Kuninkaan puhe

En jostain syystä ole oikein aikaisemmin osannut tarttua elämänkertoihin tai muistelmiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta ehkä olisi aika korjata asia. Aloitin tutkimusretkeni elämänkertojen maailmaan Mark Loguen ja Peter Conradin kirjalla Kuninkaan puhe (The King´s Speech - How One Man Saved the British Monarcy, 2010), joka kertoo Englannin kuninkaan Yrjö VI puheterapeutista, austraalialaisesta Lionel Loguesta. Tulin oikeastaan tarttuneeksi kirjaan, sillä olen joskus katsonut aiheeseen liittyneen samannimisen elokuvan, joka ei ollut ollenkaan hassumpi. Kirja ei sekään ollut ollenkaan huono, mutta ehkä vain toisti itseään hieman liikaa. Mutta toisaalta, kenempä elämä ei joskus hieman toistaisi itseään?

Lionel Logue muutti perheineen Lontooseen 1924. Lionel oli itseoppinut puheterapeutti ja vuonna 1926 hän sai vastaanotolleen kuninkaallisen potilaan, silloisen Yorkin herttuan, prinssi Albertin. Prinssi oli kärsinyt kiusallisesta änkytyksestä jo lapsuudestaan saakka. Tuota kuninkaallista änkytystä oli koettanut hoitaa useat spesialistit vuosien varrella, mutta mikään ei ollut auttanut. Yorkin herttua oli kaikeksi onneksi kuningas Yrjö V toinen poika, joten kukaan ei odottanut hänestä kuningasta. Valitettavasti myös kuninkaan nuoremmalla pojalla oli jonkinverran velvollisuuksia ja julkisia puheita pidettäväksi ja ne osoittautuivat prinssi Albertille suureksi koettelemuksiksi. Vasta Lionel Loguen tekniikat toivat helpotusta prinssi Albertin puheeseen. Puheen sujuvuus nousi kuitenkin aivan uudenlaiseen arvoon, kun prinssi Albertin veli luopui kruunusta naisen takia oltuaan kuninkaana vain alle vuoden. Se tarkoitti, että prinssi Albertista tulisi kuningas Yrjö VI, eikä puheiden pitämisestä tuon jälkeen tulisi loppua.

Kirja itsessään ei ollut mitenkään timanttisesti kirjoitettu, mutta pidin kyllä tarinasta - siitä miten itseoppinut puheterapeutti auttaa kuningasta voittamaan puheongelmansa. Englanninkielinen nimi on tosin hieman liian mahtipontinen ja dramaattinen sopiakseen kirjan nimeksi. Tosielämästä nimittäin puuttuu draamankaareen kuuluvat huiput ja laaksot eikä kirjassa siksi ole sellaista jännitettä, jota nimi antaa odottaa; Logue opettaa menetelmiään kuninkaalle ja tämä harjoittelee. Pikku hiljaa kuninkaan puhe paranee ja puheiden pito helpottuu. Tärkeitä ja jännittäviä puheita pidetään ja kuningas selviytyy niistä aina vain paremmin. Tarina on siis melko tasainen koko matkan, eikä tarjoa suurta draamaa.

En ehkä suosittelisi tätä kirjaa muille tasapaksuutensa vuoksi, mutta en toisaalta pitänyt sitä kovin huononakaan. Todellisuus ei nimittäin ole tässä tapauksessa tarua ihmeellisempää, mutta se kuitenkin on pieni ja aika sympaattinen osa Iso-Britannian historiaa. Se kertoo miehestä, joka oikeasti kykenee auttamaan toista miestä ja parantamaan niin tämän puheen kuin elämänkin laatua. Se kertoo vuosia jatkuvasta yhteistyöstä ja pikku hiljaa kehittyvästä ystävyydestä. Tällä kertaa en siis aio antaa kirjalle hylkäävää tai hyväksyvää leimaa vaan annan sille hyväksyvän taputuksen olalle.

Orange is the New Black

Jokin aika sitten Yle esitti sarjan, jossa Pohjoismaista yhteiskuntaa esiteltiin maapallon eri kolkista saapuville vieraille. Yksi jaksoista käsitteli Pohjoismaista vankilajärjestelmää ja tuossa jaksossa vieraana oli yhdysvaltalainen vankilanjohtaja. Hän kauhistui suomalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten liberaalia näkemystä pahantekijöiden rankaisusta. Hän ei käsittänyt vankien hyviä oloja, vapauksia tai tarjottuja etuuksia. Pohjoismaalainen vankeinhoito vaikutti varmasti melkoiselta hippitouhulta Yhdysvalloista kotoisin olevan vankilanjohtajan silmin, sillä rapakon tuolla puolen vankien oikeudet ja olot ovat kovin kehnot. Räikein esimerkki on ehkä se, että useimmissa osavaltioissa vangit menettävät äänioikeutensa, joissakin osavaltioissa jopa lopuksi ikää oli tuomio ollut kuinka pitkä tahansa (Alakulppi, J. 30.3.2009. Roistojen valtio. http://fifi.voima.fi/artikkeli/2009/maaliskuu/roistojen-valtio). Tuo Ylen esittämä sarja nousi mieleeni lukiessani Piper Kermanin kirjaa Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Orange is the New Black 2010), sillä se antoi pienen, mutta sitäkin valaisevamman kurkistuksen Yhdysvaltojen vankilajärjestelmään.

Orange is the New Black ei oikeastaan kiinnostanut minua aluksi. Kirja heitettiin minulle puolihuolimattomasti suositusten saattelemana, mutta jotenkin en vain ensin syttynyt siitä. Ajattelin, että kyseessä on taas yksi liioiteltu tarina naisvankilan elämästä. Käänsin kuitenkin kelkkani kun tajusin kirjan perustuvan tositapahtumiin. Piper Kerman joutui vuonna 2004 vankilaan kymmenen vuotta vanhan rikoksen takia. Hän oli silloisen tyttöystävänsä yllyttämänä suostunut kuljettamaan huumerahoja ja vuosia myöhemmin huumeringin jäätyä kiinni Piperinkin rikos paljastui. Hänet tuomittiin salakuljetuksesta viideksitoista kuukaudeksi vankilaan. Tuomion täytäntöön pano kuitenkin viivästyi vielä monella vuodella, sillä muiden samaan vyyhteen sotkeutuneiden henkilöiden juttujen käsittelyt venyivät. Piper ehti siis aikuistua, viisastua, mennä kihloihin ja hermoilla kymmenen vuotta rikollisen elämänsä jälkeen ennen kuin joutui vankilaan. Lopulta hän kuitenkin päätyy Danburyssa, Connecticutissa sijaitsevaan kolminkertaisen piikkilangan ympäröimään alimman turvallisuustason naisten vankilaan.

