ilmoille myös jotain, minkä voisi tulkita yliluonolliseksi, mutta tämä tarinan juonne jää lähinnä vain viittaukseksi ja lukijan arvailtavaksi. Suosittelen kirjaa, sillä se tarjoaa jotain hieman poikkeavaa normaalista tarinoiden virrasta. Loppuun on vielä mainittava, että Sinisalon taustatyö kirjaa varten on aika perusteellista, sillä hän on todella kulkenut saman todellisuudessakin äärimmäisen vaativan vaellusreitin, jonka Jyrki ja Heidi kirjassa kulkevat.

Revolutionary Road / Ole luonani aina

Olen viimeksi lukenut kaksi erittäin hyvää kirjaa. Korjaan, ÄÄRIMMÄISEN hyvää kirjaa. Kovia sanoja, tiedän, mutta nyt ovat ne paikallaan.

Ensimmäinen oli Richard Yatesin klassikko Revolutionary Road. Missä lie tynnyrissä olen elänyt, mutten tiennyt kirjan klassikkostatuksesta ennen kuin sen jälkisanoissa. Tarina oli tuttu Sam Mendesin erinomaisesta filmatisoinnista, minkä vuoksi kirjaan tartuinkin. Mutta kas, sehän onkin kirjoitettu jo vuonna 1961! Tämä vain paransi kirjan pisteitä silmissäni, sillä mielestäni se on kirjoitettu aikaansa nähden modernisti ja on kestänyt erinomaisesti aikaa (taitaa olla klassikon määritelmiä nuo, krhm...). Jokatapauksessa; kirja kertoo Frankin ja Aprilin haaveista, murenevasta avioliitosta ja elämästä Amerikassa 50-luvulla. Kieli on todella hyvää ja Yates kuvailee henkilöhahmojaan viiltävän terävästi, sekä maalaa heistä peiliäkin tarkempaa kuvaa. Suosittelen siis lämpimästi!

Toinen kirja, jonka sain päätökseen tänä aamuna, oli Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Aloin lukea tätä, koska olin kuullut kirjasta tehdystä elokuvasta ja sen antiutopistinen ote vaikutti mielenkiintoiselta. Kirja kertoo Englannin sisäoppilaitoksessa kasvavista lapsista, joita odottaa heidän varttuessaan karmaiseva kohtalo. En kuitenkaan sitä ala tässä avaamaan sen enempää jotta mahdolliset yllätykset säilyvät pimennossa. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä oli erinomaisen hyvä kirja, jonka kuitenkin meinasin lopettaa kesken heti alkuunsa. Minäkertoja nimittäin kuvaa tapahtumia päähenkilöiden lapsuudesta asti ja jotenkin lasten ja teinien maailma ei vaan jaksa kiinnostaa mitenkään päin. Eteenpäin lukeminen kuitenkin kannatti, sillä tämä pohjustus antoi kuin antoikin tarinalla syvyyttä ja loppujen lopuksi tarina ja sen kerronta tekivät minuun syvän vaikutuksen. Kerronta on melankolisen asiallista ja toteavaa, mikä on melkein hätkähdyttävä vastakohta tarinalle. Harvoin tulee tuijotettua hetki seinää ja mietittyä kirjaa kun saa jonkun luettua loppuun, mutta tämän kohdalla kävi näin. Eli huhhuh. Lienee tarpeetonta sanoa, että suosittelen tätäkin kirjaa!

Olen muuten huomannut, että mulla menee genremieltymykset jotenkin kausittain elämäntilanteiden kanssa. Viime vuonna, kun tuntui että elämä jotenkin polkee paikallaan, valitsin mieluiten trillereitä ja kauhukirjoja. Ehkä siis halusin tätä kautta jännitystä elämään? Nyt kun parisuhde on kaukotilassa ja elämä on täynnä kaikenlaista menoa ja meininkiä, luen mieluiten ihmissuhteita käsitteleviä kirjoja ja draamaa (lue: rauhallisempaa) lukemista. Hassua.

Layla

”`Kurdi elää suvulleen´, bursalainen sanoi. Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”

”Minut kihlattiin kehdossa” Tätä viisitoistavuotias Layla ajattelee hääyönsä jälkeisenä aamuna ja tuosta aamusta alkaa Laylan koettelemukset. Jari Tervon Layla (2011) kertoo kurditytöstä, jonka aviomies hääyönaamuna raivostuu kun lakanoihin ei ole sotkeentunut verta. Layla ei tiedä mitä väärää hän on tehnyt, mutta tiukasti perinteitä vaalivassa kurdisuvussa tämä aiheuttaa skandaalin, yhden miehen murhan ja Laylan kuolemantuomion. Veli Nasir kuitenkin auttaa Laylan pakoon viime hetkellä.

