Dennis-fuckin-Lehane

Hyvä kirjoittajakollega, kerron nyt sinulle miten löysin uuden lempikirjailijan.

Nimi Dennis Lehane teki jäljen tajuntaani ensimmäisen kerran kun isäni suositteli hänen kirjoittamaansa kirjaa nimeltä Pimeyden kutsu (1996). Kirja kertoo bostonilaisesta etsiväparivaljakosta, Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, joka saa ratkaistavakseen jutun. Dekkareiden pirtaan sopivasti keissi onkin jotain muuta kuin päältä on näyttänyt, tapahtumia tapahtuu ja lopuksi tulee loppuhuipennus. Kirja oli mielestäni erinomaisen hyvin kirjoitettu, erosi edukseen muista rikosromaaneista hieman lakonisen mutta erittäin osuvia one-linereita ja "ehe-ehe"-läppää heittelevän kertojaminän vuoksi. Minua ei edes haitannut se, että Pimeyden kutsu on Kenzie & Gennaro-sarjan toinen osa vaikka kirjassa viitattiinkin aikaisempiin tapahtumiin.

Seuraavaksi kuulin, että Lehane on kirjoittanut kirjan Menneisyyden ote (2001). Nyt saatat kysyä, tarkoitanko sitä Menneisyyden otetta josta Clint Eastwood ohjasi Oscareita voittaneen laatudraaman jonka pääosissa olivat Sean Penn, Tim Robbins ja Kevin Pekoni? Kyllä, se sama. Kiinnostusmittarini värähti taas pari pykälää kaakompaan tämän tajutessani.

Tarina jatkuu kun sain käsiini Kenzie & Gennaro-sarjan ensimmäisen osan Täyttä sotaa (1994), jossa etsivät saavat selvitettäväkseen Erittäin Tärkeiden Asiakirjojen kanssa kadonneen siivoojan tapausta, joka -ylläri ylläri- johtaa heidät taas syviin vesiin ja ihmisyyden pimeälle puolelle. Tämän toisen kirjan myötä saatoin kehittää pienoisen pikkutyttöihastuksen badassmuttasiltivaatimaton-Kenzieen ja Boston tuntui kaupunkina siltä kuin poikkeaisin siellä harva se viikkoa asioilla.

Sitten sain selville, että Patrick Kenzie on aikaisemmin näyttäytynyt minulle narisevana Casey Affleckina, jota en voi sietää. Gone Baby Gone on siis Kenzie & Gennaro -sarjan neljäs osa (1998) ja nari-nari-Casey kirjasta tehdyn elokuvan pääosassa. No, aina ei voi voittaa. Onneksi Lehane on kirjoittanut myös mainion Shutter Islandin (2003), jonka mainiossa elokuvapääosassa oli mainio Leo DiCaprio. Eli mies on kirjoittanut vaikka mitä hyviä kirjoja, jotka taipuvat hyvin myös elokuviksi. Ja sen lisäksi, että Lehane kirjoittaa todella päteviä kirjoja, hän on kunnostautunut myös käsikirjoittana sarjoissa The Wire (Langalla) ja Broadwalk Empire.

Aikamoista!

______________________________________________________


Pidän Lehanen kirjoista, koska hän kuvaa viiltävän tarkasti ihmisyyden nurjiakin puolia eikä siloittele päähenkilöitään. Hän kirjoittaa toteavasti ja ottaa kantaa maailmaan: rasismiin, luokkavihaan, rahan ylivaltaan, köyhyyteen:

"He [poliitikot] eivät pidä meitä arvossa siksi, että me olemme lapsia joita he käyttävät hyväksi. He kusettavat meitä aamuin, päivin ja illoin, muuta niin kauan kuin he kuiskaavat korvaamme "Iskä rakastaa sua, iskä pitää susta huolta", me pistämme silmät kiinni ja nukumme, ja myymme ruumiimme ja sielumme "sivistyksen" ja "turvallisuuden" pintakiiltoa vastaan, saadaksemme kaikki 20. vuosisatamme märkien unien epäjumalankuvat".

Näiden asioiden vuoksi, ja koska Lehane kirjoittaa tavalla josta minä voin vain haaveilla, hän on virallisesti uusi lempikirjailijani.

Suunnitelmissa seuraavaksi:
- lukea Menneisyyden ote
- hankkia kaikki Kenzie & Gennaro-sarjan osat
- lukea Gone Baby Gone
- katsoa Broadwalk Empireä.

Matka mustan mielen syövereihin

Otsikkoon viitaten: Varistyttö-trilogia on juuri sitä ja pahempaa. Paljon pahempaa. Ruotsalainen Erik Axl Sund vie lukijansa todella synkkiin maailmoihin. Kirjoissa sukelletaan sekä tarinan henkilöiden vaikeasti traumatisoituneiden psyykeiden uumeniin, että niin sairaiden rikosten pariin, että välillä hirvitti jatkaa eteenpäin. En ole koskaan joutunut lukemaan yhtä paljon lapsiin kohdistuvasta (seksuaalisesta) väkivallasta, tai yhtä kouriintuntuvasti tajunnut, miltä rikki mennyt mieli saattaa tuntua.

