Dennis-fuckin-Lehane

Hyvä kirjoittajakollega, kerron nyt sinulle miten löysin uuden lempikirjailijan.

Nimi Dennis Lehane teki jäljen tajuntaani ensimmäisen kerran kun isäni suositteli hänen kirjoittamaansa kirjaa nimeltä Pimeyden kutsu (1996). Kirja kertoo bostonilaisesta etsiväparivaljakosta, Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, joka saa ratkaistavakseen jutun. Dekkareiden pirtaan sopivasti keissi onkin jotain muuta kuin päältä on näyttänyt, tapahtumia tapahtuu ja lopuksi tulee loppuhuipennus. Kirja oli mielestäni erinomaisen hyvin kirjoitettu, erosi edukseen muista rikosromaaneista hieman lakonisen mutta erittäin osuvia one-linereita ja "ehe-ehe"-läppää heittelevän kertojaminän vuoksi. Minua ei edes haitannut se, että Pimeyden kutsu on Kenzie & Gennaro-sarjan toinen osa vaikka kirjassa viitattiinkin aikaisempiin tapahtumiin.

Seuraavaksi kuulin, että Lehane on kirjoittanut kirjan Menneisyyden ote (2001). Nyt saatat kysyä, tarkoitanko sitä Menneisyyden otetta josta Clint Eastwood ohjasi Oscareita voittaneen laatudraaman jonka pääosissa olivat Sean Penn, Tim Robbins ja Kevin Pekoni? Kyllä, se sama. Kiinnostusmittarini värähti taas pari pykälää kaakompaan tämän tajutessani.

Tarina jatkuu kun sain käsiini Kenzie & Gennaro-sarjan ensimmäisen osan Täyttä sotaa (1994), jossa etsivät saavat selvitettäväkseen Erittäin Tärkeiden Asiakirjojen kanssa kadonneen siivoojan tapausta, joka -ylläri ylläri- johtaa heidät taas syviin vesiin ja ihmisyyden pimeälle puolelle. Tämän toisen kirjan myötä saatoin kehittää pienoisen pikkutyttöihastuksen badassmuttasiltivaatimaton-Kenzieen ja Boston tuntui kaupunkina siltä kuin poikkeaisin siellä harva se viikkoa asioilla.

Sitten sain selville, että Patrick Kenzie on aikaisemmin näyttäytynyt minulle narisevana Casey Affleckina, jota en voi sietää. Gone Baby Gone on siis Kenzie & Gennaro -sarjan neljäs osa (1998) ja nari-nari-Casey kirjasta tehdyn elokuvan pääosassa. No, aina ei voi voittaa. Onneksi Lehane on kirjoittanut myös mainion Shutter Islandin (2003), jonka mainiossa elokuvapääosassa oli mainio Leo DiCaprio. Eli mies on kirjoittanut vaikka mitä hyviä kirjoja, jotka taipuvat hyvin myös elokuviksi. Ja sen lisäksi, että Lehane kirjoittaa todella päteviä kirjoja, hän on kunnostautunut myös käsikirjoittana sarjoissa The Wire (Langalla) ja Broadwalk Empire.

Aikamoista!

______________________________________________________


Pidän Lehanen kirjoista, koska hän kuvaa viiltävän tarkasti ihmisyyden nurjiakin puolia eikä siloittele päähenkilöitään. Hän kirjoittaa toteavasti ja ottaa kantaa maailmaan: rasismiin, luokkavihaan, rahan ylivaltaan, köyhyyteen:

"He [poliitikot] eivät pidä meitä arvossa siksi, että me olemme lapsia joita he käyttävät hyväksi. He kusettavat meitä aamuin, päivin ja illoin, muuta niin kauan kuin he kuiskaavat korvaamme "Iskä rakastaa sua, iskä pitää susta huolta", me pistämme silmät kiinni ja nukumme, ja myymme ruumiimme ja sielumme "sivistyksen" ja "turvallisuuden" pintakiiltoa vastaan, saadaksemme kaikki 20. vuosisatamme märkien unien epäjumalankuvat".

Näiden asioiden vuoksi, ja koska Lehane kirjoittaa tavalla josta minä voin vain haaveilla, hän on virallisesti uusi lempikirjailijani.

Suunnitelmissa seuraavaksi:
- lukea Menneisyyden ote
- hankkia kaikki Kenzie & Gennaro-sarjan osat
- lukea Gone Baby Gone
- katsoa Broadwalk Empireä.

