Dennis-fuckin-Lehane

Hyvä kirjoittajakollega, kerron nyt sinulle miten löysin uuden lempikirjailijan.

Nimi Dennis Lehane teki jäljen tajuntaani ensimmäisen kerran kun isäni suositteli hänen kirjoittamaansa kirjaa nimeltä Pimeyden kutsu (1996). Kirja kertoo bostonilaisesta etsiväparivaljakosta, Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, joka saa ratkaistavakseen jutun. Dekkareiden pirtaan sopivasti keissi onkin jotain muuta kuin päältä on näyttänyt, tapahtumia tapahtuu ja lopuksi tulee loppuhuipennus. Kirja oli mielestäni erinomaisen hyvin kirjoitettu, erosi edukseen muista rikosromaaneista hieman lakonisen mutta erittäin osuvia one-linereita ja "ehe-ehe"-läppää heittelevän kertojaminän vuoksi. Minua ei edes haitannut se, että Pimeyden kutsu on Kenzie & Gennaro-sarjan toinen osa vaikka kirjassa viitattiinkin aikaisempiin tapahtumiin.

Seuraavaksi kuulin, että Lehane on kirjoittanut kirjan Menneisyyden ote (2001). Nyt saatat kysyä, tarkoitanko sitä Menneisyyden otetta josta Clint Eastwood ohjasi Oscareita voittaneen laatudraaman jonka pääosissa olivat Sean Penn, Tim Robbins ja Kevin Pekoni? Kyllä, se sama. Kiinnostusmittarini värähti taas pari pykälää kaakompaan tämän tajutessani.

Tarina jatkuu kun sain käsiini Kenzie & Gennaro-sarjan ensimmäisen osan Täyttä sotaa (1994), jossa etsivät saavat selvitettäväkseen Erittäin Tärkeiden Asiakirjojen kanssa kadonneen siivoojan tapausta, joka -ylläri ylläri- johtaa heidät taas syviin vesiin ja ihmisyyden pimeälle puolelle. Tämän toisen kirjan myötä saatoin kehittää pienoisen pikkutyttöihastuksen badassmuttasiltivaatimaton-Kenzieen ja Boston tuntui kaupunkina siltä kuin poikkeaisin siellä harva se viikkoa asioilla.

Sitten sain selville, että Patrick Kenzie on aikaisemmin näyttäytynyt minulle narisevana Casey Affleckina, jota en voi sietää. Gone Baby Gone on siis Kenzie & Gennaro -sarjan neljäs osa (1998) ja nari-nari-Casey kirjasta tehdyn elokuvan pääosassa. No, aina ei voi voittaa. Onneksi Lehane on kirjoittanut myös mainion Shutter Islandin (2003), jonka mainiossa elokuvapääosassa oli mainio Leo DiCaprio. Eli mies on kirjoittanut vaikka mitä hyviä kirjoja, jotka taipuvat hyvin myös elokuviksi. Ja sen lisäksi, että Lehane kirjoittaa todella päteviä kirjoja, hän on kunnostautunut myös käsikirjoittana sarjoissa The Wire (Langalla) ja Broadwalk Empire.

Aikamoista!

______________________________________________________


Pidän Lehanen kirjoista, koska hän kuvaa viiltävän tarkasti ihmisyyden nurjiakin puolia eikä siloittele päähenkilöitään. Hän kirjoittaa toteavasti ja ottaa kantaa maailmaan: rasismiin, luokkavihaan, rahan ylivaltaan, köyhyyteen:

"He [poliitikot] eivät pidä meitä arvossa siksi, että me olemme lapsia joita he käyttävät hyväksi. He kusettavat meitä aamuin, päivin ja illoin, muuta niin kauan kuin he kuiskaavat korvaamme "Iskä rakastaa sua, iskä pitää susta huolta", me pistämme silmät kiinni ja nukumme, ja myymme ruumiimme ja sielumme "sivistyksen" ja "turvallisuuden" pintakiiltoa vastaan, saadaksemme kaikki 20. vuosisatamme märkien unien epäjumalankuvat".

Näiden asioiden vuoksi, ja koska Lehane kirjoittaa tavalla josta minä voin vain haaveilla, hän on virallisesti uusi lempikirjailijani.

Suunnitelmissa seuraavaksi:
- lukea Menneisyyden ote
- hankkia kaikki Kenzie & Gennaro-sarjan osat
- lukea Gone Baby Gone
- katsoa Broadwalk Empireä.

Matka mustan mielen syövereihin

Otsikkoon viitaten: Varistyttö-trilogia on juuri sitä ja pahempaa. Paljon pahempaa. Ruotsalainen Erik Axl Sund vie lukijansa todella synkkiin maailmoihin. Kirjoissa sukelletaan sekä tarinan henkilöiden vaikeasti traumatisoituneiden psyykeiden uumeniin, että niin sairaiden rikosten pariin, että välillä hirvitti jatkaa eteenpäin. En ole koskaan joutunut lukemaan yhtä paljon lapsiin kohdistuvasta (seksuaalisesta) väkivallasta, tai yhtä kouriintuntuvasti tajunnut, miltä rikki mennyt mieli saattaa tuntua.