Layla on asunut koko siihen astisen elämänsä Istanbulissa, mutta kuitenkin siitä eristettynä. Layla asui sukunsa gecekondussa, jota ympäröi vuoden 1999 maanjäristyksen rikkomasta tiilistä, laudanpätkistä ja raudankappaleista rakennettu muuri. Naisen tehtävät rajoittuvat gecekondussa börekin leipomiseen, naimisiin menemiseen hänelle valitun miehen kanssa ja tämän miehen hänelle siittämien lasten hoitamiseen. Häidensä jälkeen Layla joutuu pakenemaan sukunsa luota ja passittomana hän joutuu ihmissalakuljettajien käsiin ja orjatyövoimaksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Laylan pakomatkalla on kuitenkin määränpää. Hänelle on kerrottu Finlandiyasta.

”Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. 

Se oli Finlandiya. 

Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finlandiyaa. – Reisien pönkittämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen.”

Tämä kenraali, erään ihmissalakuljettajan isä, kehuu suomalaisia miehiä Apollon kaltaisiksi: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat lämpimät kädet. Eivätkä suomalaiset naisetkaan miesten varjoon jääneet kauneudessaan. Kenraali kertoo, että Finlandiyassa jokainen mies ja nainen osaa lukea ja kirjoittaa. Ihmissalakuljettaja lisää isänsä ylistykseen, että Finlandiyassa jokainen ulkomaalainen saa valtiolta rahaa niin paljon kuin tarvitsee, sillä suomalaiset pitävät ulkomaalaisista. ”Asunto, ruoka ja juoma ovat ilmaisia. Töitä ei ollut pakko tehdä päivän kuumimpaan aikaan. Suleimanin aiemmat, tyytyväiset asiakkaat olivat kertoneet niin.” Niin alkaa Laylan matka kohti Finlandiyaa. Se kulkee pienellä laivalla keskellä yötä Turkista Kreikkaan, rekalla Kreikasta Saksaan ja lautalla Saksasta Finlandiyaan. Jokainen etappi on maksettava työllä, sillä mitään muuta Laylalla ei ole tarjota.

Tässä kohtaa osaat jo varmaan päätellä, arvoisa lukija, että Layla joutuu pettymään tähän kylmään pohjolan nurkkaan. Tämä ei osoittaudu sen ystävällisemmäksi paikaksi kuin muutkaan. Layla saa kyllä katon päänsä päälle, mutta hän joutuu myös ähkivien suomalaismiesten alle.

Tervon kirja on tarina ihmiskaupasta. Maailmassa on nykyään enemmän orjia kuin koskaan, vaikka orjuus onkin kielletty kaikkialla maailmassa. Kahleet ovatkin poissa, mutta niiden tilalle ovat tulleet pelko, eristäminen, kiristäminen, riippuvuus, pakottaminen ja valheelliset lupaukset paremmasta elämästä, jotka saavat useimmat taipumaan. Orjuuden nimet ovat myös vaihtuneet velkaorjuudeksi, ihmiskaupaksi, lapsityövoimaksi ja pakkoavioliitoiksi. Suurin osa orjuudessa elävistä on naisia ja tyttöjä. (Huhtanen, A-M. HS, 5.10.2014. ”Orjia on enemmän kuin koskaan – Meeri Koutaniemikuvasi vapautettuja kotiorjia”) Se laittaa miettimään tätä meidän paljon puhutun sivistyksemme tasoa.

”`Jumala on ihmisen näkymätön mielikuvitusystävä. Ruokapöydässä sillä on oma tyhjä tuoli. Siihen ei saa kukaan istua ettei istu Jumalan päälle´, Helena sanoi. 

Kukaan ei henno  kertoa ihmiselle ettei hänen ystäväänsä ole oikeasti olemassa. Se juttelee sille vakavissaan ja kertoo kaikille mitä Jumala juuri äsken oli mieltä mistäkin asiasta, kuten mustien homojen adoptiohaluista. -- 

Helena kertoi olevansa papin tytär. Siksi häntä erityisesti viehätti kristinuskon mittasuhteettomuus. 

Kristinuskon kovasti mainostetut kaksituhatta vuotta kattoivat ihmisen ajasta maapallolla 0,2 prosenttia.”

Tervon Layla ei kuitenkaan kerro ainoastaan nuoresta kurditytöstä vaan se valottaa myös muutamien onnettomien suomalaisten sielujen elämää. Yksi näistä on Helena: prostituoitu, juoppo ja kuusivuotiaan pojan äiti, jolta on evätty huoltajuus. Toinen on Armonlahti: parittaja ja konkurssin tehnyt yrittäjä, joka yrittää pelastaa vanhempiensa kodin pankin kynsistä. Orjuus ei ole kadonnut tästä Apollojen kansoittamasta maastakaan.

