Kova kuin kivi

Frank Ross on matkalla Fort Smithiin ostamaan poneja 1870-luvun Arkansasissa kun hänen palkollisensa Tom Chaney vie häneltä hengen, hevosen, pari kultapalaa ja 150 dollaria. Chaneyn pakenee intiaaniterritorion alueelle ja liittyy tunnettuun rikollisjoukkoon. Viranomaiset ovat haluttomia lähtemään hänen peräänsä, joten isänsä kirjanpitäjänä toimiva neljätoistavuotias Mattie Ross lähtee selvittämään asioita. Hän jättää surunmurtaman äidin ja nuoremmat sisarrukset kotiin ja lähtee Chaneyn perään, sillä hän on vakaasti päättänyt, että murhaajan täytyy saada rangaistuksensa. Avukseen hän palkkaa alkoholistin, liipasinherkän liittovaltion sheriffin nimeltä Rooster Cogburnin. Tom Chaneyn perässä on kuitenkin myös texasilainen Ranger LaBoeuf, joka havittelee rikollisen päästä luvattua palkkiota.

Charles Portis kirjoitti kirjan  Kova kuin kivi (True Grit) vuonna 1968. Mattie on tarinan päättäväinen ja saarnaava minäkertoja, joka kertoo tarinaa vanhana naisena kauan nuoruuden seikkailunsa jälkeen. Portis on onnistunut todella hyvin luomaan Mattielle oman äänen, joka on erittäin uskottava ja tarinan kannalta toimiva. Tarina etenee hyvin tehokkaasti ja suoraviivaisesti aivan kuin Mattie Rosskin, mutta toisin kuin Mattie, kirja on myös hauska. Portis kuvaa myös hyvin uskottavasti sisällissodan jälkeisen amerikkalaisen rajaseudun elämää. Mattie selostaa kuivan asiallisesti ampumiset, puukotukset ja julkiset hirttäjäiset, mutta välillä hän suorastaan tuohtuu kertoessaan mielipiteitään, jotka rönsyilevät tarinan lomassa. Kertojan luonne tulee vahvasti esiin tekstistä hänen siteeratessaan raamattua, neuvoessaan lukijaa ja selostaessaan tosiasioita tunteettomasti. Mattie on vanhatestamentillisen tuomitseva ja päättäväinen kuin ajokoira. Hän ei aio luovuttaa ennen kuin näkee Chaneyn roikkumassa hirressä.

Kova kuin kivi on todellinen länkkäri, suuri seikkailu ampumisineen ja ajojahteineen. Samalla se kuitenkin kertoo villin lännen katoamisesta. Tarinan päättyessä ollaan 1900-luvulla ja pyssysankarit ovat päätyneet kiertävään sirkukseen. Maailma on muuttumassa ja se on paljon vähemmän villi kuin aiemmin.

Tutustuin tarinaan ensi kerran pari vuotta sitten katsoessani Kova kuin kiven uuden filmatisoinnin, joka on Coenin veljesten käsialaa. Pidin elokuvasta hyvin paljon, mutta päädyin lukemaan kirja vasta tänä syksynä kun törmäsin siihen sattumalta kirjastossa. Elokuva oli todella hyvä ja se osoittautui olevan erittäin uskollinen kirjalle. Kirja ei sekään pettänyt. Charles Portis on rakentanut tarinansa ja etenkin sen päähenkilön / kertojan todella hyvin. Suosittelen lämpimästi. Tulen nimittäin itsekin vielä joskus palaamaan tähän kirjaan.

Orange is the New Black

Jokin aika sitten Yle esitti sarjan, jossa Pohjoismaista yhteiskuntaa esiteltiin maapallon eri kolkista saapuville vieraille. Yksi jaksoista käsitteli Pohjoismaista vankilajärjestelmää ja tuossa jaksossa vieraana oli yhdysvaltalainen vankilanjohtaja. Hän kauhistui suomalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten liberaalia näkemystä pahantekijöiden rankaisusta. Hän ei käsittänyt vankien hyviä oloja, vapauksia tai tarjottuja etuuksia. Pohjoismaalainen vankeinhoito vaikutti varmasti melkoiselta hippitouhulta Yhdysvalloista kotoisin olevan vankilanjohtajan silmin, sillä rapakon tuolla puolen vankien oikeudet ja olot ovat kovin kehnot. Räikein esimerkki on ehkä se, että useimmissa osavaltioissa vangit menettävät äänioikeutensa, joissakin osavaltioissa jopa lopuksi ikää oli tuomio ollut kuinka pitkä tahansa (Alakulppi, J. 30.3.2009. Roistojen valtio. http://fifi.voima.fi/artikkeli/2009/maaliskuu/roistojen-valtio). Tuo Ylen esittämä sarja nousi mieleeni lukiessani Piper Kermanin kirjaa Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Orange is the New Black 2010), sillä se antoi pienen, mutta sitäkin valaisevamman kurkistuksen Yhdysvaltojen vankilajärjestelmään.