Sen sijaan, että selostaisin itse trilogian synopsia pastetin täältä suorat kuvaukset niistä:

"Rikosetsivä Jeanette Kihlberg johtaa tutkintaa, johon kietoutuu monen tunnistamattoman uhrin murha. Uhrit löytyvät eri puolilta Tukholmaa useiden kuukausien välillä. Yksi uhreista on psykoterapeutti Sofia Zetterlundin potilas. Potilaan kohtalo tuo nämä kaksi naista yhteen ja pian heidän välilleen kehittyy romanttinen suhde."

"Unissakulkijassa Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsenmurhien tutkimuksia. Hänen työnsä keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko johon liittyy sairaita ritualistisia piirteitä."

"Varjojen huoneessa psykoterapeutti Sofia Zetterlund näkee menneisyyteensä uudessa, hämmentävässä valossa. Murhatapaukset alkavat viimein ratketa, ja niiden todellinen luonne on puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaa."

Kirjojen tarina on polveileva ja sitä kuljetettiin taidokkaasti. Kirjoissa käytetään taitavasti tyylikeinona eli kerronnallisia aikavälejä ja kertojia. Niillä luodaan lukijalle alitanjuntaisesti kuvaa kulloisenkin kertojan sielunmaisemasta, mutta se saattaa olla välillä hiukan sekavaa. Toisaalta, sekavuus istuu kirjojen luonteeseen hyvin ja haastaa lukijan olemaan läsnä lukiessaan - eivätkä nämä kirjat ole mitään kevyttä luettavaa.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjojen aikamuoto vaihtui viimeiseen osaan tultaessa imperfektistä preesensiin. Itse koin sen niin, että kertoja on pääsemässä enemmän pinnalle nykypäivään omista muistoistaan ja vaikeuksistaan, ikään kuin enemmän tietoiseksi ympäröivästä maailmasta.

Kaiken kaikkiaan kirjat ovat yksityiskohtaisesti kirjoitettu monisyinen kokonaisuus. En kutsuisi niitä perinteisiksi dekkareiksi, vaan enemmänkin joksikin, mitä Marilyn Manson olisi voinut villeimpinä vuosinaan kirjoittaa. Ja uskoakseni se kertoo jo paljon.

Todella - todella - hirvittävää ajatella, että jotain tällaista on oikeastikin olemassa.

Orange is the New Black

Jokin aika sitten Yle esitti sarjan, jossa Pohjoismaista yhteiskuntaa esiteltiin maapallon eri kolkista saapuville vieraille. Yksi jaksoista käsitteli Pohjoismaista vankilajärjestelmää ja tuossa jaksossa vieraana oli yhdysvaltalainen vankilanjohtaja. Hän kauhistui suomalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten liberaalia näkemystä pahantekijöiden rankaisusta. Hän ei käsittänyt vankien hyviä oloja, vapauksia tai tarjottuja etuuksia. Pohjoismaalainen vankeinhoito vaikutti varmasti melkoiselta hippitouhulta Yhdysvalloista kotoisin olevan vankilanjohtajan silmin, sillä rapakon tuolla puolen vankien oikeudet ja olot ovat kovin kehnot. Räikein esimerkki on ehkä se, että useimmissa osavaltioissa vangit menettävät äänioikeutensa, joissakin osavaltioissa jopa lopuksi ikää oli tuomio ollut kuinka pitkä tahansa (Alakulppi, J. 30.3.2009. Roistojen valtio. http://fifi.voima.fi/artikkeli/2009/maaliskuu/roistojen-valtio). Tuo Ylen esittämä sarja nousi mieleeni lukiessani Piper Kermanin kirjaa Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Orange is the New Black 2010), sillä se antoi pienen, mutta sitäkin valaisevamman kurkistuksen Yhdysvaltojen vankilajärjestelmään.

Orange is the New Black ei oikeastaan kiinnostanut minua aluksi. Kirja heitettiin minulle puolihuolimattomasti suositusten saattelemana, mutta jotenkin en vain ensin syttynyt siitä. Ajattelin, että kyseessä on taas yksi liioiteltu tarina naisvankilan elämästä. Käänsin kuitenkin kelkkani kun tajusin kirjan perustuvan tositapahtumiin. Piper Kerman joutui vuonna 2004 vankilaan kymmenen vuotta vanhan rikoksen takia. Hän oli silloisen tyttöystävänsä yllyttämänä suostunut kuljettamaan huumerahoja ja vuosia myöhemmin huumeringin jäätyä kiinni Piperinkin rikos paljastui. Hänet tuomittiin salakuljetuksesta viideksitoista kuukaudeksi vankilaan. Tuomion täytäntöön pano kuitenkin viivästyi vielä monella vuodella, sillä muiden samaan vyyhteen sotkeutuneiden henkilöiden juttujen käsittelyt venyivät. Piper ehti siis aikuistua, viisastua, mennä kihloihin ja hermoilla kymmenen vuotta rikollisen elämänsä jälkeen ennen kuin joutui vankilaan. Lopulta hän kuitenkin päätyy Danburyssa, Connecticutissa sijaitsevaan kolminkertaisen piikkilangan ympäröimään alimman turvallisuustason naisten vankilaan.