Layla

”`Kurdi elää suvulleen´, bursalainen sanoi. Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”

”Minut kihlattiin kehdossa” Tätä viisitoistavuotias Layla ajattelee hääyönsä jälkeisenä aamuna ja tuosta aamusta alkaa Laylan koettelemukset. Jari Tervon Layla (2011) kertoo kurditytöstä, jonka aviomies hääyönaamuna raivostuu kun lakanoihin ei ole sotkeentunut verta. Layla ei tiedä mitä väärää hän on tehnyt, mutta tiukasti perinteitä vaalivassa kurdisuvussa tämä aiheuttaa skandaalin, yhden miehen murhan ja Laylan kuolemantuomion. Veli Nasir kuitenkin auttaa Laylan pakoon viime hetkellä.

Layla on asunut koko siihen astisen elämänsä Istanbulissa, mutta kuitenkin siitä eristettynä. Layla asui sukunsa gecekondussa, jota ympäröi vuoden 1999 maanjäristyksen rikkomasta tiilistä, laudanpätkistä ja raudankappaleista rakennettu muuri. Naisen tehtävät rajoittuvat gecekondussa börekin leipomiseen, naimisiin menemiseen hänelle valitun miehen kanssa ja tämän miehen hänelle siittämien lasten hoitamiseen. Häidensä jälkeen Layla joutuu pakenemaan sukunsa luota ja passittomana hän joutuu ihmissalakuljettajien käsiin ja orjatyövoimaksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Laylan pakomatkalla on kuitenkin määränpää. Hänelle on kerrottu Finlandiyasta.

”Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. 

Se oli Finlandiya. 

Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finlandiyaa. – Reisien pönkittämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen.”

Tämä kenraali, erään ihmissalakuljettajan isä, kehuu suomalaisia miehiä Apollon kaltaisiksi: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat lämpimät kädet. Eivätkä suomalaiset naisetkaan miesten varjoon jääneet kauneudessaan. Kenraali kertoo, että Finlandiyassa jokainen mies ja nainen osaa lukea ja kirjoittaa. Ihmissalakuljettaja lisää isänsä ylistykseen, että Finlandiyassa jokainen ulkomaalainen saa valtiolta rahaa niin paljon kuin tarvitsee, sillä suomalaiset pitävät ulkomaalaisista. ”Asunto, ruoka ja juoma ovat ilmaisia. Töitä ei ollut pakko tehdä päivän kuumimpaan aikaan. Suleimanin aiemmat, tyytyväiset asiakkaat olivat kertoneet niin.” Niin alkaa Laylan matka kohti Finlandiyaa. Se kulkee pienellä laivalla keskellä yötä Turkista Kreikkaan, rekalla Kreikasta Saksaan ja lautalla Saksasta Finlandiyaan. Jokainen etappi on maksettava työllä, sillä mitään muuta Laylalla ei ole tarjota.

Tässä kohtaa osaat jo varmaan päätellä, arvoisa lukija, että Layla joutuu pettymään tähän kylmään pohjolan nurkkaan. Tämä ei osoittaudu sen ystävällisemmäksi paikaksi kuin muutkaan. Layla saa kyllä katon päänsä päälle, mutta hän joutuu myös ähkivien suomalaismiesten alle.

Tervon kirja on tarina ihmiskaupasta. Maailmassa on nykyään enemmän orjia kuin koskaan, vaikka orjuus onkin kielletty kaikkialla maailmassa. Kahleet ovatkin poissa, mutta niiden tilalle ovat tulleet pelko, eristäminen, kiristäminen, riippuvuus, pakottaminen ja valheelliset lupaukset paremmasta elämästä, jotka saavat useimmat taipumaan. Orjuuden nimet ovat myös vaihtuneet velkaorjuudeksi, ihmiskaupaksi, lapsityövoimaksi ja pakkoavioliitoiksi. Suurin osa orjuudessa elävistä on naisia ja tyttöjä. (Huhtanen, A-M. HS, 5.10.2014. ”Orjia on enemmän kuin koskaan – Meeri Koutaniemikuvasi vapautettuja kotiorjia”) Se laittaa miettimään tätä meidän paljon puhutun sivistyksemme tasoa.

”`Jumala on ihmisen näkymätön mielikuvitusystävä. Ruokapöydässä sillä on oma tyhjä tuoli. Siihen ei saa kukaan istua ettei istu Jumalan päälle´, Helena sanoi. 

Kukaan ei henno  kertoa ihmiselle ettei hänen ystäväänsä ole oikeasti olemassa. Se juttelee sille vakavissaan ja kertoo kaikille mitä Jumala juuri äsken oli mieltä mistäkin asiasta, kuten mustien homojen adoptiohaluista. -- 

Helena kertoi olevansa papin tytär. Siksi häntä erityisesti viehätti kristinuskon mittasuhteettomuus. 

Kristinuskon kovasti mainostetut kaksituhatta vuotta kattoivat ihmisen ajasta maapallolla 0,2 prosenttia.”