Piper on keskiluokkaisena valkoisena korkeakoulutettuna naisena harvinainen näky naisten vankilassa. Kaiken muun näköisiä ja kokoisia ja koulutuksen omaavia naisia vankilasta kyllä löytyy. Kirja on kertomus Piperin vuodesta itselleen täysin uudessa ympäristössä kaukana mukavuusalueen ulkopuolella. Se on kertomus erilaisten taustojen omaavien naisten kohtaamisesta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tuon vuoden aikana Piper oppii paljon vankilajärjestelmästä ja järjestelmään päätyvistä naisista ja huomaa myös omaavansa paljon yhteistä narkkareiden, talousrikollisten ja kaikkien muidenkin pahantekijöiden kanssa.

Orange is the New Black kertoo naiseuden koko kirjon ja yllättävien ystävyyssuhteiden lisäksi myös Yhdysvaltojen vankilajärjestelmästä ja sen onnettomasta tilasta. Yhdysvalloilla on väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja maailmassa, se on paljon kun miettii, että maailmassa on myös monia diktatuureja, joissa on kuitenkin vähemmän vankeja vankiloissa kuin vapaanmaailman lippulaivalla, Yhdysvalloilla (Alakulppi 2009). Vankien määrä on kuitenkin räjähtänyt käsiin vasta viime vuosikymmeninä. Vankien määrä on tällä hetkellä lähes kolminkertainen 1980-lukuun verrattuna. Suurena syynä tähän on maan vähimmäistuomiojärjestelmä huumausainerikoksissa, joka on tärkeä osa Yhdysvaltojen huumeiden vastaista sotaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomareiden on pakko langettaa tietyt tuomiot huumausainerikollisille lieventäviä asiahaaroja huomioimatta tai tuomittavaa rikollista sen kummemmin arvioimatta. Nämä vähimmäistuomiot ovat myös hyvin pitkiä, jopa kymmeniä vuosia kestäviä. Tästä syystä Piperinkin asianajaja kehotti häntä myöntämään syyllisyytensä. Jos asia olisi mennyt tuomioistuimeen ja Piper olisi hävinnyt, hän olisi voinut joutua jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan nuoruuden virheestään. Jos hän taas tunnustaisi, Piper joutuisi varmasti vankilaan, mutta vain paljon lyhyemmäksi ajaksi. Piper luonnollisesti valitsi tunnustamisen.

Piper Kerman on kirjoittanut tarinansa todella hyvin. Kirja imaisee mukaansa vankilan muurien taakse ja kertoo hauskasti aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Kirjassa näkyy myös kirjoittajan itseironia. Hän kertoo hyvin alun pelostaan ja epävarmuudestaan, yrityksistään valmistautua vankilaan menoon ja pyrkimyksistään olla poliittisesti korrekti paikassa, jossa poliittisella korrektiudella ei ole mitään merkitystä. Alun vaikeus kuitenkin väistyy pikku hiljaa ja rutiinit ottavat vallan. Piper käy hänelle määrätyssä vankilatyössä, juoksee ja joogaa. Hän tajuaa, että tuomiotaan istuessa tulee hulluksi, jos ei sopeudu vankilaelämään ja sen rutiineihin. Sopeutumisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Aidan toiselle puolelle ei ole helppo palata vuosien jälkeen, jos kaikki elämä on ollut muurien sisäpuolella. Piper on harvoja onnekkaita, jolla on kihlattu, laumoittain ystäviä ja jopa työpaikka odottamassa hänen vapautumistaan. Useimmat eivät kuitenkaan ole niin onnekkaita.

Tuomionsa loppupuolella Piperin joutuu vapautusta edeltävään valmennukseen, joka on pakollinen kaikille vapautuville vangeille.  Valmennus osoittautuu kuitenkin lähinnä huonoksi vitsiksi. Kaikki tunnit ovat vankilan oman henkilökunnan pitämiä ja ensimmäisellä niistä ruokahuollon työntekijä kehottaa naisia kohtelemaan vartaloaan temppelinä, mutta ei kerro miten varattomat naiset saisivat hankittua terveydenhuollon palveluja. Toisella luennolla asumisesta puhui rakennus- ja huoltopalvelujen tyyppi, joka puhui eristyksistä, peltiverhoiluista ja parhaista kattomateriaaleista, mutta ei sanaakaan edullisen vuokra-asunnon hankkimisesta. Kaikki tunnit etenevät samaan tapaan eivätkä valmista naisia elämään tuomion jälkeen millään tavalla.

Piperin kertomuksen perusteella ei ole ihme, että suuri osa vangeista palaa bumerangina takaisin vankilaan. Jopa kaksi kolmesta vangista palaa kolmen vuoden sisällä takaisin vankilaan Yhdysvalloissa (Alakulppi 2009). Vaikka pohjoismainen järjestelmä saattoi yhdysvaltalaisesta vankilanjohtajasta vaikuttaa pöyristyttävän vapaamieliseltä, olisi ehkä silti järkevämpää keskittyä vähemmän rankaisemiseen ja enemmän ennaltaehkäisevään työhön – sillä voitaisiin jopa säästää veronmaksajien rahoja. Vankilajärjestelmän ylläpitäminen nimittäin maksaa Yhdysvalloille 68 miljardia dollaria vuodessa (Alakulppi 2009).

Vasta vankila näyttää Piperille mitä hänen huumausainerikollisuuden edistämisensä merkitsee monille ihmisille. Hän näkee ihmisiä, joiden elämän huumeet ovat tuhonneet ja käsittää omankin osuutensa vakavuuden. Hän kuitenkin toteaa, että hyödyllisempää olisi ehkä ollut määrätä hänet työskentelemään päihdeklinikalle kuin laittaa vankilaan. Päihdeklinikalla hän olisi todella nähnyt tekojensa seuraukset ja tehnyt jotain niiden korjaamiseksi sen sijaan, että istuisi kuluttamassa veronmaksajien rahoja vankilassa. Orange is the New Blackin parasta antia onkin sen kuvaus naisvankilan todellisuudesta ja järjestelmän järjettömyydestä. Järjestelmä on suunniteltu rankaisemaan, ei muuttamaan mitään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi ja voin myös todeta, että se on huomattavasti parempi kuin siitä tehty samanniminen sarja. Olen muutamien jaksojen verran sarjaa katsonut, ja vaikka se onkin ihan hyvä, ei se vedä vertojaan kirjalle. Todellisuus teki Piper Kermanin kirjasta kiinnostavan, mutta sarjassa tuo todellisuudentuntu hukkuu dramaattisten juonenkäänteiden ja liioitellun sentimentaalisuuden alle. Sarja on vain yksi keksitty vankilatarina muiden joukossa ja siitä ovat hukkuneet kaikki ne teemat, jotka tekivät kirjasta kiinnostavan.