Piper on keskiluokkaisena valkoisena korkeakoulutettuna naisena harvinainen näky naisten vankilassa. Kaiken muun näköisiä ja kokoisia ja koulutuksen omaavia naisia vankilasta kyllä löytyy. Kirja on kertomus Piperin vuodesta itselleen täysin uudessa ympäristössä kaukana mukavuusalueen ulkopuolella. Se on kertomus erilaisten taustojen omaavien naisten kohtaamisesta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tuon vuoden aikana Piper oppii paljon vankilajärjestelmästä ja järjestelmään päätyvistä naisista ja huomaa myös omaavansa paljon yhteistä narkkareiden, talousrikollisten ja kaikkien muidenkin pahantekijöiden kanssa.

Orange is the New Black kertoo naiseuden koko kirjon ja yllättävien ystävyyssuhteiden lisäksi myös Yhdysvaltojen vankilajärjestelmästä ja sen onnettomasta tilasta. Yhdysvalloilla on väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja maailmassa, se on paljon kun miettii, että maailmassa on myös monia diktatuureja, joissa on kuitenkin vähemmän vankeja vankiloissa kuin vapaanmaailman lippulaivalla, Yhdysvalloilla (Alakulppi 2009). Vankien määrä on kuitenkin räjähtänyt käsiin vasta viime vuosikymmeninä. Vankien määrä on tällä hetkellä lähes kolminkertainen 1980-lukuun verrattuna. Suurena syynä tähän on maan vähimmäistuomiojärjestelmä huumausainerikoksissa, joka on tärkeä osa Yhdysvaltojen huumeiden vastaista sotaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomareiden on pakko langettaa tietyt tuomiot huumausainerikollisille lieventäviä asiahaaroja huomioimatta tai tuomittavaa rikollista sen kummemmin arvioimatta. Nämä vähimmäistuomiot ovat myös hyvin pitkiä, jopa kymmeniä vuosia kestäviä. Tästä syystä Piperinkin asianajaja kehotti häntä myöntämään syyllisyytensä. Jos asia olisi mennyt tuomioistuimeen ja Piper olisi hävinnyt, hän olisi voinut joutua jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan nuoruuden virheestään. Jos hän taas tunnustaisi, Piper joutuisi varmasti vankilaan, mutta vain paljon lyhyemmäksi ajaksi. Piper luonnollisesti valitsi tunnustamisen.

Piper Kerman on kirjoittanut tarinansa todella hyvin. Kirja imaisee mukaansa vankilan muurien taakse ja kertoo hauskasti aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Kirjassa näkyy myös kirjoittajan itseironia. Hän kertoo hyvin alun pelostaan ja epävarmuudestaan, yrityksistään valmistautua vankilaan menoon ja pyrkimyksistään olla poliittisesti korrekti paikassa, jossa poliittisella korrektiudella ei ole mitään merkitystä. Alun vaikeus kuitenkin väistyy pikku hiljaa ja rutiinit ottavat vallan. Piper käy hänelle määrätyssä vankilatyössä, juoksee ja joogaa. Hän tajuaa, että tuomiotaan istuessa tulee hulluksi, jos ei sopeudu vankilaelämään ja sen rutiineihin. Sopeutumisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Aidan toiselle puolelle ei ole helppo palata vuosien jälkeen, jos kaikki elämä on ollut muurien sisäpuolella. Piper on harvoja onnekkaita, jolla on kihlattu, laumoittain ystäviä ja jopa työpaikka odottamassa hänen vapautumistaan. Useimmat eivät kuitenkaan ole niin onnekkaita.

Tuomionsa loppupuolella Piperin joutuu vapautusta edeltävään valmennukseen, joka on pakollinen kaikille vapautuville vangeille.  Valmennus osoittautuu kuitenkin lähinnä huonoksi vitsiksi. Kaikki tunnit ovat vankilan oman henkilökunnan pitämiä ja ensimmäisellä niistä ruokahuollon työntekijä kehottaa naisia kohtelemaan vartaloaan temppelinä, mutta ei kerro miten varattomat naiset saisivat hankittua terveydenhuollon palveluja. Toisella luennolla asumisesta puhui rakennus- ja huoltopalvelujen tyyppi, joka puhui eristyksistä, peltiverhoiluista ja parhaista kattomateriaaleista, mutta ei sanaakaan edullisen vuokra-asunnon hankkimisesta. Kaikki tunnit etenevät samaan tapaan eivätkä valmista naisia elämään tuomion jälkeen millään tavalla.