Sen sijaan, että selostaisin itse trilogian synopsia pastetin täältä suorat kuvaukset niistä:

"Rikosetsivä Jeanette Kihlberg johtaa tutkintaa, johon kietoutuu monen tunnistamattoman uhrin murha. Uhrit löytyvät eri puolilta Tukholmaa useiden kuukausien välillä. Yksi uhreista on psykoterapeutti Sofia Zetterlundin potilas. Potilaan kohtalo tuo nämä kaksi naista yhteen ja pian heidän välilleen kehittyy romanttinen suhde."

"Unissakulkijassa Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsenmurhien tutkimuksia. Hänen työnsä keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko johon liittyy sairaita ritualistisia piirteitä."

"Varjojen huoneessa psykoterapeutti Sofia Zetterlund näkee menneisyyteensä uudessa, hämmentävässä valossa. Murhatapaukset alkavat viimein ratketa, ja niiden todellinen luonne on puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaa."

Kirjojen tarina on polveileva ja sitä kuljetettiin taidokkaasti. Kirjoissa käytetään taitavasti tyylikeinona eli kerronnallisia aikavälejä ja kertojia. Niillä luodaan lukijalle alitanjuntaisesti kuvaa kulloisenkin kertojan sielunmaisemasta, mutta se saattaa olla välillä hiukan sekavaa. Toisaalta, sekavuus istuu kirjojen luonteeseen hyvin ja haastaa lukijan olemaan läsnä lukiessaan - eivätkä nämä kirjat ole mitään kevyttä luettavaa.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjojen aikamuoto vaihtui viimeiseen osaan tultaessa imperfektistä preesensiin. Itse koin sen niin, että kertoja on pääsemässä enemmän pinnalle nykypäivään omista muistoistaan ja vaikeuksistaan, ikään kuin enemmän tietoiseksi ympäröivästä maailmasta.

Kaiken kaikkiaan kirjat ovat yksityiskohtaisesti kirjoitettu monisyinen kokonaisuus. En kutsuisi niitä perinteisiksi dekkareiksi, vaan enemmänkin joksikin, mitä Marilyn Manson olisi voinut villeimpinä vuosinaan kirjoittaa. Ja uskoakseni se kertoo jo paljon.

Todella - todella - hirvittävää ajatella, että jotain tällaista on oikeastikin olemassa.

Peruskauraa

Käteen tarttui iltalukemiseksi melko randomilla Pirkko Arhippan dekkari Tii Taa Taneli (2013). Lyhyestä virsi kaunis, joten tyydyn vain toteamaan, että I´m not impressed. Melko lyhyt ja nopealukuinen dekkari, jossa ei ollut oikeastaan mitään omaperäistä tai kekselijästä. Kaksi naispoliisia, vanhempi ja nuorempi, saavat ratkaistavakseen murhan, joka on tapahtunut golf-kentällä. Kentän omistajista löytyy liuta epäiltyjä ja kirja tuntuu hieman kumartavan Agatha Christien suuntaan käydessään läpi epäiltyjä. Välillä kurkistetaan myös tapausta ratkovien poliisien yksityiselämään, mutta vain pintapuolisesti, ja nämä pätkät keskittyvät lähinnä kertomaan heidän arkielämästään. Useissa kohdin viitataan myös ajankohtaisiin uutisiin ja tapahtumiin, millä kirjoittaja on varmaankin halunnut sitoa tarinan tähän aikaan ja tuoda sen lähelle lukijaa.

Kaiken kaikkiaan kyseeessä oli niin perinteistä linjaa edustava dekkari, ettei se ansaitse juuri ylistyksiä. Kyllä sen luki, mutta mitään uutta tai innovatiivista tarina tai kerronta ei tarjonnut. Arhippa on ilmeisesti kirjoittanut kokonaisen sarjan näiden naispoliisiensa ympärille ja aiempiin tapahtumiin viitattiin muutamaan otteeseen - ne taitavat nyt kuitenkin jäädä minulta lukematta.

Älä katso taakseesi

Halusin helppoa lukemista joten tartuin aikaisemmin kirpparilta mukaan lähteneeseen Karin Fossumin romaaniin Älä katso taaksesi. Tämä on osa Konrad Sejer -dekkarisarjaa ja Fossumista onkin ollut täällä puhetta aikaisemminkin. Synopsis yhdellä virkkeellä: jossain Norjan pikkukaupungissa löytyy murhattu teinityttö ja hiljalleen alkaa paljastua, että takana on paljon muutakin.


Pikakelauksella loppuun: täytyy sanoa, että kirja oli mielestäni erittäin perustasoa. Juoni ei mikään kummoinen, hahmot eivät herättäneet erityistä kiinnostusta ja miljöönä oli pikkuhiljaa tutuksi käyvä jokin pohjoismainen maa (jostain syystä Norja ja Ruotsin lappi tuntuvat hyvin samanlaisilta päässäni, vrt. Åsa Larssonin dekkarit). Ihan hyvin kirja kuitenkin soveltui aamupalapöytään lukemiseksi ennen kukon pieremää, kun aivot kävivät vielä tyhjäkäynnillä mutta jotain halusi lukea. Eli ei huono (sijoittuu mielessäni Larssonin [paras] ja sen yhden [se Rebecka vai mikä, se liian tarkkaan selittäjä?] väliin).