Kunkku ja Kyrön vaihtoehtoinen maailman historia

Luinpa taas vaihteeksi Tuomas Kyröä. Tällä kertaa mukana ei kuitenkaan ollut jäniksiä tai mielensäpahoittavia vanhoja miehiä vaan ihan oikeita kuninkaallisia. Kyrön Kunkku (2013) kertoo Suomen historiasta, tarkemmin sanottuna kuningas Kalle XIV Penttisen ajasta. Kirja käy läpi niin kuningaskunnan kuin kuninkaankin vaiheita vuodesta 1947 alkaen aina vuoteen 2013 asti, jolloin kunkku irtisanotaan virastaan ja monarkia lakkautetaan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä historiallinen romaani, sillä se on myös suuri selviytymistarina, jossa entinen kuningas yrittää opetella elämään normaalia elämää ilman palvelijoita ja erityiskohtelua.

Vuonna 1947 Vantaalla kuninkaan hovissa syntyy kruununperijä Kalle XIV Penttinen. Suomi on Kyrön maailmassa vanha ja arvostettu kuningaskunta, jossa jo vuonna 1947 käydään kauppa, kehitetään hyvinvointia ja tuotetaan tasaiseen tahtiin veronmaksajia. Sillä aikaa kun muu maailma on sotinut, Suomesta on kehittynyt tärkeä tekijä musiikki-, elokuva- ja puunjalostusteollisuudessa.  Suomella ei ole vihollisia, toisinkin kuin naapurimaalla Ruotsilla, jolla ei mene niin hyvin. Ruotsin ja Norjan välisen sodan jälkeen usean sukupolven itsetunto-ongelmiin haetaan ratkaisua kotipolttoisella viinalla ja itsemurhalla. Sota tulee myös heijastumaan koko maan kehitykseen tulevina vuosikymmeninä.

Suomi siis kukoistaa ja sen kansalaiset ovat onnellisia. Eivät kuitenkaan aivan kaikki, sillä pian saamme huomata, ettei kuninkaan pojalla ole helppoa. Tulevasta kunkusta leivotaan edustuskelpoista aristokraattia, joka tulisi näyttämään tärkeältä vaihtelevissa tilaisuuksissa. Mikään hauska ei äidin mielestä sovi kuninkaallisen arvolle ja Vantaan linnan muurit eristävät kunkun kaikista muista lapsista. Muurien sisäpuolelta kunkulle löytyy vain yksileikkitoveri, imettäjän poika Heikki Kohtalonmäki. Kohtalokkaan lumipallosodan tuloksena kunkku joutuu kuitenkin eroon ainoasta ystävästään. Ainut lohtu kunkulle on Suomen kansallislaji tennis. Vuodet vierivät kunkun haaveillessa tennistähteydestä ja lyödessä tennispalloa kerta toisensa jälkeen kohti linnan muuria.

Koulussa kunkku kuulee entisten kuninkaiden valloitusretkistä ja sodista ja toteaa, että kuninkaallisena olossa on ehkä sittenkin puolensa. Valitettavasti Suomi on kuitenkin moderni kansakunta, jossa kuninkaan valtaoikeuksia on supistettu merkittävästi. Asioita määrää pääministeri ja kuningashuone toimii vain keulakuvana. Edes kruunua ja kärpännahkaviittaa ei saa käyttää kuin kruunajaisissa. Tämä karu totuus selviää kunkulle vasta aikuisena, sillä ahkeran pinnaamisen takia kunkku ei koskaan ollut paikalla kun asiasta kerrottiin koulussa. Todellisuus iskee kunkkua vasten kasvoja, kun hän aikuisuuden kynnyksellä joutuu kulkemaan pääministerin mukana edustustilaisuuksissa viihdyttämässä vanhoja tätejä. Hän ei tulisi valloittamaan uusia alueita tai aloittamaan sotia. Hänen tehtävänsä on edustaa.

Ei kunkunkaan elämä kuitenkaan ihan täynnä pelkkää tylsyyttä ja yksinäisyyttä ole. Hän nimittäin havaitsee, että nahkapaikkaisella takilla ja urheiluautolla saa naisia. Naiset kuitenkin tulevat lopulta koitumaan myös hänen tuhokseen ja romauttamaan kuninkaallisen kulissin: tulee potkut, vaimo jättää, lapset katoavat omille teilleen ja kunkku joutuu sossun luukulle. Onneksi kaiken kurjuudenkin keskeltä löytyy Helena, joka lupaa auttaa, jotta kaikki saataisiin jouluksi kuntoon. Kuninkaalliseksi kunkku ei kuitenkaan halua enää palata, sillä viimein hänellä on oma elämä, jota ei pääministerit tai äidit määräile.

Kyrön kirja on mielenkiintoinen vaihtoehtoinen maailmanhistoria. Se on hauska ja oivaltava, mutta silti sen lukeminen kesti ihan luvattoman kauan. Kirja on kevyt viisi ja puolisataasivuinen tiiliskivi, joka käy ehkä hieman liiankin tarkasti läpi kuningaskunnan ja kunkun vaiheita. Kirja ansaitsee ehdottomasti hyväksyvät arvostelut, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Kunkku pursuilee ideoita, satiiria, yhteiskuntakritiikkiä ja kuulostaa iltapäivälehtien lööpiltä. Tavallaan pidin kokonaisuudesta, mutta kaikkea oli ehkä vähän liikaakin. Kunkku on kuitenkin hyvä tarina julkisuudesta ja aseman tuomista odotuksista. Kunkku on nimittäin ihan tavallinen hölmöilevä tyyppi, joka pitää tisseistä, hampurilaisista ja tenniksestä, eikä kuninkuus tee hänestä mitenkään erityistä. Kyrön teos pohtii myös, mikä osuus kansakunnan historialla on sen tulevaisuudessa: olisiko Suomi ollut ilman sotia avoimempi ja positiivisempi, olisiko sota Ruotsissa saanut Abbankin laulamaan kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisiä lauluja?

Layla

”`Kurdi elää suvulleen´, bursalainen sanoi. Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”

”Minut kihlattiin kehdossa” Tätä viisitoistavuotias Layla ajattelee hääyönsä jälkeisenä aamuna ja tuosta aamusta alkaa Laylan koettelemukset. Jari Tervon Layla (2011) kertoo kurditytöstä, jonka aviomies hääyönaamuna raivostuu kun lakanoihin ei ole sotkeentunut verta. Layla ei tiedä mitä väärää hän on tehnyt, mutta tiukasti perinteitä vaalivassa kurdisuvussa tämä aiheuttaa skandaalin, yhden miehen murhan ja Laylan kuolemantuomion. Veli Nasir kuitenkin auttaa Laylan pakoon viime hetkellä.