Orange is the New Black ei oikeastaan kiinnostanut minua aluksi. Kirja heitettiin minulle puolihuolimattomasti suositusten saattelemana, mutta jotenkin en vain ensin syttynyt siitä. Ajattelin, että kyseessä on taas yksi liioiteltu tarina naisvankilan elämästä. Käänsin kuitenkin kelkkani kun tajusin kirjan perustuvan tositapahtumiin. Piper Kerman joutui vuonna 2004 vankilaan kymmenen vuotta vanhan rikoksen takia. Hän oli silloisen tyttöystävänsä yllyttämänä suostunut kuljettamaan huumerahoja ja vuosia myöhemmin huumeringin jäätyä kiinni Piperinkin rikos paljastui. Hänet tuomittiin salakuljetuksesta viideksitoista kuukaudeksi vankilaan. Tuomion täytäntöön pano kuitenkin viivästyi vielä monella vuodella, sillä muiden samaan vyyhteen sotkeutuneiden henkilöiden juttujen käsittelyt venyivät. Piper ehti siis aikuistua, viisastua, mennä kihloihin ja hermoilla kymmenen vuotta rikollisen elämänsä jälkeen ennen kuin joutui vankilaan. Lopulta hän kuitenkin päätyy Danburyssa, Connecticutissa sijaitsevaan kolminkertaisen piikkilangan ympäröimään alimman turvallisuustason naisten vankilaan.

Piper on keskiluokkaisena valkoisena korkeakoulutettuna naisena harvinainen näky naisten vankilassa. Kaiken muun näköisiä ja kokoisia ja koulutuksen omaavia naisia vankilasta kyllä löytyy. Kirja on kertomus Piperin vuodesta itselleen täysin uudessa ympäristössä kaukana mukavuusalueen ulkopuolella. Se on kertomus erilaisten taustojen omaavien naisten kohtaamisesta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tuon vuoden aikana Piper oppii paljon vankilajärjestelmästä ja järjestelmään päätyvistä naisista ja huomaa myös omaavansa paljon yhteistä narkkareiden, talousrikollisten ja kaikkien muidenkin pahantekijöiden kanssa.

Orange is the New Black kertoo naiseuden koko kirjon ja yllättävien ystävyyssuhteiden lisäksi myös Yhdysvaltojen vankilajärjestelmästä ja sen onnettomasta tilasta. Yhdysvalloilla on väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja maailmassa, se on paljon kun miettii, että maailmassa on myös monia diktatuureja, joissa on kuitenkin vähemmän vankeja vankiloissa kuin vapaanmaailman lippulaivalla, Yhdysvalloilla (Alakulppi 2009). Vankien määrä on kuitenkin räjähtänyt käsiin vasta viime vuosikymmeninä. Vankien määrä on tällä hetkellä lähes kolminkertainen 1980-lukuun verrattuna. Suurena syynä tähän on maan vähimmäistuomiojärjestelmä huumausainerikoksissa, joka on tärkeä osa Yhdysvaltojen huumeiden vastaista sotaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomareiden on pakko langettaa tietyt tuomiot huumausainerikollisille lieventäviä asiahaaroja huomioimatta tai tuomittavaa rikollista sen kummemmin arvioimatta. Nämä vähimmäistuomiot ovat myös hyvin pitkiä, jopa kymmeniä vuosia kestäviä. Tästä syystä Piperinkin asianajaja kehotti häntä myöntämään syyllisyytensä. Jos asia olisi mennyt tuomioistuimeen ja Piper olisi hävinnyt, hän olisi voinut joutua jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan nuoruuden virheestään. Jos hän taas tunnustaisi, Piper joutuisi varmasti vankilaan, mutta vain paljon lyhyemmäksi ajaksi. Piper luonnollisesti valitsi tunnustamisen.