Oikeastaan haluaisin laittaa tähän sellaisen "MEH"-hylkeen. Tänne ehkä tarvitaan sellainen...

Ja hei: protestoin kirjan loppua. Kuinka ärsyttävää jättää loppu noin roikkumaan?!

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.

Karin Fossum ja psykologiset jännärit

Karin Fossum on norjalainen kirjailija, joka on todella hyvä luomaan hahmoja ja saamaan lukijan tempautumaan mukaan noiden hahmojen elämiin. Olen lukenut monta naisen kirjoittamaa kirjaa, joissa on vain tehnyt mieli kiljua hahmoille, että älä tee noin. Olen ahdistunut syvästi hahmojen puolesta ja tuntenut kylmiä väreitä selässä. Ei ole ihme, että Karin Fossum on hyvin menestynyt rikoskirjailija, sillä hänen lähestymistapansa dekkariin on hieman erilainen. Hänenkin suositun kirjasarjansa päähenkilönä on kyllä poliisi, komisario Konrad Sejer, mutta usein komisariotakin suuremman roolin kirjoissa saavat rikoksen tekijät.

Karin Fossumin Konrad Sejer kirjat sekä hänen ensimmäinen romaaninsa Evan katse, joka ei sarjaan kuulu, ovat kaikki olleet vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Fossumilla on nimittäin kieroutunut mielikuvitus, jota ei voi olla ihailematta. Hänen kirjoissaan tapahtuu monenlaisia kauheuksia, mutta myös tarinan pahikset ovat ihmisiä. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan Fossumin maailmassa kaikki ovat epätäydellisiä, virheitä tekeviä ihmisiä, jotka voivat suistua sen heppoisen aidan yli, joka pitää meidät kuuliaisina kansalaisina. Fossum ei myöskään kaihda käsitellä yhteiskunnallisia tai muuten arkoja aiheita. Hän on esimerkiksi kirjoittanut dekkarin Toisenlainen rakkaus (2008), jossa myös pedofiili pääsee kertomaan ajatuksiaan.

Yksi erityisen mieleen painunut kirja on Harriet Krohnin murha (2005), jota oikeastaan inhosin. En siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan koska Fossum oli luonut niin taitavasti ahdistavan tunnelman kirjaan, että tuntui pahalta lukea sitä. Tarina kertoo miehestä, joka tekee murhan, mutta samaan aikaan tuo mies on myös aivan tavallinen ihminen, joka on vain tehnyt virheen. Fossum saa lukijan tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan ja pelkäämään sitä hetkeä kun tämä tulee jäämään kiinni. Konrad Sejer on miehen perässä, mutta hän on vain sivuroolissa. Pääosassa on syyllisyydessä ja pelossa kieriskelevä murhaaja.

Kaikki Fossumin kirjat eivät siis mitään maailman kaikkeuden parasta ole, mutta naisella on ehdottomasti kiinnostava lähestymistapa. Hänen kirjoissaan matka on monesti tärkeämpi kuin lopputulos – näin on esimerkiksi Murtuman (2006) kohdalla. Murtuma kertoo Alvar Eidestä, joka on hyvin säntillinen keski-ikäinen mies. Alvarin päivät toistuvat aina samanlaisina: hän herää, pukeutuu hyvin prässättyihin housuihinsa, kävelee töihin taidegalleriaan, lounaalla hän syö voileivät, jotka hän leikkaa puoliksi, kello viisi hän sulkee gallerian, käy ostamassa kaupan tuoretiskiltä illallista, syö, juo lasin sherryä ja menee nukkumaan katsottuaan ensin televisiota tai luettuaan jotain. Alvar ei pidä itsestään meteliä. Hän asuu yksin ja viihtyy yksin. Hän on erakko ja täysin tyytyväinen rajattuun, hallittuun ja rauhalliseen elämäänsä, johon ei kuulu ketään muita ihmisiä.

Alvar Eidessä on vain se erikoista, että hän on kirjailijan luoma hahmo. Hän odotti kauan rauhassa vuoroaan jonossa kunnes eräänä iltana hän ei enää jaksanut odottaa vaan tuli kirjailijan luo, vaikka oli vasta toisena jonossa. Tuo hahmo vaatii kirjailijaa kertomaan tarinansa, antamaan hänelle nimen ja ammatin. Kirjailija ei pidä siitä, että hahmot etuilevat, mutta suostuu lopulta. Kirjailija luo Alvar Eiden ja antaa hänelle tarinan.

”- Minä arvostan meidän keskustelujamme.
- Niin minäkin, vastaan, - mutta voi hyvin käydä, että minä poistan ne kirjasta.
- Mitä?
Hän katsoo minua järkyttyneenä.
- Ne saattavat tuntua ylimääräisiltä. Voi olla että sinä pärjäät mainiosti omillasi omassa tarinassasi ja draamassasi.”