Layla on asunut koko siihen astisen elämänsä Istanbulissa, mutta kuitenkin siitä eristettynä. Layla asui sukunsa gecekondussa, jota ympäröi vuoden 1999 maanjäristyksen rikkomasta tiilistä, laudanpätkistä ja raudankappaleista rakennettu muuri. Naisen tehtävät rajoittuvat gecekondussa börekin leipomiseen, naimisiin menemiseen hänelle valitun miehen kanssa ja tämän miehen hänelle siittämien lasten hoitamiseen. Häidensä jälkeen Layla joutuu pakenemaan sukunsa luota ja passittomana hän joutuu ihmissalakuljettajien käsiin ja orjatyövoimaksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Laylan pakomatkalla on kuitenkin määränpää. Hänelle on kerrottu Finlandiyasta.

”Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. 

Se oli Finlandiya. 

Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finlandiyaa. – Reisien pönkittämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen.”

Tämä kenraali, erään ihmissalakuljettajan isä, kehuu suomalaisia miehiä Apollon kaltaisiksi: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat lämpimät kädet. Eivätkä suomalaiset naisetkaan miesten varjoon jääneet kauneudessaan. Kenraali kertoo, että Finlandiyassa jokainen mies ja nainen osaa lukea ja kirjoittaa. Ihmissalakuljettaja lisää isänsä ylistykseen, että Finlandiyassa jokainen ulkomaalainen saa valtiolta rahaa niin paljon kuin tarvitsee, sillä suomalaiset pitävät ulkomaalaisista. ”Asunto, ruoka ja juoma ovat ilmaisia. Töitä ei ollut pakko tehdä päivän kuumimpaan aikaan. Suleimanin aiemmat, tyytyväiset asiakkaat olivat kertoneet niin.” Niin alkaa Laylan matka kohti Finlandiyaa. Se kulkee pienellä laivalla keskellä yötä Turkista Kreikkaan, rekalla Kreikasta Saksaan ja lautalla Saksasta Finlandiyaan. Jokainen etappi on maksettava työllä, sillä mitään muuta Laylalla ei ole tarjota.

Tässä kohtaa osaat jo varmaan päätellä, arvoisa lukija, että Layla joutuu pettymään tähän kylmään pohjolan nurkkaan. Tämä ei osoittaudu sen ystävällisemmäksi paikaksi kuin muutkaan. Layla saa kyllä katon päänsä päälle, mutta hän joutuu myös ähkivien suomalaismiesten alle.

Tervon kirja on tarina ihmiskaupasta. Maailmassa on nykyään enemmän orjia kuin koskaan, vaikka orjuus onkin kielletty kaikkialla maailmassa. Kahleet ovatkin poissa, mutta niiden tilalle ovat tulleet pelko, eristäminen, kiristäminen, riippuvuus, pakottaminen ja valheelliset lupaukset paremmasta elämästä, jotka saavat useimmat taipumaan. Orjuuden nimet ovat myös vaihtuneet velkaorjuudeksi, ihmiskaupaksi, lapsityövoimaksi ja pakkoavioliitoiksi. Suurin osa orjuudessa elävistä on naisia ja tyttöjä. (Huhtanen, A-M. HS, 5.10.2014. ”Orjia on enemmän kuin koskaan – Meeri Koutaniemikuvasi vapautettuja kotiorjia”) Se laittaa miettimään tätä meidän paljon puhutun sivistyksemme tasoa.

”`Jumala on ihmisen näkymätön mielikuvitusystävä. Ruokapöydässä sillä on oma tyhjä tuoli. Siihen ei saa kukaan istua ettei istu Jumalan päälle´, Helena sanoi. 

Kukaan ei henno  kertoa ihmiselle ettei hänen ystäväänsä ole oikeasti olemassa. Se juttelee sille vakavissaan ja kertoo kaikille mitä Jumala juuri äsken oli mieltä mistäkin asiasta, kuten mustien homojen adoptiohaluista. -- 

Helena kertoi olevansa papin tytär. Siksi häntä erityisesti viehätti kristinuskon mittasuhteettomuus. 

Kristinuskon kovasti mainostetut kaksituhatta vuotta kattoivat ihmisen ajasta maapallolla 0,2 prosenttia.”

Tervon Layla ei kuitenkaan kerro ainoastaan nuoresta kurditytöstä vaan se valottaa myös muutamien onnettomien suomalaisten sielujen elämää. Yksi näistä on Helena: prostituoitu, juoppo ja kuusivuotiaan pojan äiti, jolta on evätty huoltajuus. Toinen on Armonlahti: parittaja ja konkurssin tehnyt yrittäjä, joka yrittää pelastaa vanhempiensa kodin pankin kynsistä. Orjuus ei ole kadonnut tästä Apollojen kansoittamasta maastakaan.

Jostain syystä kesti hetken ennen kuin Tervon Layla imaisi kunnolla mukaansa. Kun se sitten sen teki, kirjaa oli pakko lukea yötä myöten, koska ei sitä malttanut lopettaakaan. Laylasta tulee väkisinkin mieleen kirja, jonka joskus muinoin luin. Se oli Herbjörg Wassmon kirjoittama Lasi maitoa kiitos (2009) ja minä inhosin sitä koko sydämestäni. Se kertoo 15-vuotiaasta liettualaisesta Dortesta, joka sinisilmäisyyttään joutuu ihmiskaupanuhriksi. Pienellä paikkakunnolla hyvin köyhissä oloissa asuva Dorte tarttuu syöttiin kun hänelle tarjotaan tarjoilijan töitä Tukholmasta. Hänen passinsa kuitenkin viedään ja hänet pahoinpidellään ja raiskataan lukuisia kertoja kuten monet muutkin hänenkaltaisensa tytöt ja viedään lopulta Norjaan myyntiin.

Wassmon kirja oli kammottavan realistinen kuvaillessaan nuorentytön onnetonta matkaa, jossa asiat kääntyvät jatkuvasti huonompaan suuntaan. Pahinta kirjaa lukiessa oli varmaankin se, että tiesi niin monien joutuvan samanlaisiin kärsimyksiin tosielämässä. Tervon Layla ei ole niin synkkä tai mustavalkoinen kuin Lasi maitoa kiitos. Ei Laylakaan onnellinen kirja ole – ei kirja orjuudesta ja naisten huonosta asemasta kovin onnellinen voikaan olla – mutta kaiken synkkyyden keskellä Tervo osaa olla myös hauska.