Piper Kerman on kirjoittanut tarinansa todella hyvin. Kirja imaisee mukaansa vankilan muurien taakse ja kertoo hauskasti aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Kirjassa näkyy myös kirjoittajan itseironia. Hän kertoo hyvin alun pelostaan ja epävarmuudestaan, yrityksistään valmistautua vankilaan menoon ja pyrkimyksistään olla poliittisesti korrekti paikassa, jossa poliittisella korrektiudella ei ole mitään merkitystä. Alun vaikeus kuitenkin väistyy pikku hiljaa ja rutiinit ottavat vallan. Piper käy hänelle määrätyssä vankilatyössä, juoksee ja joogaa. Hän tajuaa, että tuomiotaan istuessa tulee hulluksi, jos ei sopeudu vankilaelämään ja sen rutiineihin. Sopeutumisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Aidan toiselle puolelle ei ole helppo palata vuosien jälkeen, jos kaikki elämä on ollut muurien sisäpuolella. Piper on harvoja onnekkaita, jolla on kihlattu, laumoittain ystäviä ja jopa työpaikka odottamassa hänen vapautumistaan. Useimmat eivät kuitenkaan ole niin onnekkaita.

Tuomionsa loppupuolella Piperin joutuu vapautusta edeltävään valmennukseen, joka on pakollinen kaikille vapautuville vangeille.  Valmennus osoittautuu kuitenkin lähinnä huonoksi vitsiksi. Kaikki tunnit ovat vankilan oman henkilökunnan pitämiä ja ensimmäisellä niistä ruokahuollon työntekijä kehottaa naisia kohtelemaan vartaloaan temppelinä, mutta ei kerro miten varattomat naiset saisivat hankittua terveydenhuollon palveluja. Toisella luennolla asumisesta puhui rakennus- ja huoltopalvelujen tyyppi, joka puhui eristyksistä, peltiverhoiluista ja parhaista kattomateriaaleista, mutta ei sanaakaan edullisen vuokra-asunnon hankkimisesta. Kaikki tunnit etenevät samaan tapaan eivätkä valmista naisia elämään tuomion jälkeen millään tavalla.

Piperin kertomuksen perusteella ei ole ihme, että suuri osa vangeista palaa bumerangina takaisin vankilaan. Jopa kaksi kolmesta vangista palaa kolmen vuoden sisällä takaisin vankilaan Yhdysvalloissa (Alakulppi 2009). Vaikka pohjoismainen järjestelmä saattoi yhdysvaltalaisesta vankilanjohtajasta vaikuttaa pöyristyttävän vapaamieliseltä, olisi ehkä silti järkevämpää keskittyä vähemmän rankaisemiseen ja enemmän ennaltaehkäisevään työhön – sillä voitaisiin jopa säästää veronmaksajien rahoja. Vankilajärjestelmän ylläpitäminen nimittäin maksaa Yhdysvalloille 68 miljardia dollaria vuodessa (Alakulppi 2009).

Vasta vankila näyttää Piperille mitä hänen huumausainerikollisuuden edistämisensä merkitsee monille ihmisille. Hän näkee ihmisiä, joiden elämän huumeet ovat tuhonneet ja käsittää omankin osuutensa vakavuuden. Hän kuitenkin toteaa, että hyödyllisempää olisi ehkä ollut määrätä hänet työskentelemään päihdeklinikalle kuin laittaa vankilaan. Päihdeklinikalla hän olisi todella nähnyt tekojensa seuraukset ja tehnyt jotain niiden korjaamiseksi sen sijaan, että istuisi kuluttamassa veronmaksajien rahoja vankilassa. Orange is the New Blackin parasta antia onkin sen kuvaus naisvankilan todellisuudesta ja järjestelmän järjettömyydestä. Järjestelmä on suunniteltu rankaisemaan, ei muuttamaan mitään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi ja voin myös todeta, että se on huomattavasti parempi kuin siitä tehty samanniminen sarja. Olen muutamien jaksojen verran sarjaa katsonut, ja vaikka se onkin ihan hyvä, ei se vedä vertojaan kirjalle. Todellisuus teki Piper Kermanin kirjasta kiinnostavan, mutta sarjassa tuo todellisuudentuntu hukkuu dramaattisten juonenkäänteiden ja liioitellun sentimentaalisuuden alle. Sarja on vain yksi keksitty vankilatarina muiden joukossa ja siitä ovat hukkuneet kaikki ne teemat, jotka tekivät kirjasta kiinnostavan.

