27

27-vuotiaana ylittää maagisen rajapyykin. Se erottaa kuolevaiset ja kuolemattomat.

"27 ei ole vain numero muiden joukossa!
27 on erikoinen numero, pimeyden magneetti, joka yliluonnollisella voimalla vetää lahjakkaita taiteilijoita kuoleman mustaan aukkoon. 27 on maaginen raja, jonka yllitse astuvat vahingoittumattomina vain epäonnistuneet."

Angie on juuri täyttänyt 27-vuotta. Hänellä on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla sitten traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angie kuvittelee olevansa väärinymmärretty kirjailijanero, mutta todellisuudessa hän on vain laiska ja keskittymiskyvytön. Hänen opintonsa junnaavat paikoillaan ja niin opettajat kuin sukulaisetkin vaativat tuloksia. Alku ei siis ole kovin rakastettava, mutta jotenkin pystyn silti näkemään mitä Angien päässä liikkuu ja miltä hänestä tuntuu. Kukapa ei olisi halunnut joskus saavuttaa jotakin? Kukapa ei olisi joskus sommitellut päässään mestariteosta, joka ei kuitenkaan suostu tulemaan näkyväksi. Kelläpä ei olisi tuttavaa, joka onnistuu kaikessa kun itse ei saa aikaan mitään.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010) on todella nerokas teos. Se leikittelee ihmisten tarpeella jättää jälkensä maailmaan. Se tutkii miten kuva itsestämme eroaa niin paljon siistä miten muut meidät näkevät. Salmelan hahmot ovat teräväpiirteisiä ja alussa lähes karikatyyrejä yksinkertaisuudessaan. Pikku hiljaa tarinan kuoriutuessa tajuaa kuitenkin hahmojen inhimillisyyden ja yksipuolisuus varisee pois.

Angie päätyy urbaanista keskieurooppalaisesta ympäristöstään Suomeen ja maaseudulle pieneen mökkiin maalaistalon viereen. Siellä niittyjen ja metsän keskellä hänen tulisi kirjoittaa mestariteostaan, mutta tuloksena on vain sekalaisia keskeneräisiä tekstejä. Samaan aikaan pihan toisella puolella eletään kaoottista lapsiperheen arkea luonnonmukaisesti ja kestävästi. Valot sammutetaan kun niitä ei tarvita, kauppaan tuodaan omat kangaskassit mukaan, ruokaa kasvatetaan itse, loput ostetaan luomuna, vaatteet tehdään itse kangasta myöten tai ostetaan käytettynä, kompostoidaan, kasvatetaan yrttejä ja kerätään marjoja, leikitään lasten kanssa ja käydään kyläyhteisökokouksissa. Perheen täydellinen äiti hymyilee, kuuntelee, ymmärtää ja puhuu viisaasti.

"Se on yksi suuri huijaus, tämä Lady Täydellinen, kolme kaunista lasta, rakastava mies ja romanttinen talo maaseudulla. Kukaan ei ole vielä huomannut sitä, eikä se itsekään. Minä olen ainoa, joka tietää."

Kirjan kerronta painii aivan omassa sarjassaan. Salmela sekoittelee kirjassaan kiinnostavasti erilaisia tekstejä ja kertojia. Ne kaikki paljastavat tarinan henkilöistä uusia puolia. Kirjassa tragedia ja komedia kohtaavat ja niin Angien matka kuin perheen idyllikin muuttuvat farssiksi.

27 on itselleni harvinaisen ajankohtainen kirja. Minulla on tätä kirjoittaessani 296 päivää aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angien tavoin minunkin ainut toivoni taitaisi muiden kykyjen puutteessa olla (kyseenalainen) kirjallinen nerous. 27 on todellakin rajapyykki. Se on auttamatta lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Sitä ei voi enää hyvällä tahdollakaan pyöristää alaspäin. Päivä päivältä nuoruus rapisee lattialle kuin kuivat lehdet. Voin aivan täysin nähdä mistä Angien järjettömän ehdottomat ajatukset kumpuavat. Ne tulevat paniikista, joka nousee kun aika kuluu ja mahdollisuudet vähenevät.

Ja kuitenkin, en voi olla miettimättä, että mitä hiton väliä sillä on. Mitä väliä sillä on kuka minua miettii kun minusta on jäljellä enää tomupilvi? En minä siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedä. Kaikki on tässä.