”´Jokaiselle kebabille oli tässä maailmassa varras.´ 

Näin bursalainen kertoi setänsä opettaneen, kun bursalaisen äiti oli pyytänyt tätä kertomaan kukista ja mehiläisistä ja elämän tosiasioista.”

Tervon kirja on tarina naisten asemasta. Täällä pohjolan perukoilla on helppo paheksua kunniamurhia, jonka uhriksi Laylakin meinasin kirjanalkumetreillä joutua. Kuitenkin kun asiaa tarkemmin miettii, eivät ne täältäkään mihinkään ole hävinneet, ne ovat vain saaneet toisen nimen.

”Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyassa miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin. Mitään he eivät muistaneet. He eivät kestäneet, että heidän naisensa menivät sänkyyn toisen miehen kanssa. Entä Ranskassa? Siellä naisen tappaminen on crime passionelle, intohimomurha, ei kunniamurha. Se on muka ihan eri asia, vaikka se on ihan sama asia.”

Pahoittelen tämän postauksen valtaisaa sitaattien määrää ja jäätävää pituutta, mutta Tervolla on vain niin hyvin sana hallussaan, etten voi olla nostamatta esiin joitakin erityisen oivaltavia kohtia. Näin kävi viimeksikin kun aloin kirjoittamaan Tervon kirjasta. Jotenkin se mies vaan näköjään on tarttunut aiheisiin, jotka saavat myös allekirjoittaneen paasaamaan. Ja jotta jäisi tunne, että mekin voimme edes johonkin vaikuttaa linkaan tähän Kepa Ry:n listauksen hyväntekeväisyys joululahjoista. Sieltä löytyi todella inspiroivat listaukset sekä ekologisia lahjoja että hyväntekeväisyyslahjoja meille, joilla on jo kaikki elämisen kannalta olennainen.

 Vielä kertakiellon päälle.

”Jumala ei tehnyt ihmistä omaksi kuvakseen. 

Vanhat miehet tekivät Jumalan omaksi kuvakseen.”

Aamen.

Kun sioista tuli ihmisiä

Jatkaen hiukan samasta aiheesta, tänään aion kertoa teille George Orwellin klassikkokirjasta Eläinten vallankumous (*. Kirjan takakansi kuvailee sitä klassiseksi tutkielmaksi vallan väärinkäytöstä ja sitä se onkin. Leppeän satumaiseen muotoon puettu tarina alkaa, kun Majuri-niminen sika vakuuttaa maatilansa eläimet vallankumouksen tarpeellisuudesta, jotta ilkeät ja orjuuttavat ihmiset saataisiin häädettyä pois. Vallankumous tapahtuu juhannusaattona, minkä jälkeen eläimet jäävät maatilalle keskenään. Työt jaetaan tasapuolisesti kaikkien kesken ja vannotaan ikuista tasa-arvoa ja vapautta. Suuren ladon seinään maalataan eläinten seitsemän käskyä hyvään elämään:

"1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia."

Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että siat ja erityisesti Majuri ottavat itselleen etuoikeuksia. Aluksi kaikki omenat määrätään vain ja ainoastaan sikojen syötäväksi, sitten ne muuttavat paremmille asuinsijoille ja vähitellen ne alkavat pukeutua vaatteisiin ja nukkumaan sängyissä. Muiden eläinten ruoka-annoksia pienennetään ja työmäärää lisätään, oikeuksia rajoitetaan, niitä aletaan hallita pelolla ja kilpailijat surmataan. Samaan aikaan toinen sujuvapuheinen sika maalailee uudet säännöt ja pelottavat tilanteet muille eläimille mukamas hyviksi asioiksi, joten eläimet uskottelevat itselleen, että loppujen lopuksi asiat ovat kuitenkin vielä melko hyvin; onhan inhottavat sortajaihmiset ajettu pois. Osa eläimistä epäilee, että siat käyttävät valta-asemaansa väärin, varsinkin ne, jotka osaavat lukea ladon seinässä vähitellen muotoaan muuttavaa tekstiä. Ne eivät kuitenkaan joko muista tai halua ymmärtää asioiden oikeaa laitaa. Lopuksi seinässä lukee enää yksi käsky:

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset".

Kuten arvata saattaa, siat ovat vallankahvaan päästyään muuttuneet sortajiensa kaltaisiksi. Vuonna 1945 julkaistu Eläinten vallankumous on yhä ajankohtainen poliittinen satiiri vallasta ja siitä miten se muuttaa sen kahvassa olijoita. Se pohjautuu Orwellin omiin kokemuksiin ideologisten pettymysten ikeessä. Poliittisesti sitoutumaton mutta vannoutunut vasemmistoradikaali Orwell nimittäin toimi Espanjan sisällissodassa 1930-luvulla kirkasotsaisena vapaaehtoisena. Hän tavoitteli tällöin vasemmistolaista kaikkien ihmisten ehdotonta tasa-arvoisuutta, mutta joutui katkerasti huomaamaan miten hienoilla aatteilla ei ole mitään sijaa kun kyse on vallan tavoittelusta ja vihollisen kukistamisesta. Oman arpensa jätti sodanaikainen voittajien rasvaama totalitaarinen propagandakoneisto, joka pystyi (ja pystyy edelleen) muuttamaan massojen asenteita haluamallaan tavalla ja luomaan oman "virallisen" totuutensa jota jakaa ympäriinsä. Tämä kaikki sai sodan koettuaan pasifistiksi muuttuneen Orwellin ideoimaan tämän eläinproletaarien kapinan ihmiskapitalisteja vastaan.

Kirja oli hyvin vaikeasti arvosteltava. Pidin kirjan sanomasta, sen terävästä satiirista ja kritiikistä. Aikaansa edellä oleva Orwell kuvailee taitavasti sadun kautta kaksinaamaista politiikkaa ja vasemmistopuolueiden vaikeuksia toimia vallan kanssa ideologisesti ja moraalisesti oikein. Ongelma vaan on, että tarina on sadun muodossa. Aikuisena ihmisenä sitä oli todella raskas lukea, olkoonkin että sanoma oli hyvä. Tämän vuoksi minulla meni varmaan puoli vuotta tämän pikkuisen läpyskän läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, että se ei tee kirjasta huonoa tai ole itsessään vika, vika on pikemminkin minun lukemistottumuksissani ja mahdollisessa ahdaskatseisuudessani tarinoiden yleisiä kerronnallisia muotoja kohtaan. Mutta koen silti olevani oikeutettu olemaan ylistämättä kirjaa sen vuoksi. Toisaalta kuitenkin itsekin hyvin vasemmistolaisen maailmankuvan omaavana pehmoanarkistina pidin kirjan tarkkanäköisyydestä vallankäytön kieroutumien suhteen. Annan siis hyväksyvän hylkeen, sillä kyllähän se nyt tälle kirjalle kuuluu!