Jostain syystä kesti hetken ennen kuin Tervon Layla imaisi kunnolla mukaansa. Kun se sitten sen teki, kirjaa oli pakko lukea yötä myöten, koska ei sitä malttanut lopettaakaan. Laylasta tulee väkisinkin mieleen kirja, jonka joskus muinoin luin. Se oli Herbjörg Wassmon kirjoittama Lasi maitoa kiitos (2009) ja minä inhosin sitä koko sydämestäni. Se kertoo 15-vuotiaasta liettualaisesta Dortesta, joka sinisilmäisyyttään joutuu ihmiskaupanuhriksi. Pienellä paikkakunnolla hyvin köyhissä oloissa asuva Dorte tarttuu syöttiin kun hänelle tarjotaan tarjoilijan töitä Tukholmasta. Hänen passinsa kuitenkin viedään ja hänet pahoinpidellään ja raiskataan lukuisia kertoja kuten monet muutkin hänenkaltaisensa tytöt ja viedään lopulta Norjaan myyntiin.

Wassmon kirja oli kammottavan realistinen kuvaillessaan nuorentytön onnetonta matkaa, jossa asiat kääntyvät jatkuvasti huonompaan suuntaan. Pahinta kirjaa lukiessa oli varmaankin se, että tiesi niin monien joutuvan samanlaisiin kärsimyksiin tosielämässä. Tervon Layla ei ole niin synkkä tai mustavalkoinen kuin Lasi maitoa kiitos. Ei Laylakaan onnellinen kirja ole – ei kirja orjuudesta ja naisten huonosta asemasta kovin onnellinen voikaan olla – mutta kaiken synkkyyden keskellä Tervo osaa olla myös hauska.

”´Jokaiselle kebabille oli tässä maailmassa varras.´ 

Näin bursalainen kertoi setänsä opettaneen, kun bursalaisen äiti oli pyytänyt tätä kertomaan kukista ja mehiläisistä ja elämän tosiasioista.”

Tervon kirja on tarina naisten asemasta. Täällä pohjolan perukoilla on helppo paheksua kunniamurhia, jonka uhriksi Laylakin meinasin kirjanalkumetreillä joutua. Kuitenkin kun asiaa tarkemmin miettii, eivät ne täältäkään mihinkään ole hävinneet, ne ovat vain saaneet toisen nimen.

”Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyassa miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin. Mitään he eivät muistaneet. He eivät kestäneet, että heidän naisensa menivät sänkyyn toisen miehen kanssa. Entä Ranskassa? Siellä naisen tappaminen on crime passionelle, intohimomurha, ei kunniamurha. Se on muka ihan eri asia, vaikka se on ihan sama asia.”

Pahoittelen tämän postauksen valtaisaa sitaattien määrää ja jäätävää pituutta, mutta Tervolla on vain niin hyvin sana hallussaan, etten voi olla nostamatta esiin joitakin erityisen oivaltavia kohtia. Näin kävi viimeksikin kun aloin kirjoittamaan Tervon kirjasta. Jotenkin se mies vaan näköjään on tarttunut aiheisiin, jotka saavat myös allekirjoittaneen paasaamaan. Ja jotta jäisi tunne, että mekin voimme edes johonkin vaikuttaa linkaan tähän Kepa Ry:n listauksen hyväntekeväisyys joululahjoista. Sieltä löytyi todella inspiroivat listaukset sekä ekologisia lahjoja että hyväntekeväisyyslahjoja meille, joilla on jo kaikki elämisen kannalta olennainen.

 Vielä kertakiellon päälle.

”Jumala ei tehnyt ihmistä omaksi kuvakseen. 

Vanhat miehet tekivät Jumalan omaksi kuvakseen.”

Aamen.

Mielensäpahoittaja

Tämänkin kirjan olen kuunnellut enkä lukenut. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010) on lukenut nauhalle Antti Litja, joka myös esittää pääosaa vastikään teattereihin ilmestyneessä kirjasta tehdyssä elokuvassa. Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias vanha jäärä, joka kirjoittaa ahkeraan yleisönosasto kirjoituksia, jotka hän aloittaa aina klassisella lauseella ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä lumesta, jonottamisesta, kalkkunasta jouluna, julkisilla paikoilla imettävistä äideistä, junan vessan automaattisesti avautuvasta ovesta, Arvi Lindin eläköitymisestä, ja siitä, että konduktöörit eivät enää tee reikiä lippuihin.  Valitusvirsi alkoi siitä kun lääkäri kehotti muuttamaan ruokavaliota. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ruokavaliotaan ala muuttamaan, (se on perunaa ja ruskeakastiketta sekä sesongin mukaan vaihtuvaa lisuketta) vaan hän alkaa rehellisesti valittaa. Patoumat ne on mitkä suonet tukkii. Ensin valitusta kuunteli emäntä ja Mielensäpahoittajan paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä, mutta emäntä joutui hoitokotiin ja Yrjänä mullan alle. Sen jälkeen valitus siirtyi yleisönosastoille.