Murtumassa vuorottelee kirjailijan ja Alvar Eiden keskustelut ja Alvar Eiden elämä. Ratkaisu on hyvin omituinen, mutta tuosta omituisuudesta huolimatta (vai ehkä juuri sen takia?) jotenkin sitä vain halusi tietää miten Alvar Eiden käy. Kirjailijan ja Alvarin keskusteluista nimittäin selviää, että Alvar tulee väistämättä kokemaan särön täydellisesti silotellussa elämässään, sillä yksikään tarina ei voi edetä ilman käänteitä ja jännitettä. Alvar Eiden tarinan kupru tulee sisään galleriaan eräänä kylmänä päivänä. Hän on laiha heroiinin runtelema tyttö.

”- Mutta minähän olen maltillinen mies, hän sanoo, - minä hallitsen elämäni.
Suljen koneen, käännyn tuolillani ja katson häntä.
- Aivan. Pitää paikkansa. Mutta samalla sinä olet aivan yksin. On vaarallista elää läpi elämänsä ilman ihmisiä, joihin tukeutua. Tietyissä tilanteissa se saattaa käydä sinulle hyvin vaaralliseksi.
- Tietyissä tilanteissa, hän toistaa, - johon sinä aiot panna minut?”

Alvar Eide ei kykene toimimaan muiden ihmisten kanssa. Päällisin puolin hän on täysin toimintakykyinen, mutta kohdatessaan muita ihmisiä hän ei osaa tehdä muuta kuin piiloutua kohteliaisuuksien taakse. Hän ei osaa sanoa ei ja se suistaa hänet reunan yli. Murtuma kertoo elämänpelosta ja kirjailijan motiiveista. Tarinan kirjailijan mieli on synkkä. Se rakastaa sumua, rankkasateita, myrskyä, revontulia ja täysikuuta. Alvar Eide tajuaa pian, että hänenkin tarinastaan on tulossa synkkä. Alvar on peloissaan, mutta onnellista loppua hän ei tule kirjailijalta saamaan.

”Olen keskellä tarinaa, olen syvyyksissä. Minä taistelen säilyttääkseni uskon omaan hankkeeseeni. Epäilys yrittää vallata mielen kuin näkymätön kaasu, se kohoaa mielen syövereihin ja täyttää minut kauhulla. Mitä tämä on? minä kysyn itseltäni. Onko tarinalla mitään annettavaa ihmisille, voinko vaatia lukijan aikaa ja vaivaa tällä tarinalla? Osaanko minä piirtää sinusta yhtä tarkan kuvan kuin itse näen, liikuttaako kuvaukseni lukijaa, löydänkö oikeita sanoja?”

Murtuman lisäksi viimeaikaiseen lukemistooni on kuulunut toinenkin Fossumin kirja, johon en jostain syystä ole aikaisemmin saanut tartuttua. Tämäkään kirja ei kuulu suosikkeihini, mutta asetelma on siinäkin melkoisen omaperäinen. Minä näen pimeässä (2011) kertoo keski-ikäisestä miehestä, Riktorista, joka työskentelee vanhainkodin saattohoito-osastolla sairaanhoitajana. Päällisin puolin hän hoitaa työnsä tunnollisesti, mutta todellisuudessa – kun kukaan ei näe – hän kiduttaa vanhuksia. Hän heittää heidän lääkkeensä menemään, nipistelee ja vetää hiuksista, eikä jätä jälkiä.

Siinä missä Murtuma tarkasteli elämänpelkoa, Minä näen pimeässä –kirja tarkastelee ihmistä, joka haluaa aiheuttaa tuskaa toiselle. Tuo piirre ei kuitenkaan ole se, mihin kirjan juoni keskittyy, vaan yllättäen Riktor onkin syytön kun poliisi tulee esittämään syytöksiään. Kuten muutkin Fossumin kirjat Minä näen pimeässä sukeltaa syvälle päähenkilön pään sisään ja maalaa kuvaa hänen motiiveistaan ja vaikuttimistaan. Tarinan tempo onkin siksi melko hidas ja sisälsi kohtauksia, jotka eivät varsinaisesti liittyneet juoneen mitenkään, mutta ne valottivat päähenkilön päänsisältöä.

Minä näen pimeässä ja Murtuma –kirjat olivat sen verran outoja, että en varsinaisesti suosittele niitä – ainakaan ensimmäiseksi Fossumiksesi. Kaikki Fossumin kirjat ovat psykologisijaromaaneja, mutta nämä kaksi vielä enemmän kuin muut. Konrad Sejer –kirjat ovat varmempi tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen, sillä ne ovat lähempänä perinteistä dekkaria ja siksi helpommin hyväksyttävää materiaalia. Kaiken kaikkiaan Karin Fossum kuitenkin ansaitsee approved –leiman, koska naisen mielikuvitus ja omaperäisyys on ehdottomasti hatun noston arvoista.