Tervon Layla ei kuitenkaan kerro ainoastaan nuoresta kurditytöstä vaan se valottaa myös muutamien onnettomien suomalaisten sielujen elämää. Yksi näistä on Helena: prostituoitu, juoppo ja kuusivuotiaan pojan äiti, jolta on evätty huoltajuus. Toinen on Armonlahti: parittaja ja konkurssin tehnyt yrittäjä, joka yrittää pelastaa vanhempiensa kodin pankin kynsistä. Orjuus ei ole kadonnut tästä Apollojen kansoittamasta maastakaan.

Jostain syystä kesti hetken ennen kuin Tervon Layla imaisi kunnolla mukaansa. Kun se sitten sen teki, kirjaa oli pakko lukea yötä myöten, koska ei sitä malttanut lopettaakaan. Laylasta tulee väkisinkin mieleen kirja, jonka joskus muinoin luin. Se oli Herbjörg Wassmon kirjoittama Lasi maitoa kiitos (2009) ja minä inhosin sitä koko sydämestäni. Se kertoo 15-vuotiaasta liettualaisesta Dortesta, joka sinisilmäisyyttään joutuu ihmiskaupanuhriksi. Pienellä paikkakunnolla hyvin köyhissä oloissa asuva Dorte tarttuu syöttiin kun hänelle tarjotaan tarjoilijan töitä Tukholmasta. Hänen passinsa kuitenkin viedään ja hänet pahoinpidellään ja raiskataan lukuisia kertoja kuten monet muutkin hänenkaltaisensa tytöt ja viedään lopulta Norjaan myyntiin.

Wassmon kirja oli kammottavan realistinen kuvaillessaan nuorentytön onnetonta matkaa, jossa asiat kääntyvät jatkuvasti huonompaan suuntaan. Pahinta kirjaa lukiessa oli varmaankin se, että tiesi niin monien joutuvan samanlaisiin kärsimyksiin tosielämässä. Tervon Layla ei ole niin synkkä tai mustavalkoinen kuin Lasi maitoa kiitos. Ei Laylakaan onnellinen kirja ole – ei kirja orjuudesta ja naisten huonosta asemasta kovin onnellinen voikaan olla – mutta kaiken synkkyyden keskellä Tervo osaa olla myös hauska.

”´Jokaiselle kebabille oli tässä maailmassa varras.´ 

Näin bursalainen kertoi setänsä opettaneen, kun bursalaisen äiti oli pyytänyt tätä kertomaan kukista ja mehiläisistä ja elämän tosiasioista.”

Tervon kirja on tarina naisten asemasta. Täällä pohjolan perukoilla on helppo paheksua kunniamurhia, jonka uhriksi Laylakin meinasin kirjanalkumetreillä joutua. Kuitenkin kun asiaa tarkemmin miettii, eivät ne täältäkään mihinkään ole hävinneet, ne ovat vain saaneet toisen nimen.

”Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyassa miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin. Mitään he eivät muistaneet. He eivät kestäneet, että heidän naisensa menivät sänkyyn toisen miehen kanssa. Entä Ranskassa? Siellä naisen tappaminen on crime passionelle, intohimomurha, ei kunniamurha. Se on muka ihan eri asia, vaikka se on ihan sama asia.”

Pahoittelen tämän postauksen valtaisaa sitaattien määrää ja jäätävää pituutta, mutta Tervolla on vain niin hyvin sana hallussaan, etten voi olla nostamatta esiin joitakin erityisen oivaltavia kohtia. Näin kävi viimeksikin kun aloin kirjoittamaan Tervon kirjasta. Jotenkin se mies vaan näköjään on tarttunut aiheisiin, jotka saavat myös allekirjoittaneen paasaamaan. Ja jotta jäisi tunne, että mekin voimme edes johonkin vaikuttaa linkaan tähän Kepa Ry:n listauksen hyväntekeväisyys joululahjoista. Sieltä löytyi todella inspiroivat listaukset sekä ekologisia lahjoja että hyväntekeväisyyslahjoja meille, joilla on jo kaikki elämisen kannalta olennainen.

 Vielä kertakiellon päälle.

”Jumala ei tehnyt ihmistä omaksi kuvakseen. 

Vanhat miehet tekivät Jumalan omaksi kuvakseen.”

Aamen.

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.

Karin Fossum ja psykologiset jännärit

Karin Fossum on norjalainen kirjailija, joka on todella hyvä luomaan hahmoja ja saamaan lukijan tempautumaan mukaan noiden hahmojen elämiin. Olen lukenut monta naisen kirjoittamaa kirjaa, joissa on vain tehnyt mieli kiljua hahmoille, että älä tee noin. Olen ahdistunut syvästi hahmojen puolesta ja tuntenut kylmiä väreitä selässä. Ei ole ihme, että Karin Fossum on hyvin menestynyt rikoskirjailija, sillä hänen lähestymistapansa dekkariin on hieman erilainen. Hänenkin suositun kirjasarjansa päähenkilönä on kyllä poliisi, komisario Konrad Sejer, mutta usein komisariotakin suuremman roolin kirjoissa saavat rikoksen tekijät.