George Orwell - Eläinten vallankumous (1945), WSOY pokkarit.
Musiikkisuositus: mikä tahansa vassaripunk.

(* Haluan nostaa erityishuomion kohteeksi faktan, että todellakin luin klassikkokirjan tällä kertaa. Olkoonkin, että tämä vain lykättiin käteeni ja käskettiin lukemaan. Mutta sen tein yhtäkaikki.

Kerjäläinen ja jänis

Olen varmaan tulossa vanhaksi tai muuten vaan pehmeäksi kun en Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä (2011) kyennyt lukemaan kuivin silmin. Mutta kuka pystyisi? Se on tarina kovaonnisesta romanimiehestä, joka haluaa vain ostaa pojalleen nappulakengät, mutta päätyykin kerjäämään kylmään pohjolaan. Jos tämä ei vielä ole tarpeeksi surullista, niin mukaan kuvioihin tulee myös vihatun citykanin poikanen, joka on loukannut tassunsa.

Tarinan päähenkilö on Vatanescu, jonka kansainvälinen rikollisjärjestö ottaa palkkalistoilleen kerjäämään. Diiliä ei voi väittää kovin hyväksi: 75 pinnaa järjestölle, 25 Vatanesculle. Työsuhdeasunto tarjotaan, mutta se on asuntovaunu numero kolme tuulisella kentällä. Sairauspäiviä ei tunneta, lomarahat ja ansiosidonnaisen voi myös unohtaa. Polvet sohjossa Vatanescu kerjää paikallaan taidemuseon ja makkaraisen talon kulmalla seitsemänä päivänä viikossa. Kerjääminenkään ei kuitenkaan ole immuunia suhdanteiden vaihtelulle.

”Ja väistämättä tuli se päivä, kun Järjestöstä kävi käsky, että toimintoja on tiivistettävä. Yt-neuvottelut alkaisivat, koska Kansainvälinen rikollisuus on ylikansallinen pörssiyhtiö ihan siinä missä Nokia tai Gazpron. Sitä paitsi Järjestön mainonta- ja markkinointiosastolla oli pantu merkille kerjäämisen julkisen kuvan romahtaminen.”

Vatanescu saa siis potkut ja kaupan päälle poliisi tulee vielä hajottamaan kerjäläisten leirin. Toivottomana Vatanescu istahtaa puiston penkille ja silloin hän kohtaa tassunsa loukanneen jäniksen. Pusikossa rapisee ja kepein ja kivin aseistautunut nuorisolauma syöksyy pusikkoon. He jahtaavat haittaeläimiä, jotka vaarantavat kaupungin, nakertavat omenapuiden juuret ja säntäilevät liikenteessä aiheuttaen turhia vakuutusyhtiökäyntejä. Eläintarha maksaa citykaneista viisi euroa kappaleelta ja syöttää ne tiikereille. Onneksi Vatanescu on kuitenkin nopeampi ja piilottaa jäniksen takkinsa sisään.

Kerjäläinen ja jänis ovat vailla työtä, suojaa ja kaukana kotoa. Molemmilla on vihamiehet perässään ja niitä nappulakenkiäkään ei ole. Vatanescu koettaa saada loukkaantuneen ystävänsä hoitoon, mutta sairaalasta ei eläimille apua löydy. Marian sairaalan ensiavun vastaanottotiskillä päivystävä Hertta Mäntylä on empaattinen auttaja, joka tietää millä useimmat ihmiset paranevat, mutta siitä huolimatta edes häneltä ei löydy sympatiaa tassunsa loukanneelle jänikselle.

”Hertta Mäntylä näki englantia puhuvan rääsyläisen, eikä siinä mitään kunhan löytyi sairausvakuutuskortti. -- Vuosien kokemuksesta Hertta tiesi, että lääkitsemistä, laitostamista, piikkejä ja pillereitä paremmin suurimmalle osalle potilaista toimisi uni. Puhtaissa lakanoissa, tuuletetussa huoneessa alkava, keskeytymätön ja turvallinen uni. Omalla ajalla tapahtuva, kahvintuoksuinen herääminen ja sanomalehti. Talossa lempeitä naisia, huumorintajuisia enoja, pieniä lapsia leikkimässä hiljaa ja suloisina, elämästä täynnä. Sen kun ihminen voisi ihmiselle antaa, mutta tilalla oli kiire, ansainta, kuolemanpelko ja ainainen väsymys. Renkaat silmien alla, renkaat leasing-auton alla, tuli perseen alla, liekki lusikan alla, täällä pohjantähden alla.”

Tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta onneksi maailmassa on vielä myös niitä ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Vatanescu saa tilaisuuden, puvun ja ohjeet mennä pohjoisen hillasoille, missä jokainen työtä pelkäämätön voi tehdä omaisuuden. Omaisuutta ei Vatanescu kuitenkaan tienaa marjoilla – ei edes niitä nappulakenkiä. Marjat jäävät suolle, mutta pohjoisessa voi nykyään tehdä muutakin. Vatanescu päätyy suuren ostoskeskuksen rakennustyömaalle, joutuu yhteiskunta-aktivistien pelastamaksi ja päätyy taikurin avustajaksi. Jänis löytyy luonnollisesti hatusta.

Tuomas Kyrön tekstiä on ilo lukea. Teksti on värikästä ja kieli kekseliästä. Se on yhtä aikaa hauskaa ja riipaisevaa. Kirja kertoo monta elämäntarinaa ja maalaa todella osuvaa kuvaa nyky-yhteiskunnasta. Vatanescu kohtaa matkallaan muun muassa venäläisen rikollisen, sydänkohtauksesta toipuvan suomalaisen miehen, taikurin ja Tavallisten ihmisten puolueen johtajan. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin kovin samanlaisia – elämä vain vie eri suuntiin.  Köyhä romaanimies katselee pohjolan yltäkylläisyyttä hämmästellen, mutta kohdatessaan yksittäisen ihmisen, tajuaa, etteivät erot niin kovin suuria olekaan. Kyrö kertoo ihmisistä kaikkine vikoineen, mutta uskoo, että pohjimmiltaan kaikki ovat hyviä.

Tarinalla on kaikkitietävä kertoja, joka ei kuitenkaan ole vain ääni taustalla. Kertojaa ei ole hävitetty taustalle, vaan hänellä on oma äänensä. Tuo nimetön kertoja on myös aika hauska.