Kuin televisiota katselisi

Camilla Läckbergin Perillinen (2007) lykättiin käteeni jokin aika sitten ja lueskelin sen mökillä auringon paisteessa. Kyllähän se ihan viihdytti, tarina kulki ja kiinnosti, mutta eräs asia häiritsi ihan todella paljon. Läckberg ei vain osaa kirjoittaa kovin hyvää tekstiä. Hänen tekstinsä kuulostaa siltä kuin hän pitäisi lukijaa vähän tyhmänä.

”Hän tallensi kirjoittamansa tekstin ja käynnisti hetken epäröityään Internet Explorerin. Hän klikkasi Googlea, kirjoitti hakukenttään ”Erik Frankel” ja painoi Enteriä. Esiin ilmestyi lukuisia osumia. Osa liittyi selvästi vääriin henkilöihin.”

Läckberg selostaa pikkutarkasti kaiken turhankin. Tekstistä tulee mieleen, että Läckberg on mahdollisesti myös toimittaja, sillä hän tykittää faktoja lukijalle, eikä todellakaan sorru minkäänlaiseen maalailuun. En sano, että toimittajamainen tyyli olisi aina huono, mutta ainakaan Läckbergin teksti ei toiminut. Kirjoitustyylistä tulee myös mieleen, että Läckberg on jäljitellyt television rikossarjojen tyyliä. Vai mitä sanot siitä, että henkilöt huutavat koomisesti samaan aikaan toisiaan saman käytävän varrella olevista huoneistaan keksiessään kumpikin tahoillaan jotain tutkinnan kannalta tärkeää? Tai että Tanumshedin poliisiaseman päällikkö on lihava, työntekoa pakoileva keski-ikäinen mies, joka kuitenkin rakastuu ja innostuu salsasta, ja että hänen alaisensa yrittävät tämän kuullessaan pitää naamansa peruslukemilla.

Perillisen päähenkilö on Erica Falck, joka löytää äitinsä tavaroista natsien kunniamerkin ja nipun vanhoja päiväkirjoja. Kunniamerkin alkuperän selvittämiseksi hän vie sen eläkkeellä olevalle historian opettajalle, jonka intohimona on toinen maailmansota. Mies kuitenkin murhataan ennen kuin Erica saa tietää mitään kunniamerkistä. Erican yllätykseksi äidin päiväkirjoista myös selviää, että Erican äiti sekä murhattu mies olivat ystäviä nuorena. Kirjassa seurataan useampaa henkilöä, jotka yrittävät ratkoa murhaa tahoillaan. Välissä myös valotetaan ihmisten perhe-elämää ja poiketaan sodanaikaisiin tapahtumiin.

En minä vihannut kirjaa, vaikka siinä toivomisen varaa olikin. Perillinen oli vain ehkä suunnattu ihmisille, jotka haluavat yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Kirja oli kuin jokin television rikossarja, jota katsotaan kun parempaakaan ei ole tarjolla: se viihdyttää ja tarina on ihan mukiinmenevä ja sitä on höystetty ihmissuhdedraamalla sekä koomisilla kohtauksilla. Ei sitä inhoa, mutta ei se jää mieleenkään. Tämä kirja onkin loistava tilaisuus julkaista uusi hylkeemme:

"Not my cup of tea" - koska aina välillä sitä vain toteaa, ettei kuulu kohderyhmään.

P. S. Olin muuten väärässä veikatessani, että Läckberg olisi toimittaja taustaltaan, hän on nimittäin koulutukseltaan ekonomi. Se ei ehkä kuitenkaan muuta asiaa miksikään.

Maria Kallio

Joskus muinoin nuoruudessani, kun olin ensin kolunnut läpi Saarijärven kirjaston nuorten osaston, päädyin dekkarihyllyjen väliin. Yksi kirjasarja, johon tuolloin tartuin oli Leena Lehtolaisen Maria Kallio –sarja. Kyseinen sarja ei koskaan mielestäni ollut mikään maailmoja mullistava, mutta ihan viihdyttävää ajanvietettä kuitenkin. Hetki sitten palasin tuohon sarjaan löytäessäni sattumalta kirjastosta uusimman Maria Kallio –kirjan. Kirjan nimi on Rautakolmio (2013) ja se on sarjan kahdestoista osa. Lehtolainen esitteli Maria Kallion yleisölle yli 20 vuotta sitten kirjassa Ensimmäinen murhani (1993). Sarja on aikojen saatossa muodostunut yhdeksi suomalaisten suosikki dekkarisarjoista.