Karin Fossumin Konrad Sejer kirjat sekä hänen ensimmäinen romaaninsa Evan katse, joka ei sarjaan kuulu, ovat kaikki olleet vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Fossumilla on nimittäin kieroutunut mielikuvitus, jota ei voi olla ihailematta. Hänen kirjoissaan tapahtuu monenlaisia kauheuksia, mutta myös tarinan pahikset ovat ihmisiä. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan Fossumin maailmassa kaikki ovat epätäydellisiä, virheitä tekeviä ihmisiä, jotka voivat suistua sen heppoisen aidan yli, joka pitää meidät kuuliaisina kansalaisina. Fossum ei myöskään kaihda käsitellä yhteiskunnallisia tai muuten arkoja aiheita. Hän on esimerkiksi kirjoittanut dekkarin Toisenlainen rakkaus (2008), jossa myös pedofiili pääsee kertomaan ajatuksiaan.

Yksi erityisen mieleen painunut kirja on Harriet Krohnin murha (2005), jota oikeastaan inhosin. En siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan koska Fossum oli luonut niin taitavasti ahdistavan tunnelman kirjaan, että tuntui pahalta lukea sitä. Tarina kertoo miehestä, joka tekee murhan, mutta samaan aikaan tuo mies on myös aivan tavallinen ihminen, joka on vain tehnyt virheen. Fossum saa lukijan tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan ja pelkäämään sitä hetkeä kun tämä tulee jäämään kiinni. Konrad Sejer on miehen perässä, mutta hän on vain sivuroolissa. Pääosassa on syyllisyydessä ja pelossa kieriskelevä murhaaja.

Kaikki Fossumin kirjat eivät siis mitään maailman kaikkeuden parasta ole, mutta naisella on ehdottomasti kiinnostava lähestymistapa. Hänen kirjoissaan matka on monesti tärkeämpi kuin lopputulos – näin on esimerkiksi Murtuman (2006) kohdalla. Murtuma kertoo Alvar Eidestä, joka on hyvin säntillinen keski-ikäinen mies. Alvarin päivät toistuvat aina samanlaisina: hän herää, pukeutuu hyvin prässättyihin housuihinsa, kävelee töihin taidegalleriaan, lounaalla hän syö voileivät, jotka hän leikkaa puoliksi, kello viisi hän sulkee gallerian, käy ostamassa kaupan tuoretiskiltä illallista, syö, juo lasin sherryä ja menee nukkumaan katsottuaan ensin televisiota tai luettuaan jotain. Alvar ei pidä itsestään meteliä. Hän asuu yksin ja viihtyy yksin. Hän on erakko ja täysin tyytyväinen rajattuun, hallittuun ja rauhalliseen elämäänsä, johon ei kuulu ketään muita ihmisiä.

Alvar Eidessä on vain se erikoista, että hän on kirjailijan luoma hahmo. Hän odotti kauan rauhassa vuoroaan jonossa kunnes eräänä iltana hän ei enää jaksanut odottaa vaan tuli kirjailijan luo, vaikka oli vasta toisena jonossa. Tuo hahmo vaatii kirjailijaa kertomaan tarinansa, antamaan hänelle nimen ja ammatin. Kirjailija ei pidä siitä, että hahmot etuilevat, mutta suostuu lopulta. Kirjailija luo Alvar Eiden ja antaa hänelle tarinan.

”- Minä arvostan meidän keskustelujamme.
- Niin minäkin, vastaan, - mutta voi hyvin käydä, että minä poistan ne kirjasta.
- Mitä?
Hän katsoo minua järkyttyneenä.
- Ne saattavat tuntua ylimääräisiltä. Voi olla että sinä pärjäät mainiosti omillasi omassa tarinassasi ja draamassasi.”

Murtumassa vuorottelee kirjailijan ja Alvar Eiden keskustelut ja Alvar Eiden elämä. Ratkaisu on hyvin omituinen, mutta tuosta omituisuudesta huolimatta (vai ehkä juuri sen takia?) jotenkin sitä vain halusi tietää miten Alvar Eiden käy. Kirjailijan ja Alvarin keskusteluista nimittäin selviää, että Alvar tulee väistämättä kokemaan särön täydellisesti silotellussa elämässään, sillä yksikään tarina ei voi edetä ilman käänteitä ja jännitettä. Alvar Eiden tarinan kupru tulee sisään galleriaan eräänä kylmänä päivänä. Hän on laiha heroiinin runtelema tyttö.