Ihminen on susi luonnolle

”Adventure is just a romantic name for trouble.”

Linnonaivot (2008) on Johanna Sinisalon kirja luonnon ja ihmisen kohtaamisesta. Luonto ei ole hyvä tai paha, mutta ihminen voi olla. Ihminen tunnetusti aiheuttaa käytöksellään suurta tuhoa tällä pallolla. Vaikka kuinka tietäisimme tekemisiemme vaikutuksesta ympäristöön, tarpeemme hakea mielihyvää saa meidät unohtamaan tekemämme vääryyden kerta toisensa jälkeen. Siksi maailmaa onkin niin vaikea pelastaa.

Jyrki ja Heidi tapaavat Hullussa Porossa huhtikuussa 2006. He alkavat seurustella, mutta Jyrkin matkustamista vaativasta työstä johtuen tapaamiset ovat melko epäsäännöllisiä. He kuitenkin viihtyivät yhdessä ja siksi Heidi kysyykin uhmakkaana, miksei hän voisi lähteä mukaan, kun Jyrki kertoo suunnitelleensa jo pitkään puolen vuoden matkaa, jonka tarkoituksena olisi vaeltaa maailman eri kolkissa vaativilla vaellusreiteillä. He eivät siis tunne toisiaan erityisen hyvin, mutta silti Jyrki ottaa ensikertalaisen, Heidin, mukaansa pitkälle vaellukselleen.

Jyrki ja Heidi toimivat vuorotellen tarinan kertojina ja kuvailevat kokemuksiaan matkalta ikään kuin päiväkirjaan. Tarina ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti aikajärjestyksessä vaan välillä poiketaan selvittämään miten Jyrki ja Heidi tapasivat tai mitä aiemmalla vaelluksella tapahtui. Linnunaivot keskittyy kuitenkin enimmäkseen kertomaan Jyrkin ja Heidin kymmenenpäiväisestä vaelluksesta Southwest National Parkissa Tasmaniassa. Alkuvuodesta 2007 heidän ensimmäinen etappinsa oli Uudessa-Seelannissa. Ensimmäiset vaellusreitit eivät kuitenkaan olleet  Jyrkin mielestä juuri muuta kuin sunnuntai patikoijille tarkoitettuja, sillä noilla reiteillä näkyy kaikkialla ihmisen jälki: on pitkospuita, portaita, retkeilymajoja ja leveitä hoidettuja polkuja.  Jyrki haluaa vaeltaa paikassa, jossa voi tuntea olevansa yksin luonnon kanssa. Hän haluaa extreme-kokemuksen ja päättää siksi, että seuraava vaellus tapahtuu Tasmanian villissä erämaassa.

Jyrki on äärimmäisen tarkka ja lähes kontrollifriikki varusteiden ja koko vaelluksen suunnittelun suhteen. Ruokaa ja varusteita otetaan mukaan vain välttämättömin, sillä grammaakaan ei kanneta turhaan mukana. Moneen tilanteeseen on kuitenkin varauduttava, jotta ihminen pärjäisi luonnossa ilman totuttuja infrastruktuureja. Vaeltajien säännöt ovat luonnonpuistossa tarkkoja, mutta niiden ei kuitenkaan ole tarkoitus kiusata ihmisiä vaan suojella luontoa. Kaikki mikä tuodaan alueelle, tulee myös viedä pois, roskat mukaan lukien. Omat jätöksetkin pitäisi haudata, jotta luonnon tasapainoa ei järkytettäisi. Jyrki on ehdoton näistä patikoijien ja luonnonpuistojen säännöistä, mutta Heidi ei jaksa olla yhtä tarkka. Heidi on kokematon, mutta hänellä toisin kuin Jyrkillä on enemmän luovuutta kun tapahtuu jotain odottamatonta, mihin ei ole jo suunnitteluvaiheessa osattu varautua.