”Ei ruoka maksa liikaa. Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen. Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuoteen -14.”

Mielensäpahoittaja on monessa asiassa viisasmies, joka puhuu omavaraisuuden, kohtuullisuuden ja luonnon kunnioittamisen puolesta. Hän on kuitenkin myös koominen jäärä, joka ei ymmärrä nykymaailman menoa. Maailma muuttuu, mutta Mielensäpahoittaja ei. Kirja on ehdottomasti hauska ja se hauskuus syntyy Mielensäpahoittajan ehdottomasta vakavuudesta. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä riipaisevampia sävyjä se saa. Mielensäpahoittaja on pohjimmiltaan yksinäinen vanha mies, jonka lapsetkin asuvat kaukana vanhasta isästään, vaikka mitäänhän Mielensäpahoittaja ei kellekään myönnä.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä myös siitä, että hän kaatuu saunan portaissa. Sairaalakeikkahan siitä tulee kun nuohooja kolmantena päivänä löytää Mielensäpahoittajan. Hyvä, että löysi, vähän sitä joutui jo pohtimaan, että pitäisikö siinä alkaa huutamaan. Lonkkahan siinä menee uusiksi. Lapset alkavat tosissaan pohtimaan, että pärjääkö isä enää yksin. Kotiapu päästetään pitkin hampain apuun ja kerta viikkoon saa riittää, mutta lopulta kotiavun naisesta muodostuu Mielensäpahoittajalle hyvin tärkeä ihminen. Mielensäpahoittaja on hyvin hauska kirja, mutta pohjimmiltaan se kertoo myös vanhuudesta ja sen tuomasta yksinäisyydestä kun sekä läheiset että tuttu maailma katoavat. Tuleeko meistä samanlaisia viidenkymmenen vuoden päästä? Ajaako maailma ohi ja me jäädään köröttelemään perässä?

Mielensäpahoittajaa kuultiin alun perin vuonna 2009 Ylen Radioteatterissa juurikin Antti Litjan tulkitsemina viidenminuutin kuunnelmina. Vasta vuotta myöhemmin Mielensäpahoittaja ilmestyi kirjana. Pidin kirjasta hyvin paljon ja sen loistavuutta lisäsi varmasti myös se, että kuuntelin sen äänikirjana, jossa pääsee nauttimaan Antti Litjan loistavasta roolisuorituksesta. Antti Litja oli hyvä myös roolissaan kirjan elokuvaversiossa, mutta elokuvaan tarinaa oli muutettu melkoisesti. Hauska elokuvakin oli, mutta paljon dramaattisempi ja suurieleisempi teos kuin kirja. Elokuvassa Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa ja joutuu sen vuoksi lähtemään poikansa luokse Helsinkiin, missä miniän ja Mielensäpahoittajan maailmankuvat joutuvat törmäyskurssille. Elokuva vääntää vitsiä maaseudun ja nykyaikaisen kaupunkilaisuuden kohtaamisesta, mikä ei varsinaisesti ole kauhean uraauurtava ajatus.

Kyllä Tuomas Kyrö on ihan hyvä jätkä, sen tämäkin kirja osoittaa. On hauskaa miten juuri Mielensäpahoittajasta on tullut Kyrön tunnetuinta materiaalia, joka on taipunut kaikkeen kuunnelmista, kirjoihin, teatteriin ja valkokankaalle. Mielensäpahoittaja ilmeisesti iskee johonkin kansan syviin riveihin, joko hänen jutuilleen nyökyttelee tai nauraa tai molempia, mutta kylmäksi ne eivät varmaan kovin monia jätä.

Vuoden paras leffa

Käytiin kattomassa viime viikolla ehkä vuoden paras leffa. Se oli Christopher Nolanin ohjaama Interstellar (2014), joka kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ruoka on loppumassa maapallolta. Ihminen on lakannut kurkottamasta tähtiin kiireellisempien asioiden painaessa päälle (lue: nälkä), mutta ihmiskunta saa vielä uuden tilaisuuden pelastautua kun avaruudesta löydetään madonreikä, jonka kautta on mahdollista kulkea toiseen galaksiin. Tarinan päähenkilö Cooper (Matthew McConaughey) jättää lapsensa vastahakoisesti maanpinnalle lähteäkseen etsimään ihmisille uutta kotia ja pelastaakseen lapsensa kaikkien muiden ihmisten ohella.