”- Mutta minähän olen maltillinen mies, hän sanoo, - minä hallitsen elämäni.
Suljen koneen, käännyn tuolillani ja katson häntä.
- Aivan. Pitää paikkansa. Mutta samalla sinä olet aivan yksin. On vaarallista elää läpi elämänsä ilman ihmisiä, joihin tukeutua. Tietyissä tilanteissa se saattaa käydä sinulle hyvin vaaralliseksi.
- Tietyissä tilanteissa, hän toistaa, - johon sinä aiot panna minut?”

Alvar Eide ei kykene toimimaan muiden ihmisten kanssa. Päällisin puolin hän on täysin toimintakykyinen, mutta kohdatessaan muita ihmisiä hän ei osaa tehdä muuta kuin piiloutua kohteliaisuuksien taakse. Hän ei osaa sanoa ei ja se suistaa hänet reunan yli. Murtuma kertoo elämänpelosta ja kirjailijan motiiveista. Tarinan kirjailijan mieli on synkkä. Se rakastaa sumua, rankkasateita, myrskyä, revontulia ja täysikuuta. Alvar Eide tajuaa pian, että hänenkin tarinastaan on tulossa synkkä. Alvar on peloissaan, mutta onnellista loppua hän ei tule kirjailijalta saamaan.

”Olen keskellä tarinaa, olen syvyyksissä. Minä taistelen säilyttääkseni uskon omaan hankkeeseeni. Epäilys yrittää vallata mielen kuin näkymätön kaasu, se kohoaa mielen syövereihin ja täyttää minut kauhulla. Mitä tämä on? minä kysyn itseltäni. Onko tarinalla mitään annettavaa ihmisille, voinko vaatia lukijan aikaa ja vaivaa tällä tarinalla? Osaanko minä piirtää sinusta yhtä tarkan kuvan kuin itse näen, liikuttaako kuvaukseni lukijaa, löydänkö oikeita sanoja?”

Murtuman lisäksi viimeaikaiseen lukemistooni on kuulunut toinenkin Fossumin kirja, johon en jostain syystä ole aikaisemmin saanut tartuttua. Tämäkään kirja ei kuulu suosikkeihini, mutta asetelma on siinäkin melkoisen omaperäinen. Minä näen pimeässä (2011) kertoo keski-ikäisestä miehestä, Riktorista, joka työskentelee vanhainkodin saattohoito-osastolla sairaanhoitajana. Päällisin puolin hän hoitaa työnsä tunnollisesti, mutta todellisuudessa – kun kukaan ei näe – hän kiduttaa vanhuksia. Hän heittää heidän lääkkeensä menemään, nipistelee ja vetää hiuksista, eikä jätä jälkiä.

Siinä missä Murtuma tarkasteli elämänpelkoa, Minä näen pimeässä –kirja tarkastelee ihmistä, joka haluaa aiheuttaa tuskaa toiselle. Tuo piirre ei kuitenkaan ole se, mihin kirjan juoni keskittyy, vaan yllättäen Riktor onkin syytön kun poliisi tulee esittämään syytöksiään. Kuten muutkin Fossumin kirjat Minä näen pimeässä sukeltaa syvälle päähenkilön pään sisään ja maalaa kuvaa hänen motiiveistaan ja vaikuttimistaan. Tarinan tempo onkin siksi melko hidas ja sisälsi kohtauksia, jotka eivät varsinaisesti liittyneet juoneen mitenkään, mutta ne valottivat päähenkilön päänsisältöä.

Minä näen pimeässä ja Murtuma –kirjat olivat sen verran outoja, että en varsinaisesti suosittele niitä – ainakaan ensimmäiseksi Fossumiksesi. Kaikki Fossumin kirjat ovat psykologisijaromaaneja, mutta nämä kaksi vielä enemmän kuin muut. Konrad Sejer –kirjat ovat varmempi tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen, sillä ne ovat lähempänä perinteistä dekkaria ja siksi helpommin hyväksyttävää materiaalia. Kaiken kaikkiaan Karin Fossum kuitenkin ansaitsee approved –leiman, koska naisen mielikuvitus ja omaperäisyys on ehdottomasti hatun noston arvoista.

Kuin televisiota katselisi

Camilla Läckbergin Perillinen (2007) lykättiin käteeni jokin aika sitten ja lueskelin sen mökillä auringon paisteessa. Kyllähän se ihan viihdytti, tarina kulki ja kiinnosti, mutta eräs asia häiritsi ihan todella paljon. Läckberg ei vain osaa kirjoittaa kovin hyvää tekstiä. Hänen tekstinsä kuulostaa siltä kuin hän pitäisi lukijaa vähän tyhmänä.