Piperin kertomuksen perusteella ei ole ihme, että suuri osa vangeista palaa bumerangina takaisin vankilaan. Jopa kaksi kolmesta vangista palaa kolmen vuoden sisällä takaisin vankilaan Yhdysvalloissa (Alakulppi 2009). Vaikka pohjoismainen järjestelmä saattoi yhdysvaltalaisesta vankilanjohtajasta vaikuttaa pöyristyttävän vapaamieliseltä, olisi ehkä silti järkevämpää keskittyä vähemmän rankaisemiseen ja enemmän ennaltaehkäisevään työhön – sillä voitaisiin jopa säästää veronmaksajien rahoja. Vankilajärjestelmän ylläpitäminen nimittäin maksaa Yhdysvalloille 68 miljardia dollaria vuodessa (Alakulppi 2009).

Vasta vankila näyttää Piperille mitä hänen huumausainerikollisuuden edistämisensä merkitsee monille ihmisille. Hän näkee ihmisiä, joiden elämän huumeet ovat tuhonneet ja käsittää omankin osuutensa vakavuuden. Hän kuitenkin toteaa, että hyödyllisempää olisi ehkä ollut määrätä hänet työskentelemään päihdeklinikalle kuin laittaa vankilaan. Päihdeklinikalla hän olisi todella nähnyt tekojensa seuraukset ja tehnyt jotain niiden korjaamiseksi sen sijaan, että istuisi kuluttamassa veronmaksajien rahoja vankilassa. Orange is the New Blackin parasta antia onkin sen kuvaus naisvankilan todellisuudesta ja järjestelmän järjettömyydestä. Järjestelmä on suunniteltu rankaisemaan, ei muuttamaan mitään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi ja voin myös todeta, että se on huomattavasti parempi kuin siitä tehty samanniminen sarja. Olen muutamien jaksojen verran sarjaa katsonut, ja vaikka se onkin ihan hyvä, ei se vedä vertojaan kirjalle. Todellisuus teki Piper Kermanin kirjasta kiinnostavan, mutta sarjassa tuo todellisuudentuntu hukkuu dramaattisten juonenkäänteiden ja liioitellun sentimentaalisuuden alle. Sarja on vain yksi keksitty vankilatarina muiden joukossa ja siitä ovat hukkuneet kaikki ne teemat, jotka tekivät kirjasta kiinnostavan.

Kun megapohatta nuorikon tapasi - ja kuinkas sitten kävikään: tarinoita erotiikasta

Nyt se tapahtuu. Olette nimittäin aikeissa lukea kauan odotetun arvosteluni viime vuosien kohutuimmasta trilogiasta, eli saanko esitellä - Fifty Shades of Grey! Ostin kaikki kolme kirjaa syksyllä kirpparilta varsin edulliseen pakettihintaan, mikä saattoi edesauttaa päätöstäni kotiuttaa kirjat. Ehkä toinen syy oli, että mieleeni pälkähti kerrankin olla perillä jostain viime aikojen khuulista jutusta ja tarkistaa että mistä sitä on oikein kohkattu. No oliko tässä jotain kohkaamisen aihetta sitten? Katsotaanpas.

Juoni itsessään tuskin tarvitsee hirveästi valottamista, mutta kaiken varalta homman nimi on tämä: nuori ja kokematon opiskelijaneitonen Anastasia kohtaa megarikkaan bisnespohatta Christian Greyn mennessään haastattelemaan tätä yliopistonsa lehteen. Nämä tuntevat välitöntä vetoa toisiinsa ja ajautuvat intohimoiseen suhteeseen. Vähitellen paljastuu, että Christianin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia, jotka uhkaavat kyyhkyläisten onnea. Välissä pannaan ja vähän kinkyillään ja elämä on yhtä auvoa ja silmiin tuijottelua, mut sit Christianilla on se fetissipakkomielle.

Laitan alkuun kirjojen lukemisen aikana tekemäni listan kirjan herättämistä ajatuksista:

• En mitenkään voi kuvitella miten kukaan vallasta juopunut (kirjailijan sanoja lainatakseni ”kreikkalaisen jumalan näköinen”), narsistinen lipeväkielinen multimiljonääritoimitusjohtaja voisi koskaan edes vilkaista kahta kertaa naista joka on auttamattoman kömpelö, ei saa sanaa suustaan ja jos saa niin ainoastaan töksäyttelee, punastelee lähes kroonisesti, on muotitiedoton ja töykeä. Ei sillä, minulla ei ole mitään näitä jälkimmäisenä mainittuja piirteitä vastaan itsessään. On vain absurdia ajatella, että tällainen pari koskaan ikinä syntyisi tosielämässä.
• Minäkertoja Anastasia pureskelee koko kirjasarjan ajan alahuultaan kuin pahinkin pakko-oireinen (teki jatkuvasti mieleni repiä se huuli irti pyytää nätisti lopettamaan). Ehdottomasti kroonisinta tämä alahuulen mussuttaminen on ensimmäisessä kirjassa, missä sen on ilmeisesti tarkoitus toimia kiihokkeena. Fail.
• Kirjoissa toistetaan muutenkin samoja käyttäymiskaavoja. En jaksa muistaa kuinka monta kertaa luin Christian Greyn ”silmien syttyvän ja hänen kävelevän määrätietoisesti kohti Anastasiaa eläimellisesti tuijottaen”. Olisi kivasti virkistänyt, jos joku kerta se fabio oliskin eksynyt kurssiltaan lähimmät kierreportaat kolisten alas.
• Se paljon puhuttu ja kohuttu jyystäminen on lopultakin todella aika turruttavaa. Puolivälissä toista kirjaa ainoa huvini seksikohtauksissa oli pistää merkille miten kirjoittaja yrittää epätoivoisesti venyttää seksisynonyymisanastoaan ja mitkä kaikki fantasiat juoksutetaan pikavauhtia lukijan silmille.
• Kirjailijan lempiväri taitaa olla vaaleansininen, sillä sitä viljellään kirjoissa todella paljon. Joka kolmas asia mitä kuvaillaan, oli kyse sisustuksesta tai alusvaatteista, tuntuu olevan vaaleansininen (loput värit ovat burgundinpunainen ja teräksenharmaa).
• Kuka sanoo BEIBE kenellekään?!?!? Teksti oli paikoin muutenkin niin vaivaannuttavaa ja myötähäpeää herättävää, että huomasin irvistäväni lukiessani. Monesti. Huomasin ilmehtiväni tuskissani varsinkin seksikohtausten aikana löpistyjen sanojen aikana. En ole varma pitäisikö kökköydestä syyttää suomentajaa, joka käsittääkseni joutui aikoinaan todella kiireellä suomentamaan koska kohu oli jo noussut ja suomenkieliset piti saada äkkiä markkinoille. 
• Ehkä häiritsevintä kirjoissa kuitenkin on se, että ne auttavat pitämään yllä illuusioita siitä, että nainen voisi muuttaa sen pahan mutta ah niin ihanan renttumiehen. Tiedättehän, sen kontrollitarpeisen, sairaalloisen mustasukkaisen seksimaanikon, joka haluaa hakata toisen heti kun saa pienenkin tekosyyn (”mut sen sisällä on eksynyt pieni poika joka haluaa vaan rakkautta!!1”). Kuinkakohan monta naista onkaan kärsinyt siitä, että kuvittelee narsistinen ja väkivaltainen miehensä joskus ottaisi ja muuttuisi, mutta sitä odotellessa tämä hakkaa koko perheensä lauantai-illan vakiohuvina.

Kovia sanoja. Näissä kirjoissa on se sama, selkeä vika josta puhuttiin jo jonkun arvostelun kohdalla aikaisemminkin: ne ovat kevyitä. Todemmin sanottuna Hömppää isolla höölla. Kirjoissa on ihmisten yleisimmät fantasiat kirjoitettuna ylös, oli kyse sitten seksihurjasteluista, toiveesta saada maistaa raharikkaiden elämää tai siitä että tulisi joku ja repäisisi irti tutusta ja turvallisesta, mutta kuitenkin vähän tylsästä elämästä. Kirjat edustavat kökösti kirjoitettua arjen eskapismia, mikä ei ole uusi asia eikä tietääkseni ole poistumassa kirjamarkkinoilta koskaan. Tällaisissa seksifantasioissa tai arjenpakolaisuudessa ei ole mitään vikaa ja suon sen mieluusti kaikille, mutta miksi minä sitten lähinnä ärsyynnyin lukiessani näitä kirjoja?

Varmasti yksi syy on se, että kirjat on yksinkertaisesti huonosti kirjoitettu. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, en tiedä onko suomennoksilla osaa tähän kökköyteen. Joka tapauksessa minua se kuitenkin ärsytti, mitä ei ainakaan auttanut se, että juoni itsessään oli kökköyden multihuipentuma. Mielestäni se vastasi uskottavuudeltaan lähinnä jotain saippusarjaa, sillä niin paljon siinä oli epäuskottavia ja vauhdikkaita tapahtumia. Lisäksi päähenkilöiden välillä ja heidän päänsä sisäisissä aivoituksissa oli niin paljon draamaa, että olisin itse todennäköisesti tuskastunut kuoliaaksi aikaa sitten samassa tilanteessa. Mutta jälleen kerran täytyy kysyä: miksi oli mukamas huono asia, että juoni oli täynnä erilaisia käänteitä ja henkeäsalpaavia tilanteita? Sillä sehän on juuri sitä mitä tämäntyyppisistä kirjoista haetaan. 