Maria Kallio on poliisi, joka työskentelee Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten solussa. Hän on myös aivan tavallinen nelikymppinen nainen, jolla on kaksi lasta, mies, talo ja kaksi kissaa. Maria Kallio on hyvin arkinen hahmo. Hänen elämänsä on hyvin samaistuttavaa ja tarinan tapahtumat uskottavia. Maria Kallio on niin tyypillinen pohjoismainen dekkarisankari kuin vain voi olla, sillä monet tämän pohjoisen maailman kolkan jännityskirjailijat tekevät hahmoistaan hyvin arkisia ja helposti lähestyttäviä. Tällaista linjaa toteuttavat esimerkiksi Henning Mankell, Åsa Larsson, Hågan Nesser ja Karin Fossum. He kaikki myös rakastavat yhteiskunnallisten ongelmien esilletuomista ja synkkää ilmapiiriä. Noissa kahdessa Maria Kallio kuitenkin eroaa muista: Rautakolmion ilmapiiri ei ole niin synkkä ja yhteiskunnalliset epäkohdatkin jäävät taka-alalle.

Tällä kertaa Maria Kallion tarina alkaa kun merestä löydetään kaksi muoviin käärittyä ruumista, joilla ei aluksi tuunnu olevan mitään yhdistävää tekijää. Tutkimukset vievät Kallion saaristoon entisen jääkiekkotähden perhesotkujen keskelle. Kuvioihin ilmestyy myös rouva komisaarion tuttu vuosien takaa ja tämä tuttu sotkee kesäleskenä olevan Kallion kuviot.

Rautakolmio oli hyvin nostalginen. Ei vain siksi, että palasin vuosien jälkeen tutun dekkarisarjan maailmaan, vaan myös siksi, että kirja muisteli menneitä. Maria Kallion elämä on edennyt kirjasarjan edetessä samaisen kaksikymmentä vuotta minkä sarjakin on ollut olemassa. Rautakolmiossa Kallio muistelee välillä mitä joskus aikaisemmin hänen elämässään on tapahtunut. Sarjan alussa Kallion ura oli vasta aluillaan ja nuori nainen omasi vahvat mielipiteet ja räväkän luonteen. Hahmo on kuitenkin kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella ja nyt perheellinen sankari onkin Rautakolmiossa vähemmän jyrkkä mielipiteissään ja paljon varmempi itsestään. Rautakolmio onkin tavallaan Lehtolaisen oma kunnianosoitus Maria Kallion kaksikymmenvuotiselle taipaleelle.

Rautakolmio oli juuri sitä mitä odotinkin. Se oli aivan samaa linjaa kuin aikaisemmatkin Lehtolaisen kirjat – niin Maria Kalliot kuin muutkin: viihdyttävä, realistinen ja sujuva. Rautakolmio oli täysin lukukelpoinen, mutta ei paljoa muuta. Sitä on vaikea arvostella perinteisellä kaavallamme, sillä kirja sinänsä ei ollut mitenkään erityisen huono, mutta se ei myöskään tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Samaa settiä Lehtolainen on kirjoittanut jo monen kirjan tarpeiksi. Taidankin juuri siksi päätyä antamaan kirjalle nyrpeän hylkeen, koska olen huomannut olevani hieman pehmeä arvosteluissani. Nostalgia ei pyyhi pois sitä tosiasiaa, että kirja ei tarjonnut mitään uutta.

Sananen Åsa Larssonista

Kesällä käydyn keskustelun jälkeen olen tässä hiljalleen tutustunut dekkareiden maailmaan. Tähän mennessä olen lukenut Eppu Nuotion Mustan lisäksi Petra Hammesfahrin kirjan Syysuhri, arvostelu siitä täällä. Tällä hetkellä yöpöydällä on Camilla Läckbergin Majakanvartija, mutta ehkä siitä hieman lisää myöhemmin.

Nyt haluan nimittäin kirjoittaa nimenomaan Åsa Larssonin kirjoista. Olen talven aikana lukenut niistä kaksi, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja. Molemmat kirjat sijoittuvat nykyajan Ruotsin Lappiin, jossa uinuvissa pikkukaupungeissa sattuu raakoja murhia ja niitä tutkivat samat henkilöt, poliisit ja syyttäjä. Kyseessä on siis kirjasarja. Aloitin lukea ensimmäistäni, Kun vihasi asettuu, ilman kummoisiakaan ennakko-odotuksia. Tarina alkaa, kun kaksi nuorta katoaa sukellusreissullaan ja ainoastaan toisen ruumis löytyy. Käy ilmi, että ruumista on siirretty mikä antaa aihetta tarkempiin tutkimuksiin. Vähitellen paljastuu, että pienessä kyläyhteisössä halutaan salata jotain niin paljon, että ihmishenget eivät paina enää mitään vaakakupissa. 

Kirjassa yhtenä kertojana on murhattu tyttö. Alun liikkeellepanevan tarinan jälkeen ärsyynnyin hieman tästä kirjailijan ratkaisusta laittaa kuollut henkilö liitelemään paikasta toiseen selostamaan näkemäänsä ja näkemyksiään. "Ihan liian huuhaata", ajattelin. Kirjan edetessä asia ei kuitenkaan enää ärsyttänyt, sillä ulkopuolinen tarkkailija oikeastaan mahdollisti myös ulkopuolisen näkökulman kirjan henkilöihin kun he käyttäytyivät kuin olisivat yksinään. Esimerkiksi läheisen menettäneen suru tuntui todellisemmalta tällä tapaa kuin että se olisi kirjoitettu auki. Kerrassaan nerokas ratkaisu kirjailijalta siis lähestyä asiaa tältä kantilta! Hahmoista ja juonesta tämän kirjan osalta ajattelin, että perushyvin kirjoitettu jännitystarina ja hahmot olivat ilahduttavan "aitoja", ajattelivat tavallisten ihmisten tavoin eivätkä niin kuin supersiloitellut koneihmiset nimeltämainitsemattomissa amerikkalaisissa rikostv-sarjoissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli mukiinmenevä, mutta en jäänyt vesi kielellä odottamaan seuraavaan tarttumista.