”Hän tallensi kirjoittamansa tekstin ja käynnisti hetken epäröityään Internet Explorerin. Hän klikkasi Googlea, kirjoitti hakukenttään ”Erik Frankel” ja painoi Enteriä. Esiin ilmestyi lukuisia osumia. Osa liittyi selvästi vääriin henkilöihin.”

Läckberg selostaa pikkutarkasti kaiken turhankin. Tekstistä tulee mieleen, että Läckberg on mahdollisesti myös toimittaja, sillä hän tykittää faktoja lukijalle, eikä todellakaan sorru minkäänlaiseen maalailuun. En sano, että toimittajamainen tyyli olisi aina huono, mutta ainakaan Läckbergin teksti ei toiminut. Kirjoitustyylistä tulee myös mieleen, että Läckberg on jäljitellyt television rikossarjojen tyyliä. Vai mitä sanot siitä, että henkilöt huutavat koomisesti samaan aikaan toisiaan saman käytävän varrella olevista huoneistaan keksiessään kumpikin tahoillaan jotain tutkinnan kannalta tärkeää? Tai että Tanumshedin poliisiaseman päällikkö on lihava, työntekoa pakoileva keski-ikäinen mies, joka kuitenkin rakastuu ja innostuu salsasta, ja että hänen alaisensa yrittävät tämän kuullessaan pitää naamansa peruslukemilla.

Perillisen päähenkilö on Erica Falck, joka löytää äitinsä tavaroista natsien kunniamerkin ja nipun vanhoja päiväkirjoja. Kunniamerkin alkuperän selvittämiseksi hän vie sen eläkkeellä olevalle historian opettajalle, jonka intohimona on toinen maailmansota. Mies kuitenkin murhataan ennen kuin Erica saa tietää mitään kunniamerkistä. Erican yllätykseksi äidin päiväkirjoista myös selviää, että Erican äiti sekä murhattu mies olivat ystäviä nuorena. Kirjassa seurataan useampaa henkilöä, jotka yrittävät ratkoa murhaa tahoillaan. Välissä myös valotetaan ihmisten perhe-elämää ja poiketaan sodanaikaisiin tapahtumiin.

En minä vihannut kirjaa, vaikka siinä toivomisen varaa olikin. Perillinen oli vain ehkä suunnattu ihmisille, jotka haluavat yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Kirja oli kuin jokin television rikossarja, jota katsotaan kun parempaakaan ei ole tarjolla: se viihdyttää ja tarina on ihan mukiinmenevä ja sitä on höystetty ihmissuhdedraamalla sekä koomisilla kohtauksilla. Ei sitä inhoa, mutta ei se jää mieleenkään. Tämä kirja onkin loistava tilaisuus julkaista uusi hylkeemme:

"Not my cup of tea" - koska aina välillä sitä vain toteaa, ettei kuulu kohderyhmään.

P. S. Olin muuten väärässä veikatessani, että Läckberg olisi toimittaja taustaltaan, hän on nimittäin koulutukseltaan ekonomi. Se ei ehkä kuitenkaan muuta asiaa miksikään.

The Power of Books

Ei mulla muuta.

Kuva täältä.

Sananen Åsa Larssonista

Kesällä käydyn keskustelun jälkeen olen tässä hiljalleen tutustunut dekkareiden maailmaan. Tähän mennessä olen lukenut Eppu Nuotion Mustan lisäksi Petra Hammesfahrin kirjan Syysuhri, arvostelu siitä täällä. Tällä hetkellä yöpöydällä on Camilla Läckbergin Majakanvartija, mutta ehkä siitä hieman lisää myöhemmin.

Nyt haluan nimittäin kirjoittaa nimenomaan Åsa Larssonin kirjoista. Olen talven aikana lukenut niistä kaksi, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja. Molemmat kirjat sijoittuvat nykyajan Ruotsin Lappiin, jossa uinuvissa pikkukaupungeissa sattuu raakoja murhia ja niitä tutkivat samat henkilöt, poliisit ja syyttäjä. Kyseessä on siis kirjasarja. Aloitin lukea ensimmäistäni, Kun vihasi asettuu, ilman kummoisiakaan ennakko-odotuksia. Tarina alkaa, kun kaksi nuorta katoaa sukellusreissullaan ja ainoastaan toisen ruumis löytyy. Käy ilmi, että ruumista on siirretty mikä antaa aihetta tarkempiin tutkimuksiin. Vähitellen paljastuu, että pienessä kyläyhteisössä halutaan salata jotain niin paljon, että ihmishenget eivät paina enää mitään vaakakupissa. 