Tarina on täyttä scifiä painovoimanoikutteluineen ja madonreikineen ja voisi olla täyttä skeidaa, jos se ei olisi kirjoitettu niin hyvin. Kaikki hämmentävät scifi-asiat ovat nimittäin täysin loogisia tarinan maailmassa, ja vaikkeivät olisikaan, tarina on niin hyvä, ettei siitä välitä. Tarina on pohjimmiltaan kertomus isän rakkaudesta lapsiinsa – tarina rakkauden voimasta, mikä saa useimmiten vain nolostumaan tekijöiden puolesta. Nolanit ovat kuitenkin kirjoittaneet niin uskomattoman hienon tarinan, ettei muista edes pyöritellä silmiään leffaa katsoessaan.

Interstellar saa väistämättä ajattelemaan maailman tuhoa. Interstellarin maailmanloppuvisiot ovat nimittäin hyvin uskottavia. Elokuvassa ruokaviljoihin on levinnyt tauti, joka tekee kaiken muun paitsi maissin viljelyn mahdottomaksi. Ruokaa ei ole riittävästi ja maailma kaipaa ainoastaan uusia maanviljelijöitä, jotta kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan. Maa on myös niin köyhtynyttä ja kuivaa, että suuret hiekkamyrskyt ovat muuttuneet arkipäiväksi maanasukkaille. Tätä tulevaisuuden kuvaa ei ole vaikea uskoa kun tietää miten häikäilemättömästi maapallon resursseja käytetään. Jos et siis vielä potenut maailmantuskaa, niin tämän jälkeen aivan varmasti.

Elokuva ei ollut 3D:nä, mikä oli äärimmäisen hyvä asia. Elokuva oli komeannäköinen ilmankin ylimääräisiä 3D-hässäköitäkin, mutta vielä kuvaakin tärkeämmäksi nousi mielestäni äänimaailma ja sen luoma tunnelma. Elokuvan äänimaailma täydensi loistavasti tarinaa ja sai kylmät väreet menemään selässä. Jos jokin leffa kannattaa mennä katsomaan teatteriin, niin se on tämä. Elokuva imaisi mukaansa aivan totaalisesti, ja kun se loppui, oli suorastaan vaikeaa tehdä jotain niin arkista, kuin mennä kotiin syömään iltapalaa.

Matthew McConaughey oli minun mielessäni aina ollut vähän ärsyttävä ja ylimielinen näyttelijä, joka ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa – kunnes katsoin Dallas Buyers Clubin (2013). Se oli hämmentävän hyvä elokuva ja McConaughey todella osasi asiansa, mutta niin osasi Jared Letokin, joka oli leffassa sivuosassa. Molemmat taisivat saada Oscarit roolisuorituksistaan. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita leffoja, nyt kun kerran ruvettiin ylistämään. Aivan yhtä hyvään suoritukseen McConaughey yltää mielestäni myös Interstellarissa. Ja kun kerran siirryin jo viime vuoden parhaisiin leffoihin, niin The Wolf of Wall Street oli myös mainio. Siinä taas Leonardo DiCaprio pääsi näyttämään uusia puolia itsestään ja sai minut arvostamaan työtään aivan eritavalla kuin ennen.

Mikä tämän hyvien leffojen manifestiksi muuttuneen arvostelun tarkoitus nyt siiten oli? Sen tarkoitus saada kaikki ah-niin-monet lukijat menemään leffateatteriin kokemaan Interstellarin, mutta se on myös muistilappu itselleni hyvistä leffoista, joita olen katsonut. Aina välillä nimittäin tuntuu, etten muista koko leffaa nähneenikään enää muutaman viikon päistä, vaikka kuinka hyvä olisi ollut. Pitäisi varmaan alkaa pitämään jotain listaa nähdyistä leffoista.

P.S. On tänä vuonna tullut kyllä muitakin hyviä leffoja: Grand Budabest Hotel ja usko tai älä The LEGO Movie, joka oli loppujen lopuksi hämmentävän hauska kun pääsi ensin yli alusta ja ymmärsi kuinka kieliposkessa koko juttu on tehty. Ja pakkohan se on myöntää, että vuotta ja elokuvia on vielä jäljelläkin.

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.

Lissabon

Aivan mahtava.

Karin Fossum ja psykologiset jännärit

Karin Fossum on norjalainen kirjailija, joka on todella hyvä luomaan hahmoja ja saamaan lukijan tempautumaan mukaan noiden hahmojen elämiin. Olen lukenut monta naisen kirjoittamaa kirjaa, joissa on vain tehnyt mieli kiljua hahmoille, että älä tee noin. Olen ahdistunut syvästi hahmojen puolesta ja tuntenut kylmiä väreitä selässä. Ei ole ihme, että Karin Fossum on hyvin menestynyt rikoskirjailija, sillä hänen lähestymistapansa dekkariin on hieman erilainen. Hänenkin suositun kirjasarjansa päähenkilönä on kyllä poliisi, komisario Konrad Sejer, mutta usein komisariotakin suuremman roolin kirjoissa saavat rikoksen tekijät.