Eräänä päivänä otin sitten käteeni Uhrilahjan. Ja jäin koukkuun. Uhrilahjassa seurataan hämärien kuolemantapausten, juuri tapahtuneen vanhan naisen murhan ja karhun vatsasta löytyneen peukalon yhteyksiä toisiinsa. Kuka on riehunut heikkopäisenä talikon kanssa ja miksi? Kenen peukalo on kyseessä? Hahmoihin palaaminen tuntuikin yllättäen samalta kuin suosikkitv-sarjan uusien jaksojen näkeminen pienen tauon jälkeen. Olin huomaamattani kaivannut syyttäjä Rebecka Martinssonia, rikoskomisario Anna-Maria Mellaa ja muita hahmoja. Satuin toki lukemaan kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä tietysti edesauttoi jatkuvuuden tunnetta. Mutta siltikin, hahmot olivat samanlaisia tavallisia ihmisiä joiden työkaverit ovat ihmisperseitä, koirat syövät lantaa ja syyttäjä polttaa vajassa pontikkaa. Erityisen ilahduttavaa tämän kirjan lukeminen oli koiraihmiselle: Larsson kertoo hahmojen koirista sellaisella tavalla, että voin vaikka lyödä vetoa että naiselta löytyy ainakin yksi koira kotoa myös.

Summa summarum: Huiman kahden kirjan kokemuksella voin nyt sanoa pitäväni tästä sarjasta. Vaikka edelleen sanoisin, että Larssonin kirjat ovat niin sanottua helppoa lukemista, ne ovat todella hyvin kirjoitettua sellaista. Ja juuri nyt haluaisin kovasti lukea sarjan muut osat. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä miettii silloinkin kun ei kirjaa lue ja näin kävi minulle Uhrilahjan kanssa. Lisäksi tällaiselle historiageekille erityisen ilahduttavaa Larssonin kirjoissa on se, että tarina koukkaa aina menneisiin aikoihin joiden rikokset ovat jollain tapaa yhteydessä nykypäivään.

Åsa Larsson - Kunnes vihasi asettuu (2008), Uhrilahja (2012), Otava

Musiikkisuositus: nuotion äänet keskellä hiljaista metsää yöllä. Näin.

Nyt ei keksi edes otsikkoa

... koska mitäs sanotte tästä: aloin eilen lukea Petra Hammesfahrin kirjaa Syysuhri. Ja siinä ne pari vapaapäivää sitten menivätkin, sillä en yksinkertaisesti pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin sain sen pari tuntia sitten loppuun. Lainaan suoraan kirjan takakantta: "Hitchcockmaisen mestarillista psykologista jännitystä". Kyllä!

Kirjan juoni menee lyhykäisyydessään näin: joka toinen vuosi syyskuussa katoaa nuori nainen, ainoana poikkeuksena vuosi 1990. Kukaan ei huomaa tapausten yhteyttä, paitsi eräs kadonneiden rekisteröintivirastossa työskentelevä poliisi, joka vähitellen kehittää aaveen tavoin toimivasta sarjamurhaajasta lähes pakkomielteen. Samaan aikaan kun nuoria naisia katoaa, eräs Karen päätyy ensin teiniäidiksi ja sitten parin vuoden päästä siitä tappajaksi. Varsinkin jälkimmäinen piinaa Karenia vielä vuosikymmenenkin jälkeen, sillä hänen mielensä kieltäytyy muistamasta kaikkia onnettomuuteen johtaneita tapahtumia. Mitä on tapahtunut ja kenen toimesta? Miksi ankat pitää hätistää pois?

Kirja suorastaan imaisi mukaansa esinäytöksestä lähtien. Kirjailija vuorottelee Karenin ja poliisin välillä, nostaen välillä muitakin hahmoja esiin vuorollaan. Melko klassisesta alkuasetelmasta huolimatta tarina on kerronnan vuoksi mielestäni uniikki. Ajattelin nimittäin aluksi, että Hammesfahrin teksti on liiankin helppolukuista, mutta lukemisen edetessä tajusin, että hänen tapansa rakentaa juonta tekee kirjasta kaikkea muuta kuin helposti pureskeltavan. Kirjoitustyyli pitää hahmoja käsivarren mitan päässä lukijasta: he ovat eksyksissä ja epävarmoja, perinteiset sankarinroolit puuttuvat ja lukija tuntuu seuraavan tapahtumia kuin ulkopuolisena. Tarina etenee sykäyksittäin, mutta silti siinä on jämähtyneisyyden tunnelma. Murhaajan jahtaaminen on sekasortoista, eikä se mene niin kuin, no, dekkareissa yleensä. Lukijaa ei ehdottomasti pidetä tyhmänä ja jännitys säilyy upeasti loppuun asti niin, että lopussa lukija jää keräilemään juonen palasia matkan varrelta vaikka syitä epäillä tiettyjä tahoja annetaan jo melko varhaisessa vaiheessa.