Kirjassa yhtenä kertojana on murhattu tyttö. Alun liikkeellepanevan tarinan jälkeen ärsyynnyin hieman tästä kirjailijan ratkaisusta laittaa kuollut henkilö liitelemään paikasta toiseen selostamaan näkemäänsä ja näkemyksiään. "Ihan liian huuhaata", ajattelin. Kirjan edetessä asia ei kuitenkaan enää ärsyttänyt, sillä ulkopuolinen tarkkailija oikeastaan mahdollisti myös ulkopuolisen näkökulman kirjan henkilöihin kun he käyttäytyivät kuin olisivat yksinään. Esimerkiksi läheisen menettäneen suru tuntui todellisemmalta tällä tapaa kuin että se olisi kirjoitettu auki. Kerrassaan nerokas ratkaisu kirjailijalta siis lähestyä asiaa tältä kantilta! Hahmoista ja juonesta tämän kirjan osalta ajattelin, että perushyvin kirjoitettu jännitystarina ja hahmot olivat ilahduttavan "aitoja", ajattelivat tavallisten ihmisten tavoin eivätkä niin kuin supersiloitellut koneihmiset nimeltämainitsemattomissa amerikkalaisissa rikostv-sarjoissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli mukiinmenevä, mutta en jäänyt vesi kielellä odottamaan seuraavaan tarttumista.

Eräänä päivänä otin sitten käteeni Uhrilahjan. Ja jäin koukkuun. Uhrilahjassa seurataan hämärien kuolemantapausten, juuri tapahtuneen vanhan naisen murhan ja karhun vatsasta löytyneen peukalon yhteyksiä toisiinsa. Kuka on riehunut heikkopäisenä talikon kanssa ja miksi? Kenen peukalo on kyseessä? Hahmoihin palaaminen tuntuikin yllättäen samalta kuin suosikkitv-sarjan uusien jaksojen näkeminen pienen tauon jälkeen. Olin huomaamattani kaivannut syyttäjä Rebecka Martinssonia, rikoskomisario Anna-Maria Mellaa ja muita hahmoja. Satuin toki lukemaan kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä tietysti edesauttoi jatkuvuuden tunnetta. Mutta siltikin, hahmot olivat samanlaisia tavallisia ihmisiä joiden työkaverit ovat ihmisperseitä, koirat syövät lantaa ja syyttäjä polttaa vajassa pontikkaa. Erityisen ilahduttavaa tämän kirjan lukeminen oli koiraihmiselle: Larsson kertoo hahmojen koirista sellaisella tavalla, että voin vaikka lyödä vetoa että naiselta löytyy ainakin yksi koira kotoa myös.

Summa summarum: Huiman kahden kirjan kokemuksella voin nyt sanoa pitäväni tästä sarjasta. Vaikka edelleen sanoisin, että Larssonin kirjat ovat niin sanottua helppoa lukemista, ne ovat todella hyvin kirjoitettua sellaista. Ja juuri nyt haluaisin kovasti lukea sarjan muut osat. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä miettii silloinkin kun ei kirjaa lue ja näin kävi minulle Uhrilahjan kanssa. Lisäksi tällaiselle historiageekille erityisen ilahduttavaa Larssonin kirjoissa on se, että tarina koukkaa aina menneisiin aikoihin joiden rikokset ovat jollain tapaa yhteydessä nykypäivään.

Åsa Larsson - Kunnes vihasi asettuu (2008), Uhrilahja (2012), Otava

Musiikkisuositus: nuotion äänet keskellä hiljaista metsää yöllä. Näin.

John Irving on outo äijä

Maailmassa, jossa kaikki on jo tehty, on hyvin vaikea olla omaperäinen. John Irvingin mielikuvituksella se kuitenkin näyttää onnistuvan varsin helposti. Vai tuleeko mieleesi kovinkin monta kirjaa, jossa ortopedi tutkii harrastuksenaan intialaisissa sirkuksissa työskentelevien kääpiöiden verta ja kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksia Bollywoodiin?

Ensimmäinen John Irvingin kirja, jonka luin, taisi olla legendaarinen Garpin maailma (1978), joka oli myös herran läpimurtoteos. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Garpin elämäntarinan, ja se tarina on alusta alkaen hyvin erikoinen. Garp syntyy 40-luvulla naimattomalle naiselle, joka on tullut siihen tulokseen, ettei kaipaa miestä riesakseen, mutta haluaan kuitenkin saada lapsen. Tämä hyvin omatoiminen ja määrätietoinen nainen ottaa haluamansa sodassa pahoin vammautuneelta mieheltä ja nimeää heidän rakkautensa hedelmän Garpiksi siksi, että ”garp” on ainoa asia, jonka tuo vammautunut sotilas koskaan sanoo. En luonnollisestikaan voinut olla pitämättä Garpin maailmasta. Pidin myös kirjoista Kaikki isäni hotellit (1981), Oman elämänsä sankari (1984) ja Sirkuksen poika (1994). Sitten tartuin kirjaan Välisarjan avioliitto (1974) enkä olisi voinut olla pettyneempi. Viimeisimpänä lukemani Neljäs käsi (2001) ei myöskään kuulu suosikkeihini, mutta jollain tapaa en vain voi olla pitämättä tuostakin kirjasta. Kukapa voisi sanoa ei tarinalle, jossa päähenkilön vasemman käden syö leijona?