Loppujen lopuksi näiden kirjojen tärkein anti itselleni ei siis ollutkaan jalat alta vievät tunteet ja erotiikka, vaan se miten ne saivat minut miettimään asenteitani tämänkaltaisia kirjoja ja ylipäätään kevyttä lukemista kohtaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei ole olemassa objektiivista ja ultimaattista totuutta siitä, mikä kirjasta tekee hyvän vaan kyse on aina yksilön omista mieltymyksistä. Voin hyvin kuvitella, miksi kirjat ovat keränneet niin paljon lukijoita ympäri maailmaa: ne ovat yksinkertaisen helppoa lukemista ja tarjoavat samaistuttavia haavemaailmoja monille. Ja kuten sanottu, kaikesta dissaamiseta huolimatta ne eivät välttämättä ole yksiselitteisen huonoja kirjoja vaikken minä niiden viehätystä osannutkaan arvostaa. Siitä syystä annan trilogialle "meh-hylkeen":

Ps. Ajattelin aluksi otsikoida tämän tekstin karusti "viisikymmentä sävyä paskaa", mutta ajattelin että se olisi hieman vulgaaria. Höhö.

Älä katso taakseesi

Halusin helppoa lukemista joten tartuin aikaisemmin kirpparilta mukaan lähteneeseen Karin Fossumin romaaniin Älä katso taaksesi. Tämä on osa Konrad Sejer -dekkarisarjaa ja Fossumista onkin ollut täällä puhetta aikaisemminkin. Synopsis yhdellä virkkeellä: jossain Norjan pikkukaupungissa löytyy murhattu teinityttö ja hiljalleen alkaa paljastua, että takana on paljon muutakin.


Pikakelauksella loppuun: täytyy sanoa, että kirja oli mielestäni erittäin perustasoa. Juoni ei mikään kummoinen, hahmot eivät herättäneet erityistä kiinnostusta ja miljöönä oli pikkuhiljaa tutuksi käyvä jokin pohjoismainen maa (jostain syystä Norja ja Ruotsin lappi tuntuvat hyvin samanlaisilta päässäni, vrt. Åsa Larssonin dekkarit). Ihan hyvin kirja kuitenkin soveltui aamupalapöytään lukemiseksi ennen kukon pieremää, kun aivot kävivät vielä tyhjäkäynnillä mutta jotain halusi lukea. Eli ei huono (sijoittuu mielessäni Larssonin [paras] ja sen yhden [se Rebecka vai mikä, se liian tarkkaan selittäjä?] väliin).

Oikeastaan haluaisin laittaa tähän sellaisen "MEH"-hylkeen. Tänne ehkä tarvitaan sellainen...

Ja hei: protestoin kirjan loppua. Kuinka ärsyttävää jättää loppu noin roikkumaan?!

Maria Kallio

Joskus muinoin nuoruudessani, kun olin ensin kolunnut läpi Saarijärven kirjaston nuorten osaston, päädyin dekkarihyllyjen väliin. Yksi kirjasarja, johon tuolloin tartuin oli Leena Lehtolaisen Maria Kallio –sarja. Kyseinen sarja ei koskaan mielestäni ollut mikään maailmoja mullistava, mutta ihan viihdyttävää ajanvietettä kuitenkin. Hetki sitten palasin tuohon sarjaan löytäessäni sattumalta kirjastosta uusimman Maria Kallio –kirjan. Kirjan nimi on Rautakolmio (2013) ja se on sarjan kahdestoista osa. Lehtolainen esitteli Maria Kallion yleisölle yli 20 vuotta sitten kirjassa Ensimmäinen murhani (1993). Sarja on aikojen saatossa muodostunut yhdeksi suomalaisten suosikki dekkarisarjoista.

Maria Kallio on poliisi, joka työskentelee Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten solussa. Hän on myös aivan tavallinen nelikymppinen nainen, jolla on kaksi lasta, mies, talo ja kaksi kissaa. Maria Kallio on hyvin arkinen hahmo. Hänen elämänsä on hyvin samaistuttavaa ja tarinan tapahtumat uskottavia. Maria Kallio on niin tyypillinen pohjoismainen dekkarisankari kuin vain voi olla, sillä monet tämän pohjoisen maailman kolkan jännityskirjailijat tekevät hahmoistaan hyvin arkisia ja helposti lähestyttäviä. Tällaista linjaa toteuttavat esimerkiksi Henning Mankell, Åsa Larsson, Hågan Nesser ja Karin Fossum. He kaikki myös rakastavat yhteiskunnallisten ongelmien esilletuomista ja synkkää ilmapiiriä. Noissa kahdessa Maria Kallio kuitenkin eroaa muista: Rautakolmion ilmapiiri ei ole niin synkkä ja yhteiskunnalliset epäkohdatkin jäävät taka-alalle.