Karin Fossumin Konrad Sejer kirjat sekä hänen ensimmäinen romaaninsa Evan katse, joka ei sarjaan kuulu, ovat kaikki olleet vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Fossumilla on nimittäin kieroutunut mielikuvitus, jota ei voi olla ihailematta. Hänen kirjoissaan tapahtuu monenlaisia kauheuksia, mutta myös tarinan pahikset ovat ihmisiä. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan Fossumin maailmassa kaikki ovat epätäydellisiä, virheitä tekeviä ihmisiä, jotka voivat suistua sen heppoisen aidan yli, joka pitää meidät kuuliaisina kansalaisina. Fossum ei myöskään kaihda käsitellä yhteiskunnallisia tai muuten arkoja aiheita. Hän on esimerkiksi kirjoittanut dekkarin Toisenlainen rakkaus (2008), jossa myös pedofiili pääsee kertomaan ajatuksiaan.

Yksi erityisen mieleen painunut kirja on Harriet Krohnin murha (2005), jota oikeastaan inhosin. En siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan koska Fossum oli luonut niin taitavasti ahdistavan tunnelman kirjaan, että tuntui pahalta lukea sitä. Tarina kertoo miehestä, joka tekee murhan, mutta samaan aikaan tuo mies on myös aivan tavallinen ihminen, joka on vain tehnyt virheen. Fossum saa lukijan tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan ja pelkäämään sitä hetkeä kun tämä tulee jäämään kiinni. Konrad Sejer on miehen perässä, mutta hän on vain sivuroolissa. Pääosassa on syyllisyydessä ja pelossa kieriskelevä murhaaja.

Kaikki Fossumin kirjat eivät siis mitään maailman kaikkeuden parasta ole, mutta naisella on ehdottomasti kiinnostava lähestymistapa. Hänen kirjoissaan matka on monesti tärkeämpi kuin lopputulos – näin on esimerkiksi Murtuman (2006) kohdalla. Murtuma kertoo Alvar Eidestä, joka on hyvin säntillinen keski-ikäinen mies. Alvarin päivät toistuvat aina samanlaisina: hän herää, pukeutuu hyvin prässättyihin housuihinsa, kävelee töihin taidegalleriaan, lounaalla hän syö voileivät, jotka hän leikkaa puoliksi, kello viisi hän sulkee gallerian, käy ostamassa kaupan tuoretiskiltä illallista, syö, juo lasin sherryä ja menee nukkumaan katsottuaan ensin televisiota tai luettuaan jotain. Alvar ei pidä itsestään meteliä. Hän asuu yksin ja viihtyy yksin. Hän on erakko ja täysin tyytyväinen rajattuun, hallittuun ja rauhalliseen elämäänsä, johon ei kuulu ketään muita ihmisiä.

Alvar Eidessä on vain se erikoista, että hän on kirjailijan luoma hahmo. Hän odotti kauan rauhassa vuoroaan jonossa kunnes eräänä iltana hän ei enää jaksanut odottaa vaan tuli kirjailijan luo, vaikka oli vasta toisena jonossa. Tuo hahmo vaatii kirjailijaa kertomaan tarinansa, antamaan hänelle nimen ja ammatin. Kirjailija ei pidä siitä, että hahmot etuilevat, mutta suostuu lopulta. Kirjailija luo Alvar Eiden ja antaa hänelle tarinan.

”- Minä arvostan meidän keskustelujamme.
- Niin minäkin, vastaan, - mutta voi hyvin käydä, että minä poistan ne kirjasta.
- Mitä?
Hän katsoo minua järkyttyneenä.
- Ne saattavat tuntua ylimääräisiltä. Voi olla että sinä pärjäät mainiosti omillasi omassa tarinassasi ja draamassasi.”

Murtumassa vuorottelee kirjailijan ja Alvar Eiden keskustelut ja Alvar Eiden elämä. Ratkaisu on hyvin omituinen, mutta tuosta omituisuudesta huolimatta (vai ehkä juuri sen takia?) jotenkin sitä vain halusi tietää miten Alvar Eiden käy. Kirjailijan ja Alvarin keskusteluista nimittäin selviää, että Alvar tulee väistämättä kokemaan särön täydellisesti silotellussa elämässään, sillä yksikään tarina ei voi edetä ilman käänteitä ja jännitettä. Alvar Eiden tarinan kupru tulee sisään galleriaan eräänä kylmänä päivänä. Hän on laiha heroiinin runtelema tyttö.