Joinakin päivinä on vain vaikeampaa elää hetkessä kuin toisina.

Kova kuin kivi

Frank Ross on matkalla Fort Smithiin ostamaan poneja 1870-luvun Arkansasissa kun hänen palkollisensa Tom Chaney vie häneltä hengen, hevosen, pari kultapalaa ja 150 dollaria. Chaneyn pakenee intiaaniterritorion alueelle ja liittyy tunnettuun rikollisjoukkoon. Viranomaiset ovat haluttomia lähtemään hänen peräänsä, joten isänsä kirjanpitäjänä toimiva neljätoistavuotias Mattie Ross lähtee selvittämään asioita. Hän jättää surunmurtaman äidin ja nuoremmat sisarrukset kotiin ja lähtee Chaneyn perään, sillä hän on vakaasti päättänyt, että murhaajan täytyy saada rangaistuksensa. Avukseen hän palkkaa alkoholistin, liipasinherkän liittovaltion sheriffin nimeltä Rooster Cogburnin. Tom Chaneyn perässä on kuitenkin myös texasilainen Ranger LaBoeuf, joka havittelee rikollisen päästä luvattua palkkiota.

Charles Portis kirjoitti kirjan  Kova kuin kivi (True Grit) vuonna 1968. Mattie on tarinan päättäväinen ja saarnaava minäkertoja, joka kertoo tarinaa vanhana naisena kauan nuoruuden seikkailunsa jälkeen. Portis on onnistunut todella hyvin luomaan Mattielle oman äänen, joka on erittäin uskottava ja tarinan kannalta toimiva. Tarina etenee hyvin tehokkaasti ja suoraviivaisesti aivan kuin Mattie Rosskin, mutta toisin kuin Mattie, kirja on myös hauska. Portis kuvaa myös hyvin uskottavasti sisällissodan jälkeisen amerikkalaisen rajaseudun elämää. Mattie selostaa kuivan asiallisesti ampumiset, puukotukset ja julkiset hirttäjäiset, mutta välillä hän suorastaan tuohtuu kertoessaan mielipiteitään, jotka rönsyilevät tarinan lomassa. Kertojan luonne tulee vahvasti esiin tekstistä hänen siteeratessaan raamattua, neuvoessaan lukijaa ja selostaessaan tosiasioita tunteettomasti. Mattie on vanhatestamentillisen tuomitseva ja päättäväinen kuin ajokoira. Hän ei aio luovuttaa ennen kuin näkee Chaneyn roikkumassa hirressä.

Kova kuin kivi on todellinen länkkäri, suuri seikkailu ampumisineen ja ajojahteineen. Samalla se kuitenkin kertoo villin lännen katoamisesta. Tarinan päättyessä ollaan 1900-luvulla ja pyssysankarit ovat päätyneet kiertävään sirkukseen. Maailma on muuttumassa ja se on paljon vähemmän villi kuin aiemmin.

Tutustuin tarinaan ensi kerran pari vuotta sitten katsoessani Kova kuin kiven uuden filmatisoinnin, joka on Coenin veljesten käsialaa. Pidin elokuvasta hyvin paljon, mutta päädyin lukemaan kirja vasta tänä syksynä kun törmäsin siihen sattumalta kirjastossa. Elokuva oli todella hyvä ja se osoittautui olevan erittäin uskollinen kirjalle. Kirja ei sekään pettänyt. Charles Portis on rakentanut tarinansa ja etenkin sen päähenkilön / kertojan todella hyvin. Suosittelen lämpimästi. Tulen nimittäin itsekin vielä joskus palaamaan tähän kirjaan.

Sieppari ruispellossa

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951) kertoo vain muutamasta päivästä Holden Caulfieldin elämässä. Holden on juuri potkittu ulos taas yhdestä koulusta, koska ei välitä tarpeeksi edes yrittääkseen läpäistä kurssejaan. Vain äidinkieli jaksaa hieman kiinnostaa Holdenia, kaikki muut kurssinsa hän on jälleen reputtanut. Holden ei myöskään jaksa enää ääliömäisiä ja falskeja koulutovereitaan sekä opettajiaan ja päättää siksi lähteä pois koulusta jo ennen kuin joululoma alkaa ja hänen koulutyönsä nykyisessä opinahjossa päättyy. Holden lähtee kotikaupunkiinsa New Yorkiin, mutta ei mene kotiinsa, sillä ei halua vielä kohdata vanhempiaan.