Tällä kertaa Maria Kallion tarina alkaa kun merestä löydetään kaksi muoviin käärittyä ruumista, joilla ei aluksi tuunnu olevan mitään yhdistävää tekijää. Tutkimukset vievät Kallion saaristoon entisen jääkiekkotähden perhesotkujen keskelle. Kuvioihin ilmestyy myös rouva komisaarion tuttu vuosien takaa ja tämä tuttu sotkee kesäleskenä olevan Kallion kuviot.

Rautakolmio oli hyvin nostalginen. Ei vain siksi, että palasin vuosien jälkeen tutun dekkarisarjan maailmaan, vaan myös siksi, että kirja muisteli menneitä. Maria Kallion elämä on edennyt kirjasarjan edetessä samaisen kaksikymmentä vuotta minkä sarjakin on ollut olemassa. Rautakolmiossa Kallio muistelee välillä mitä joskus aikaisemmin hänen elämässään on tapahtunut. Sarjan alussa Kallion ura oli vasta aluillaan ja nuori nainen omasi vahvat mielipiteet ja räväkän luonteen. Hahmo on kuitenkin kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella ja nyt perheellinen sankari onkin Rautakolmiossa vähemmän jyrkkä mielipiteissään ja paljon varmempi itsestään. Rautakolmio onkin tavallaan Lehtolaisen oma kunnianosoitus Maria Kallion kaksikymmenvuotiselle taipaleelle.

Rautakolmio oli juuri sitä mitä odotinkin. Se oli aivan samaa linjaa kuin aikaisemmatkin Lehtolaisen kirjat – niin Maria Kalliot kuin muutkin: viihdyttävä, realistinen ja sujuva. Rautakolmio oli täysin lukukelpoinen, mutta ei paljoa muuta. Sitä on vaikea arvostella perinteisellä kaavallamme, sillä kirja sinänsä ei ollut mitenkään erityisen huono, mutta se ei myöskään tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Samaa settiä Lehtolainen on kirjoittanut jo monen kirjan tarpeiksi. Taidankin juuri siksi päätyä antamaan kirjalle nyrpeän hylkeen, koska olen huomannut olevani hieman pehmeä arvosteluissani. Nostalgia ei pyyhi pois sitä tosiasiaa, että kirja ei tarjonnut mitään uutta.

Helppoa kesälukemista?

Olen aina miettinyt minkä takia naistenlehdet artikkeleissaan kohkaavat dekkareiden olevan "helppoa kesälukemista". Haluaako suurin osa ihmisistä lukea rentoutuakseen tiineenäolevien naisten surmaamisesta? Tai kenties muuten vaan ahdistavia tarinoita karkuteillä olevista murhaajista? Onko se arjen inhorealismi-eskapismia? Miten vaan, mutta itse haluan ahdistavien kirjojen annokseni ympärivuotisena, oli se dekkarin muodossa tai ei.

Palatakseni itse aiheeseen: ostin kiireessä työpaikaltani junalukemiseksi Eppu Nuotion kirjan Musta. Itse kirjailija oli minulle muuten kuin nimen tasolta entuudestaan tuntematon ja jostain syystä kotimaiset kirjailijat eivät kovin lähellä sydäntä ole muutenkaan. Itse kirja oli kuitenkin... ok. Se kertoo toimittajanaishenkilö Pii Marinista, joka on ihonväriinsä (musta) liittyneen kohun jälkeen saanut siirron Pasilasta pienemmälle paikkakunnalle, jossa muikki ei viihdy laisinkaan. Kaupunki on paska, työpaikka on paska ja varsinkin ihmiset paskoja. Kaiken lisäksi parisuhdekin meni päättymään kun mieskin oli niin paska. Sitten löytyy raskautunut naispappi murhattuna kirkkoherranvirastosta ja Pii alkaa selvittämään juttua samalla kun joutuu kuuntelemaan oman henkilökohtaisen stalkkerinsa ajatuksia äänettömissä puheluissa ja alkaa epäillä mielenterveytensä tilaa.

Nopean tiedonhaun jälkeen opin, että kirja on Nuotion ensimmäinen jännityskirja. Juoni olikin paikoin jännityskertoimia hiukan nostava, mutta kokonaisuudessa kirjan tunnelma jää ohueksi vaikka siinä ei mitään varsinaista vikaa ollutkaan. Olisin ehkä kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden vatvomisen sijaan lisää hyytäviä kohtauksia. Kerronta oli kyllä sujuvaa ja vuorotteli näkökulman mukaan johdatellen lukijaa vuoroin mihinkin suuntaan murhaajan henkilöllisyyden suhteen. En halunnut jättää kirjaa kesken vaan loppuratkaisu kiinnosti. Tosin on sanottava, että allekirjoittaneelle se selvisi melko hyvissä ajoin ennen loppua, mistä päästäänkin kirjan minun mielestäni suurimpaan ongelmaan: LOPPU. Tai enemmänkin että mikä loppu? Kirja päättyy aivan töksähtäen ja mielestäni ignooraa osan juonen luomista kysymyksistä. Sitten sain selville, että kyseessä on itseasiassa dekkarikirjasarjan ensimmäinen osa, eli Pii Marinin tarina saa jatkoa vielä runsaasti. Voisin hyvinkin lukea seuraavat osat myös ja nimenomaan sitten kun tarvitsen helppolukuista ja nopeaa lukemista.