”Nyt Sanna Pommakka nosti vuorostaan kätensä Vatanescun käden päälle, tietämättä miksi. Minäpä tiedän, minä olen kaikkitietävä kertoja, minä kuljen näiden henkilöiden ihan sisällä ja tarvittaessa nousen heitä yläilmoista katsomaan. Sanna Pommakka teki aloitteen, koska Vatanescu ei aiheuttanut hänelle minkäänlaista uhkaa.”

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ansaitsee ehdottomasti tyytyväisen hylkeen, sillä Kyröllä on vaan sana niin hyvin hallussa. Kirja ei ole maailmoja mullistava, mutta niin hyvin kirjoitettu ja täynnä todella oivaltavia pointteja ihmisistä ja yhteiskunnasta, että siitä ei voi olla pitämättä. Ainoastaan kirjan loppu ei mielestäni yllä muuten todella hyvän kirjan tasolle. Tuolla lopullakin on kuitenkin merkityksensä, sillä se antaa Kyrölle mahdollisuuden analysoida populismia politiikassa. Tämä kirja herättää myös kiinnostuksen lukea eräs toinen suomalainen kirja jäniksestä ja miehestä, sillä Jäniksen vuosi on omalta kohdaltani jäänyt lukematta. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin jostain syystä se ei vain yläasteella äidinkielentunnilla oikein napannut, vaikka muuten himolukija olinkin. Täytyy siis ehkä korjata asia, jotta tiedän kuinka paljon Kyrö Paasilinnalle kumartaa.

Uskollinen puutarhuri

En taas tiedä mistä aloittaisin.

Tämän John Le Carrén kirjan takakannessa lukee, että Uskollinen puutarhuri on kirja kauheista rikoksista ja suuresta rakkaudesta. Tämän minäkin voin allekirjoittaa. En kuitenkaan normaalisti tarttuisi kirjaan jonka takakannessa hehkutetaan suurta R:ää, mutta koska olin aikoinani katsonut kirjasta tehdyn elokuvan Ralph Fiennesin vuoksi (ja pitänyt siitä) uskalsin tarttua tähän. Toinen innoittaja oli Le Carré, josta olin kuullut epämääräisiä kehuja siellä sun täällä. Palatakseni kuitenkin asiaan: ei tarvinnut katua tämän kirjan lukemista.

Kirjan tarina sijoittuu aluksi Keniaan, missä Britannian Nairobin-lähetystön virkailijan vaimo murhataan raa'asti keskellä erämaata ja hänen seuralaisensa on kadonnut. Vaimo, Tessa Quayle, on omistanut elämänsä heikkojen auttamiseen, joten suru-uutinen saa monet suunniltaan. Juuri leskeytynyt Justin Quayle ei kuitenkaan usko hänelle hyssytellen tarjottuja selityksiä, vaan tekee omat johtopäätöksensä. Muiden silmissä hiukan raukka Justin lähtee selvittämään vaimonsa jälkeen jättämiä vihjeitä ja pikkuhiljaa selviää, että kyse ei ole randomista väkivallanteosta, eikä Justin ollenkaan raukka. Kyseessä on kansainvälinen salaliitto joka vie Justinin moneen maahan ennen kuin hän päätyy takaisin Afrikkaan, missä tiukkaakin tiukemmin varjellut salaisuudet vihdoin alkavat valjeta.

Inhimillisten kärsimysten lisäksi kirja kertoo vakuuttavasti ja taitavasti nykyisestä kolonialismista, joka ei ole kadonnut mihinkään vaan on lähinnä muuttanut muotoaan. Länsimaiset yritykset pitävät muun muassa Afrikan maita hiekkalaatikkonaan toteuttaessaan kapitalismin ihanteitaan maailmassa, missä raha tarkoittaa kaikkea ja ihmishenki on niin kovin halpa. Kirjan lopuksi kirjailija loppusanoissaan erikseen mainitsee miten kirjan tapahtumilla ei ole linkkiä tosielämän tai oikeiden yritysten välillä, mutta minä voin vaikka laittaa pääni pantiksi että kirjassa kuvattuja tapahtumia on olemassa surullisen paljon.


Le Carrén tapa kirjoittaa on hengästyttävän moniulotteinen. Lukiessa tuntui monesti siltä kuin katselisi elokuvaa, sillä kaikkitietävä kertoja kertoi tapahtumat niin elävästi ja vivahteikkaasti. Kirjan hahmot olivat Ihmisiä, puhuivat hyvin spontaanisti, välillä jopa hieman tajunnanvirtamaisesti mikä lisäsi realismin tuntua. Le Carré ei siis päästä lukijaansa helpolla, vaan suorastaan vaatii keskittymistä. Mietin koko kirjan ajan sitä, miten vaikuttava se varmasti on alkuperäiskielellään englanniksi. Haluankin nyt ehdottomasti lukea lisää Le Carrén kirjoja (esimerkiksi hyvin tunnetun Panaman räätälin), joten pitääpä etsiä niitä käsiin englanniksi seuraavaksi.

John Le Carré - Uskollinen puutarhuri (2001), Loisto

Musiikkisuositus: Rage Against the Machine - Killing in the Name

Koljatti

Jari Tervon teokset eivät ole koskaan pahemmin huudelleet minulle kirjaston hyllyiltä, vaikka Uutisvuotoa katsellessa olen herran jutuille naureskellutkin. Viimeksi etsiskellessäni kirjastosta luettavaa käteeni kuitenkin tarttui Tervon teos Koljatti (2009) ja päätin jopa kantaa sen mukanani kotiin. Halusin selvittää onko Tervo todella kaiken hehkutuksen arvoinen.

”Venäjän-neuvotteluja koskevat pro memoriat olivat niin samankaltaisia: otetaan rakentavassa hengessä esiin itärajan kymmenien kilometrien pituiset jonot, torjutaan venäläisten esittämä viisumipakosta luopuminen sortumatta kuitenkaan kertomaan miksi: siksi että Helsingin rautatieasemalla notkuisi kohta kymmenentuhatta pietarilaista rikollista. Pian ne ilmoittaisivat että niitä kohdellaan kaltoin. --- Kohta Putin ilmoittaisi televisiossa saaneensa vetoomuksia Suomessa asuvalta venäläisvähemmistöltä. Vaatisi neuvotteluja. Tätä siis vältetään. Samoin vältetään yhteisiä sotaharjoituksia siinäkin tapauksessa, että niitä tarjotaan rauhanturvaamisharjoitusten nimellä. Todetaan, että kansainvälisistä sopimuksista olisi hyvä pitää kiinni. Etsitään uusia yhteistyön kohteita. Niitä ei löydetä. Allekirjoitetaan sopimus joka poistaa maitten välisestä byrokratiasta yhden pykälän, mutta lisää sitä tällä juuri allekirjoitettavalla. Kätellään. Syödään lounas. Kohotetaan malja. Juomatta sitä. Otetaan yhteiskuvat. Yritän näyttää niissä mahdollisimman lyhyeltä. Valehdellaan tiedotustilaisuudessa. Media vaihtaa meidän valheemme omiin valheisiinsa ja levittää ne. Siinä se. Nähdään taas.”