Sinisalon läpimurto oli vuonna 2000 ilmestynyt Ennen päivän laskua ei voi, joka käsitteli myös ihmisen ja luonnon suhdetta. Kirja yhdistää yliluonnollista ja luonnollista ja yrittää kertoa, ettei villiä luontoa voi kahlita. Linnunaivoissa samat teemat toistuvat, mutta lisäksi Sinisalo puhuu ihmisten häikäilemättömyydestä luontoa kohtaan. Kirjassa Jyrki paheksuu ihmisten tapaa kesyttää, massamurhata, luontoa miettimättä seurauksia. Eurooppalaiset saapuivat aikoinaan Australiaan valloittajana, jotka päättivät kesyttää villin mantereen ja sen ikivanhan maaston. Maata raivattiin, vaikka sitä kaikkea ei edes koskaan alettu viljelemään. Näin ei kuitenkaan ole tehty vain Australiassa vaan kaikkialla mihin ihminen on jalkansa asettanut. Kirjassa Sinisalo ihmettelee Jyrkin äänellä onko talvisin Lapinkin kansoittavat turistit koskaan nähneet raiskattuja tuntureita tai Alppeja kesäaikaan. Niiden rinteillä ei ole jäljellä kasvillisuutta sitomassa maata vaan vesi rapauttaa rinteet ja hautaa kylät mutaan.

”`Älä tee tuota. Älä ikinä´, mies sanoi. 

Tunsin kuinka punastuin korviani myöten. 

`Mikä hätänä?´onnistuin saamaan suustani. 

`Se on kea.´ 

Kii-a. Tajusin heti, että lintu on saanut nimensä oman ääntelynsä mukaan.
Mies oli ranger, puistonvartija, joka asui Luxmoorin majalla sesonkiaikaan. `Kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Ja sitten ne kehittävät sijaistoimintoja.´ 

Ranger kertoi, että keat elävät vain tuhannessa metrissä ja siitä ylöspäin. Ja ne ovat fiksuja ja ilkeitä kuin mitkä.”

Nykyaikainen elämänmeno ei tarjoa länsimaissa haasteita ihmisellekään ruuanhankinnan tai muiden peruselämänedellytysten suhteen, joten selviytymistaistelut ja onnistumiskokemukset on haettava muualta. Rangerin kuvaus keasta muistuttaa kovasti ihmisen käytöstä. Se muistuttaa turhautunutta nuorta, joka saa kaiken tarvitsemansa kun vain vähän vetoaa isäänsä. Ruuan eteen ei tarvitse tehdä mitään, joten jää paljon aikaa muiden kiusaamiseen. Ihmiset ovat usein elukoita.

Linnunaivot oli erikoinen kirja. Se oli tavallaan ihan hyvä. Se ei venyttänyt tarinaa liikaa ja oli jotenkin oudon kiehtovaa lukea vaativasta vaelluksesta ikään kuin matkapäiväkirjana. Aihe on luonnollisesti myös tärkeä. Kirjalla oli siis oma viehätyksensä, mutta ei se kuitenkaan mitään maailmoja mullistavaa esittänyt. Kummallinen kirja oli siksi, että se eteni hyvin tasaisena eteenpäin kuin vaeltaja, jonka jalan on vain noustava toisen eteen. Vasta lopussa tarina tiheni hetkeksi ennen päätöstään. Sinisalo heittää ilmoille myös jotain, minkä voisi tulkita yliluonolliseksi, mutta tämä tarinan juonne jää lähinnä vain viittaukseksi ja lukijan arvailtavaksi. Suosittelen kirjaa, sillä se tarjoaa jotain hieman poikkeavaa normaalista tarinoiden virrasta. Loppuun on vielä mainittava, että Sinisalon taustatyö kirjaa varten on aika perusteellista, sillä hän on todella kulkenut saman todellisuudessakin äärimmäisen vaativan vaellusreitin, jonka Jyrki ja Heidi kirjassa kulkevat.

Layla

”`Kurdi elää suvulleen´, bursalainen sanoi. Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”

”Minut kihlattiin kehdossa” Tätä viisitoistavuotias Layla ajattelee hääyönsä jälkeisenä aamuna ja tuosta aamusta alkaa Laylan koettelemukset. Jari Tervon Layla (2011) kertoo kurditytöstä, jonka aviomies hääyönaamuna raivostuu kun lakanoihin ei ole sotkeentunut verta. Layla ei tiedä mitä väärää hän on tehnyt, mutta tiukasti perinteitä vaalivassa kurdisuvussa tämä aiheuttaa skandaalin, yhden miehen murhan ja Laylan kuolemantuomion. Veli Nasir kuitenkin auttaa Laylan pakoon viime hetkellä.