”Leijonat haistoivat lihan ja vitkastelu ärsytti niitä. Kun ne alkoivat karjua, kameramies zoomasi niihin ja Patrick Wallingford haistoi aidon spontaanin tilanteen ja tuikkasi mikrofoninsa kohti häkkiä. Hän sai enemmän kuin koko rahan edestä.

                    Tassu heilahti, ja kynsi iski Wallingfordin vasempaan ranteeseen. Mikrofoni putosi. Ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, hänen vasen kätensä oli kyynärpäätä myöten sisällä häkissä. Vasen olkapää jumiutui kalterien väliin ja vasen käsi oli rannetta myöten leijonan kidassa.”

John Irving ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini, mutta silti tartun tasaisin väliajoin hänen kirjoihinsa. En kai vain voi vastustaa Irvingin täysin päättömiä (ja kädettömiä) tarinoita. Hänen tapansa kertoa tarinaa on yksityiskohtainen ja perusteellinen. Irvingin kirjoissa ei ole vain yhtä tarinaa, sillä hän kertoo lähes kaikkien kirjoissaan esiintyvien hahmojen taustat, oli sitten kyseessä päähenkilön lääkäri tai entisen talon ovimikko. Irvingin kirjoissa jokaisella hahmolla on tarina ja ne tarinat ovat yleensä kaikkea muuta kuin tylsiä.

"Schatzman, Gingeleskie, Mengerink & Co:n johtava käsikirurgi oli tohtori Nicholas M. Zajac - ja he taas olivat Massachusettsin johtava käsikirurgian lääkärikeskus. -- Nyt selvästi kaivataan lisätietoja tri Zajacista. Laihuus oli hänelle pakkomielle; hän ei voinut olla kyllin laiha.Tohtorimme oli maratoonari, lintujen tarkkailija, siementen syöjä - tapa jonka hän oli oppinut peipoilta - ja luonnottoman kiinnostunut linnuista ja kuuluisista ihmisistä. Hänestä tuli tähtien käsikirurgi."

John Irvingin mielikuvitusta ei voi kuin ihailla. Hänen kirjoissaan ei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta jostain oudosta syystä kirjojen tapahtumiin liittyvät lähes aina karhut, sirkukset, Itävalta ja paini. Irvingin kirjoissa todellisuus avautuu suurempana ja kummallisempana kuin olet luullut, mutta nuo oudot tarinat eivät kuitenkaan ole vailla sisältöä. Irvingin kirjat nimittäin käsittelevät usein vakavampiakin aiheita. Oman elämänsä sankari –kirjassa esimerkiksi ovat esillä abortit ja orvot, mikä oli varmasti vielä ravisuttavampaa 1980-luvun Yhdysvalloissa kirjan ilmestyessä.

Kehuistani huolimatta minä en pidä Irvingin kirjoista varauksetta. Vaikka niissä on paljon asioita, joista pidän, en läheskään aina sulata niitä pureksimatta. Pidän monista Irvingin ideoista, mutta en aina niiden toteutuksesta. Kuten jo mainitsinkin, Välisarjan avioliitosta en esimerkiksi pitänyt ollenkaan, sillä siinä ei tapahtunut mitään järkevää. Kirjassa kaikkein kiinnostavinta olivat päähenkilöiden taustatarinat, jotka olivat jälleen kerran hyvin omalaatuisia. Neljännessä kädessä taas ongelmana oli minun kohdallani ehkä se, että mielestäni tarina ei soljunut eteenpäin mitenkään kovin sulavasti.

Irvingin kirjat onnistuvat kuitenkin useimmiten olemaan yhtä aikaa hauskoja, karun suoria, surullisia ja kantaaottavia. John Irving ansaitsee siis tulla approvatuksi, vaikka kaikki hänen kirjansa eivät niin hyviä olekaan. Arvostan hyvin paljon miehen omaleimaisuutta ja mielikuvituksellisuutta, mikä ei ole todellakaan ole itsestään selvä ominaisuus kirjailijalla (muistatko Jonathan Tropperin?). Irvingin kirjoja kannattaa ehdottomasti lukea, sillä ne tekevät maailmasta hieman kiinnostavamman paikan.