”- Mutta minähän olen maltillinen mies, hän sanoo, - minä hallitsen elämäni.
Suljen koneen, käännyn tuolillani ja katson häntä.
- Aivan. Pitää paikkansa. Mutta samalla sinä olet aivan yksin. On vaarallista elää läpi elämänsä ilman ihmisiä, joihin tukeutua. Tietyissä tilanteissa se saattaa käydä sinulle hyvin vaaralliseksi.
- Tietyissä tilanteissa, hän toistaa, - johon sinä aiot panna minut?”

Alvar Eide ei kykene toimimaan muiden ihmisten kanssa. Päällisin puolin hän on täysin toimintakykyinen, mutta kohdatessaan muita ihmisiä hän ei osaa tehdä muuta kuin piiloutua kohteliaisuuksien taakse. Hän ei osaa sanoa ei ja se suistaa hänet reunan yli. Murtuma kertoo elämänpelosta ja kirjailijan motiiveista. Tarinan kirjailijan mieli on synkkä. Se rakastaa sumua, rankkasateita, myrskyä, revontulia ja täysikuuta. Alvar Eide tajuaa pian, että hänenkin tarinastaan on tulossa synkkä. Alvar on peloissaan, mutta onnellista loppua hän ei tule kirjailijalta saamaan.

”Olen keskellä tarinaa, olen syvyyksissä. Minä taistelen säilyttääkseni uskon omaan hankkeeseeni. Epäilys yrittää vallata mielen kuin näkymätön kaasu, se kohoaa mielen syövereihin ja täyttää minut kauhulla. Mitä tämä on? minä kysyn itseltäni. Onko tarinalla mitään annettavaa ihmisille, voinko vaatia lukijan aikaa ja vaivaa tällä tarinalla? Osaanko minä piirtää sinusta yhtä tarkan kuvan kuin itse näen, liikuttaako kuvaukseni lukijaa, löydänkö oikeita sanoja?”

Murtuman lisäksi viimeaikaiseen lukemistooni on kuulunut toinenkin Fossumin kirja, johon en jostain syystä ole aikaisemmin saanut tartuttua. Tämäkään kirja ei kuulu suosikkeihini, mutta asetelma on siinäkin melkoisen omaperäinen. Minä näen pimeässä (2011) kertoo keski-ikäisestä miehestä, Riktorista, joka työskentelee vanhainkodin saattohoito-osastolla sairaanhoitajana. Päällisin puolin hän hoitaa työnsä tunnollisesti, mutta todellisuudessa – kun kukaan ei näe – hän kiduttaa vanhuksia. Hän heittää heidän lääkkeensä menemään, nipistelee ja vetää hiuksista, eikä jätä jälkiä.

Siinä missä Murtuma tarkasteli elämänpelkoa, Minä näen pimeässä –kirja tarkastelee ihmistä, joka haluaa aiheuttaa tuskaa toiselle. Tuo piirre ei kuitenkaan ole se, mihin kirjan juoni keskittyy, vaan yllättäen Riktor onkin syytön kun poliisi tulee esittämään syytöksiään. Kuten muutkin Fossumin kirjat Minä näen pimeässä sukeltaa syvälle päähenkilön pään sisään ja maalaa kuvaa hänen motiiveistaan ja vaikuttimistaan. Tarinan tempo onkin siksi melko hidas ja sisälsi kohtauksia, jotka eivät varsinaisesti liittyneet juoneen mitenkään, mutta ne valottivat päähenkilön päänsisältöä.

Minä näen pimeässä ja Murtuma –kirjat olivat sen verran outoja, että en varsinaisesti suosittele niitä – ainakaan ensimmäiseksi Fossumiksesi. Kaikki Fossumin kirjat ovat psykologisijaromaaneja, mutta nämä kaksi vielä enemmän kuin muut. Konrad Sejer –kirjat ovat varmempi tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen, sillä ne ovat lähempänä perinteistä dekkaria ja siksi helpommin hyväksyttävää materiaalia. Kaiken kaikkiaan Karin Fossum kuitenkin ansaitsee approved –leiman, koska naisen mielikuvitus ja omaperäisyys on ehdottomasti hatun noston arvoista.

Syyllisyys ja sovitus

Ian McEwanin kirjoittama Sovitus (2001) on todella hyvä kirja. Tarina on omaperäinen ja se kerrotaan niin uskomattoman kauniisti. Sovituksen kohdalla ainoat moitteet menevät markkinointiosastolle. Ongelma on sama kuin Tuulen viemän kohdalla: sitä aivan turhaan markkinoidaan rakkaustarinana kun kirja on niin paljon muutakin. Sovituksen takakansi julistaa, että kyseessä on riipaiseva rakkaustarina, mutta mielestäni se kategorioi tarinaa liikaa. Suurta rakkaustarinaa enemmän kirja keskittyy kertomaan elämän sattumanvaraisuudesta, syyllisyydestä ja sodasta.