”Olin kuudentoista silloin ja olen seitsemäntoista nyt, ja joskus käyttäydyn niin kuin olisin kolmetoista. Se on tosi ironista, koska olen melkein metri yhdeksänkymmentä pitkä ja minulla on harmaita hiuksia.”

Vietettyään päivän turmioelämää New Yorkissa Holden päättää lähteä kokonaan pois, jotta ei joutuisi kohtaamaan vanhempiaan ja velvollisuuksiaan. Hän kuitenkin haluaa nähdä pikkusiskonsa Phoeben ennen lähtöään. Phoebe suuttuu veljelleen tämän lähtöaikeista ja lopulta Holdenin on pakko luvata tulla takaisin kotiin.

Holden ei välitä mistään tai kenestäkään ja kuitenkin hän välittää kaikista. Hän pitää kaikkia falskeina, mutta kuitenkin miettii mitä ohikäveleville tytöille tapahtuu: menevätkö he naimisiin joidenkin puupäisten jätkien kanssa, sellaisten, jotka ovat tosi häijyjä eivätkä koskaan lue kirjoja. Holden murehtii maailmaa ja suree ihmisten kohtaloita, vaikka haluaakin vain sanoutua irti kaikesta.

Sieppari ruispellossa on kuvaus nuoruudesta ja itsensä etsimisestä. Nykyään aihepiiri kuulostaa jo kliseiseltä, mutta kiinnostavaksi Salingerin versiosta tekee sen kirjoitusajankohta. Salinger teki aikanaan uraauurtavaa työtä aiheen tiimoilla laittaessaan Holdenin kertomaan noista muutamasta kapinan täyteisestä päivästä. Salingerin tapa kertoa tarina Holdenin suulla ja kielellä, joka on kaukana kirjakielestä (Holden toistelee esimerkiksi näitä asioita: Ihan tosi, ironista, falski, huvittava, hitto ja helvetti), on varmasti myös osa syynä siihen, miksi kirja nousi aikanaan suurelle yleisölle hyvin tärkeäksi. Se kuvasi nuorten sielunelämää osuvasti heidän omalla kielellään.

Salingerin kirjan ongelmaksi omalla kohdallani kuitenkin muodostui se, että kirja on niin vahvasti sidoksissa aikaansa. Nykylukijan se jättää helposti hieman kylmäksi, sillä siihen ei ole kovin helppo samaistua tässä ajassa. Aihetta on käsitelty kirjan kirjoittamisen jälkeen lukuisilla eri tavoilla. Kaikki nuo tarinat ovat luoneet kokonaisen kuvaston siitä millaista nuorten elämäntuska ja kapina on, ja Sieppari ruispellossa poikkeaa tuoska kuvastosta jonkin verran. Holdenin kapina näyttäytyi varmasti rajumpana ja osuvampana viisikymmentäluvulla kuin miltä se näyttää nyt.

Sieppari ruispellossa on taas niitä kirjoja, joissa arvostan ajatusta suuresti, mutta jokin ei vain nyt napannut. Tarinasta oli vaikea saada otetta myös siksi, että juoni ei noudattele perinteisiä polkuja vaan kertoo tosiaan vain muutamasta päivästä yhden ihmisen elämässä. Kirja on tapahtumakuvaus ja henkilökuva. Se näyttää millainen herkkä filosofi teinipoika voi olla etsiessään itseään ja paikkaansa, vaikka samaan aikaan käyttäytyy kuin ei välittäisi mistään. Tämä kirja on niin voimakkaasti sidoksissa aikaansa, että aikaa kestävästä aiheestaan huolimatta, sen käsittelytapa ei ainakaan minuun uponnut kovin hyvin – siksi vihainen hylje.

P.S. Tuota meidän vihaista hyljettä on joskus niin kauhean vaikea antaa, koska se niin voimakkaasti ilmoittaa asian olevan paskaa. Pitäisi olla sellainen tämä on subjektiivisesti paskaa -leima myös.