Kirja oli siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen (jälleen takakantta lainatakseni) hyytävän mukaansatempaava. Ainoa asia, mikä vähän häiritsi, oli kirjoitusvirheiden määrä tekstissä. Olikohan kukaan oikolukenut suomennosta ennen kuin se meni painoon? Kirja on joka tapauksessa saksalaiskirjailijan ensimmäinen suomennettu teos, muut suomennetut ovat Pahantekijä ja Uskoton mies. Nainen on kirjoittanut ensimmäisen trillerinsä vuonna 1991 ja sen jälkeen tehtaillut niitä ahkerasti lisää. Ihmettelinkin siis, että miksi vain kolme on suomennettu? Aion ne joka tapauksessa etsiä käsiini asap, sillä niin hyvän vaikutuksen naisen kirjoitustaidoista tämä ensimmäinen teki. Ja nyt harmittaa etten osaa saksaa.

Petra Hammesfahr: Syysuhri (2002) Otava.

Musiikkisuositus: Marilyn Manson - Born Villain-albumi

Helppoa kesälukemista?

Olen aina miettinyt minkä takia naistenlehdet artikkeleissaan kohkaavat dekkareiden olevan "helppoa kesälukemista". Haluaako suurin osa ihmisistä lukea rentoutuakseen tiineenäolevien naisten surmaamisesta? Tai kenties muuten vaan ahdistavia tarinoita karkuteillä olevista murhaajista? Onko se arjen inhorealismi-eskapismia? Miten vaan, mutta itse haluan ahdistavien kirjojen annokseni ympärivuotisena, oli se dekkarin muodossa tai ei.

Palatakseni itse aiheeseen: ostin kiireessä työpaikaltani junalukemiseksi Eppu Nuotion kirjan Musta. Itse kirjailija oli minulle muuten kuin nimen tasolta entuudestaan tuntematon ja jostain syystä kotimaiset kirjailijat eivät kovin lähellä sydäntä ole muutenkaan. Itse kirja oli kuitenkin... ok. Se kertoo toimittajanaishenkilö Pii Marinista, joka on ihonväriinsä (musta) liittyneen kohun jälkeen saanut siirron Pasilasta pienemmälle paikkakunnalle, jossa muikki ei viihdy laisinkaan. Kaupunki on paska, työpaikka on paska ja varsinkin ihmiset paskoja. Kaiken lisäksi parisuhdekin meni päättymään kun mieskin oli niin paska. Sitten löytyy raskautunut naispappi murhattuna kirkkoherranvirastosta ja Pii alkaa selvittämään juttua samalla kun joutuu kuuntelemaan oman henkilökohtaisen stalkkerinsa ajatuksia äänettömissä puheluissa ja alkaa epäillä mielenterveytensä tilaa.

Nopean tiedonhaun jälkeen opin, että kirja on Nuotion ensimmäinen jännityskirja. Juoni olikin paikoin jännityskertoimia hiukan nostava, mutta kokonaisuudessa kirjan tunnelma jää ohueksi vaikka siinä ei mitään varsinaista vikaa ollutkaan. Olisin ehkä kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden vatvomisen sijaan lisää hyytäviä kohtauksia. Kerronta oli kyllä sujuvaa ja vuorotteli näkökulman mukaan johdatellen lukijaa vuoroin mihinkin suuntaan murhaajan henkilöllisyyden suhteen. En halunnut jättää kirjaa kesken vaan loppuratkaisu kiinnosti. Tosin on sanottava, että allekirjoittaneelle se selvisi melko hyvissä ajoin ennen loppua, mistä päästäänkin kirjan minun mielestäni suurimpaan ongelmaan: LOPPU. Tai enemmänkin että mikä loppu? Kirja päättyy aivan töksähtäen ja mielestäni ignooraa osan juonen luomista kysymyksistä. Sitten sain selville, että kyseessä on itseasiassa dekkarikirjasarjan ensimmäinen osa, eli Pii Marinin tarina saa jatkoa vielä runsaasti. Voisin hyvinkin lukea seuraavat osat myös ja nimenomaan sitten kun tarvitsen helppolukuista ja nopeaa lukemista.

Näin ollen naistenlehdet osuvat sittenkin jonkin verran oikeaan: helppoa luettavaa ainakin tämä dekkari oli, vaikkakaan kesälukemisesta en menisikään olemaan mitään mieltä. Pienen harkinnan jälkeen päädyin appruuvaamaan kirjan.

Eppu Nuotio: Musta (2006) Otava.

Musiikkisuositus: Placebo - Every me, every you. Infinite loopilla.