Sovitus kertoo useamman henkilön silmin ensin eräästä kesäisestä päivästä vuonna 1935 ja sen jälkeen toisesta maailman sodasta ja mihin se kunkin vei. Tarina alkaa kolmetoistavuotiaan Briony Talliksen kuvauksella kesän kuumimmasta päivästä, jolloin hän päätti ryhtyä kirjailijaksi. Tuona päivänä, epäonnistuneen näytelmän masentamana ikkunaan tuijottaessaan, hän sattui näkemään siskonsa Cecilian ja siivoojan pojan, Robbien, välillä omituisen kohtauksen suihkulähteellä. Koska Briony ei ymmärrä, mitä suihkulähteellä todella tapahtui, hän inspiroituu kuvittelemaan tarinan.

Koska jokainen tulkitsee näkemäänsä omien ajatustensa ja tunteidensa kautta, maailma ei näytä samalta eri ihmisten katsomana. Dramatiikkaa ja suuria tarinoita rakastava Briony katselee tuon kesäpäivän tapahtumia tiukasti omasta näkökulmastaan ja päätyy siksi tekemään virheen, joka muuttaa Brionyn, Cecilian ja Robbien elämät peruuttamattomasti. Briony tekee näkemänsä pohjalta tulkinnan ja sanoo kolme sanaa: ”Hän sen teki.” Nuo muutamat pienet sanat tekevät viattomasta viallisen. Aloittelevalla kirjailijalla on tarinankertojan kykyjä ja saa siksi myös muut uskomaan omaan versioonsa päivän tapahtumista. Cecilian ja Robbien kuvaukset päivästä ja tuosta oudosta kohtaamisesta suihkulähteellä avaavat lukijalle aivan uudet näkökulmat, joiden kautta päivän tapahtumat näyttävät tyystin erilaisilta kuin Brionyn silmissä.

Tuon kesäisen päivän jälkeen tarina siirtyy Ranskaan ja vuoteen 1940, jolloin Britannian armeija on vetäytymässä kohti rannikkoa. Robbie on yksi niistä onnettomista, jotka kulkevat pitkän ja epätoivoisen matkan kohti rannikkoa ja kotia. Robbie on haavoittunut, janoinen ja tuskissaan, mutta eteenpäin on kuljettava, sillä saksalaiset ovat aivan kannoilla. Robbieta ajaa eteenpäin myös ajatus siitä, että Cecilia on kanaalin toisella puolella. Toisella puolella on myös Briony, joka on ilmaissut halunsa korjata tekemänsä vääryyden. McEwan kuvaa todella elävästi sotaa ja pakenevaa armeijaa. Jano, kipu ja saksalaisten pommikoneet tekevät matkasta hyvin raskaan. Kuvaus oli niin elävää, että se sai lukijankin suun kuivumaan ja jalat särkemään. Robbien kuvaus perääntymisestä päättyy rannikon entiseen lomakaupunkiin, jossa tuhannet liittoutuneiden sotilaat odottavat laivoja dyyneillä.

Sillä aikaa kun Robbie on kanaalin toisella puolella, Briony on kasvanut aikuiseksi suuren syyllisyyden kanssa. Hän on alkanut ymmärtää tehneensä virheen, joka on pilannut kahden nuoren ihmisen elämän. Hän on ryhtynyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi tehdäkseen jotain hyödyllistä elämällään, vaikka kirjoittaminen olikin hänen alkuperäinen suunnitelmansa. Sota on alkanut näkymään jo Lontoossakin ja sairaala valmistautuu ottamaan vastaan perääntyneet, loukkaantuneet sotilaat.

Kun laivat ovat viimein saaneet liittoutuneiden sotilaat kanaalin yli ja tuhannet loukkaantuneet sairaaloihin, tarina hyppää jälleen eteenpäin. Se siirtyy vuoteen 1999 ja Brionyn syntymäpäivään. Vuodet ovat vierineet, mutta edelleen Briony hakee sovitusta teolleen. Hän on kirjoittanut kirjan.

Kirja on mielettömän hyvin kirjoitettu. Se ansaitsisi tripla hylkeet, jos me niitä useampia jakaisimme. En voi kuin kiittää armasta kollegaani siitä, että hän painosti minut katsomaan riipaisevaa rakkaustarinaa ja kannessa komeilevan Keira Knightleya pidemmälle. Pakko kirjasta tehty elokuvakin on kyllä katsoa, vaikka olenkin melko skeptinen sen suhteen, että tarina olisi onnistuttu tuomaan valkokankaalle yhtä loistavana.