Näin ollen naistenlehdet osuvat sittenkin jonkin verran oikeaan: helppoa luettavaa ainakin tämä dekkari oli, vaikkakaan kesälukemisesta en menisikään olemaan mitään mieltä. Pienen harkinnan jälkeen päädyin appruuvaamaan kirjan.

Eppu Nuotio: Musta (2006) Otava.

Musiikkisuositus: Placebo - Every me, every you. Infinite loopilla.

Elokuvamainen vampyyritarina aikuisille

Kyllä! Nimittäin espanjalaisen fantasiaguruohjaajamaestro Guillermo del Toron ja jenkkikirjailija Chuck Hoganin trilogian mittaan venyvä maailmanlopun vampyyrikertomus on juuri sitä. Kaikki alkaa, kun JFK:n lentokentälle New Yorkiin laskeutuu kaikissa sanan merkityksissä kuollut kone - matkustajat (neljää poikkeusta lukuunottamatta...), henkilökunta ja itse kone on död ja tapahtuneelle ei näytä olevan mitään selitystä. Paikalle hälytetään epidemologi Ephraim Goodweather joka alkaa tutkia mysteeriä. Samaan aikaan samassa kaupungissa vanha panttilainaaja Abraham Setrakian tuntee miten hänen vuosikymmeniä pelkäämänsä tapahtumaketju on käynnistymässä. Tapahtumaketju, joka johtaa täyteen sekasortoon ensin New Yorkissa, mutta leviää vääjäämättä koko maailmaan ihmisille katastrofaalisin seurauksin.

Kaikki kolme kirjaa ovat yksinään vahvoja, mutta trilogiana ne ovat lyömätön yhdistelmä. Kirjailijat ovat onnistuneet luomaan synkkääkin synkemmän maailman, jossa rakkaus tuhoutuu ja tahraa mennessään kaiken. Henkilöhamot syvenevät hienosti lukemisen edistyessä ja hahmoista huokuu hyvin tilanteessa vuorotteleva epätoivo ja sinnikkäästi elävä vastarinta. Juoni etenee hallitusti ja jännittävästi. Kerronnassa vuorotellaan eri näkökulmien kanssa joka luo hienosti tunnelmaa. Kirjat ovat helppolukuisia mutteivät missään nimessä kevyttä luettavaa. Erityismaininta siitä, miten niissä kuvataan kammottavasti ostettavissa oleva esivalta ja korruptio niissä hallinnollisissa elimissä, joihin me kaikki luotamme jokapäiväisessä elämässä.

Tässä trilogiassa ei ole sijaa komeille ja kimalteleville teinivampyyreille. Jos haluat vampyyrisi mullalta löyhkäävinä raakalaisina ja maailmasi apokalyptisena, tämä on sinulle!

Guillermo del Toro & Chuck Hogan:
Vitsaus (2009) Tammi
Lankeemus (2010) Tammi
Yö ikuinen (2011) Tammi

Musiikkisuositus näiden kirjojen kylkeen: Queens of the Stone Age - Songs for the Deaf.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (2011)

Ensimmäinen Carlos Ruiz Zafónin kirja, jonka luin, oli Enkelipeli (2008). Se on toinen osa Zafónin kirjoittamasta Unohdettujen kirjojen hautausmaa –sarjasta. Enkelipeli tarjosi melkoisesti pureskeltavaa, sillä sen tarina on pitkä, synkkä ja koukeroinen. Kirjan haasteellisuudesta huolimatta pidin kirjailijan tyylistä ilmaista asiansa. Kuitenkin vasta Unohdettujen kirjojen hautausmaa –sarjan ensimmäisen osan, Tuulen varjon (2001), luettuani lämpenin lopullisesti Zafónille. Tuulen varjo on hyvin toisenlainen kuin Enkelipeli: Tuulen varjo tuntuu olevan paljon lähempänä tätä maailmaa ja sen tunnelma on huomattavasti vähemmän epätoivoinen.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kolmas osa on nimeltään Taivasten vanki, ja se jatkaa siitä mihin Tuulen varjo päättyi, niin tarinallisesti kuin tunnelmallisestikin. Taivasten vankia oli ilo lukea, ja se jatkoi ja avasi jo muissa kirjoissa aloitettua tarinaa. Taivasten vangin jälkeen mieleni tekisi jopa tarttua uudelleen Enkelipeliin, jos se vaikka toisella kerralla avautuisi paremmin.

Muuta en sano, sillä Taivasten vanki kannattaa ehdottomasti lukea ihan itse.