Koljatti osoittautui satiiriksi politiikasta, yhteiskunnasta ja etenkin siitä miten media politiikkaa ja poliitikkoja käsittelee. Päähenkilönä on kovasti todellista ex-pääministeriä muistuttava Pekka Lahnanen, joka suurimmaksi osaksi toimii myös kirjan kertojana. Lahnanen on kaksimetrinen, keskustalainen, raitis ja tavallisen tylsä suomalainen mies, jolla on ex-vaimo ja pari aikuista lasta. Yksityiselämän sotkut ovat syöneet miehen uskottavuutta, mutta vallankahvassa olisi silti pysyttävä. Lahnanen nukkuu liian vähän ja kokee olevansa voimaton sanomaan ja tekemään mitään. Hän on Suomen kaikkien aikojen harmain pääministeri, joka on kuitenkin päätynyt kolmekymmentä kaksi kertaa valtakunnan hävyttömimmän juorulehden kanteen.

”Tervehdittiin kättelemällä Viron pääministerin kanssa. Raja kulki Schleswig-Holstenissa. Sen eteläpuolella kasvatettujen kanssa joutui halaamaan tai suutelemaan. Ensimmäisen vuoden pääministerinä pelkäsin monta päivää etukäteen kokousten alkuseremonioita. Tunsin itseni idiootiksi: muut keskustelivat ja nauroivat, minä seisoin yksin ja liian pitkänä, tuulivoimaa miettien. --- Puhun vain jos on asiaa. Hymyilen jos huvitun. Nyt olen seisonut keskellä näitä välimerellisiä lastenkutsuja kohta kahdeksan vuotta tuppisuuna, ja siihen on totuttu.”

Kuvitteellisen pääministerin lisäksi kirjassa esiintyy myös liuta todellisia poliitikkoja. Koljatti ilmeisesti aiheutti jonkinlaisen kohun ilmestyessään juurikin tuon todellisuuslinkkinsä takia. Tuolloin media teki aivan niin kuin Tervon kirjassakin: kärpäsestä tehtiin härkänen ja kaikkea pitää ylitulkita. Toki kirjassa sanotaan suoraan mielipiteitä poliitikoista, mutta kyseessä on loppujen lopuksi vain fiktiivisen päähenkilön mielipiteet, vaikka niistä totuuden siemen löytyisikin. Koljatti hyödyntää kiinnostavasti minäkertojan subjektiivista maailmankuvaa – siihen ei voi aina luottaa, eikä se aina ole ainoa totuus. Lahnanen ei esimerkiksi nuku tarpeeksi ja se näkyy myös hänen kertomuksessaan: unikuvat vaikuttavat vaeltaneen myös pääministerin todellisuuteen. Muutama kirjan sivuhahmoista toimii myös kirjan kertojina. Nämä muut kertojat näkevät tapahtumat ja pääministeri Lahnasen hyvin eritavalla kuin päähenkilö itse. Minäkertojan subjektiivinen näkemys ihmisistä ja maailmasta antaakin mielestäni kirjailijalle (taiteellisen) vapauden sanoa todellisistakin poliitikoista mitä haluaa.

”Sarkozy tutki kännykkäänsä minun puheenvuoroni aikana. Hän tekee aina niin ja pitää huolen, että myös muut huomaavat sen. Hän ei anna minulle anteeksi pituuttani. Kun tapasin hänet ensi kerran hänen virkapalatsissaan, hän seisoi linnansa ulkoportaitten yläpäässä tukkien tieni niin, että minun olisi pitänyt kätellä häntä kolme askelta alempaa. Käännyin vilkuttamaan linnanpihalla seisoville kameramiehille. Sarkozyn konseptit sekosivat eikä hän ehtinyt työntää kättään vatkattavaksi ennen kuin olin samalla tasolla kuin hän, eli paljon korkeammalla. Surkeata se on kun suuren maan päämies on kääpiö ja joutuu seisomaan maansa päällä kuin jakkaralla.”

Tervo onnistuu mielestäni kirjassaan tuomaan hyvin esille jotain olennaista nyky-yhteiskunnasta ja ihmisten asenteista. Kaikki ovat aina itse oikeassa ja siltä jalustalta onkin sitten helppo paheksua muiden tekemisiä. Media näyttää valikoiden kuvia maailmasta, eikä koko totuus pääse koskaan esille. Ainoastaan se mediaseksikkäin näkökulma on näyttämisen arvoinen ja siitä näkökulmasta sitten revitäänkin näyttävät etusivun otsikot. Pääministeri Lahnanen kokee olevansa kykenemätön tekemään mitään, koska ei voi sanoa tosiasioita ääneen. Kaikki aika kuluu muodollisuuksiin ja median tyytyväisenä pitämiseen, vaikka maailmassa olisi oikeitakin asioita joista keskustella. Politiikka on muuttunut viihteeksi. Poliitikot ovat kuitenkin vain ihmisiä ja ovat yhtä erehtyväisiä kuin me muutkin. He sortuvat paineen alla ja tekevät vääriä valintoja. Ainut ero on siinä, kuinka moni kuulee noista virheistä. Pääministeri Lahnanenkin on loppujen lopuksi vain perinteinen suomalainen mies, joka onnistuu sotkemaan elämänsä viinan suosiollisella avustuksella.

”Finnair esitti työntekijöilleen taantuman vuoksi heidän palkkioidensa laskemista. Näin vältyttäisiin irtisanomisilta, taattaisiin työpaikat kaikille finnairilaisille. Ammattiyhdistysliike pokkasi: kiitos ei. He haluavat kaiken mahdollisen rahan niille, joille sattuu työpaikka pihistyskuurin jälkeen jäämään. Näin solidaarisia nykyään ollaan.

                             Kaikki yhden puolesta.

                             Oman perseen.

Siihen kymmenen sekunnin haastattelupätkään asia haudattiin. Toimittajia ei kiinnosta, miten työläiset tappelevat keskenään, koska se ei sovi niitten maailmankuvaan.”

Mielestäni Koljatti on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tervo on hauska mies ja osaa kirjoittaa melko terävää satiiria. Kokonaisuutena kirja on mielestäni hyvä, vaikka osalle juonenkäänteistä en niin kovasti liputakaan. Pidän kuitenkin siitä, että miehellä on sanoma, ja että se esitellään hyvässä paketissa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Tervon kynä on varsin terävä ja tulen varmasti lukemaan toisenkin herran teoksen.