Layla on asunut koko siihen astisen elämänsä Istanbulissa, mutta kuitenkin siitä eristettynä. Layla asui sukunsa gecekondussa, jota ympäröi vuoden 1999 maanjäristyksen rikkomasta tiilistä, laudanpätkistä ja raudankappaleista rakennettu muuri. Naisen tehtävät rajoittuvat gecekondussa börekin leipomiseen, naimisiin menemiseen hänelle valitun miehen kanssa ja tämän miehen hänelle siittämien lasten hoitamiseen. Häidensä jälkeen Layla joutuu pakenemaan sukunsa luota ja passittomana hän joutuu ihmissalakuljettajien käsiin ja orjatyövoimaksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Laylan pakomatkalla on kuitenkin määränpää. Hänelle on kerrottu Finlandiyasta.

”Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. 

Se oli Finlandiya. 

Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finlandiyaa. – Reisien pönkittämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen.”

Tämä kenraali, erään ihmissalakuljettajan isä, kehuu suomalaisia miehiä Apollon kaltaisiksi: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat lämpimät kädet. Eivätkä suomalaiset naisetkaan miesten varjoon jääneet kauneudessaan. Kenraali kertoo, että Finlandiyassa jokainen mies ja nainen osaa lukea ja kirjoittaa. Ihmissalakuljettaja lisää isänsä ylistykseen, että Finlandiyassa jokainen ulkomaalainen saa valtiolta rahaa niin paljon kuin tarvitsee, sillä suomalaiset pitävät ulkomaalaisista. ”Asunto, ruoka ja juoma ovat ilmaisia. Töitä ei ollut pakko tehdä päivän kuumimpaan aikaan. Suleimanin aiemmat, tyytyväiset asiakkaat olivat kertoneet niin.” Niin alkaa Laylan matka kohti Finlandiyaa. Se kulkee pienellä laivalla keskellä yötä Turkista Kreikkaan, rekalla Kreikasta Saksaan ja lautalla Saksasta Finlandiyaan. Jokainen etappi on maksettava työllä, sillä mitään muuta Laylalla ei ole tarjota.

Tässä kohtaa osaat jo varmaan päätellä, arvoisa lukija, että Layla joutuu pettymään tähän kylmään pohjolan nurkkaan. Tämä ei osoittaudu sen ystävällisemmäksi paikaksi kuin muutkaan. Layla saa kyllä katon päänsä päälle, mutta hän joutuu myös ähkivien suomalaismiesten alle.

Tervon kirja on tarina ihmiskaupasta. Maailmassa on nykyään enemmän orjia kuin koskaan, vaikka orjuus onkin kielletty kaikkialla maailmassa. Kahleet ovatkin poissa, mutta niiden tilalle ovat tulleet pelko, eristäminen, kiristäminen, riippuvuus, pakottaminen ja valheelliset lupaukset paremmasta elämästä, jotka saavat useimmat taipumaan. Orjuuden nimet ovat myös vaihtuneet velkaorjuudeksi, ihmiskaupaksi, lapsityövoimaksi ja pakkoavioliitoiksi. Suurin osa orjuudessa elävistä on naisia ja tyttöjä. (Huhtanen, A-M. HS, 5.10.2014. ”Orjia on enemmän kuin koskaan – Meeri Koutaniemikuvasi vapautettuja kotiorjia”) Se laittaa miettimään tätä meidän paljon puhutun sivistyksemme tasoa.

”`Jumala on ihmisen näkymätön mielikuvitusystävä. Ruokapöydässä sillä on oma tyhjä tuoli. Siihen ei saa kukaan istua ettei istu Jumalan päälle´, Helena sanoi. 

Kukaan ei henno  kertoa ihmiselle ettei hänen ystäväänsä ole oikeasti olemassa. Se juttelee sille vakavissaan ja kertoo kaikille mitä Jumala juuri äsken oli mieltä mistäkin asiasta, kuten mustien homojen adoptiohaluista. -- 

Helena kertoi olevansa papin tytär. Siksi häntä erityisesti viehätti kristinuskon mittasuhteettomuus. 

Kristinuskon kovasti mainostetut kaksituhatta vuotta kattoivat ihmisen ajasta maapallolla 0,2 prosenttia.”

Tervon Layla ei kuitenkaan kerro ainoastaan nuoresta kurditytöstä vaan se valottaa myös muutamien onnettomien suomalaisten sielujen elämää. Yksi näistä on Helena: prostituoitu, juoppo ja kuusivuotiaan pojan äiti, jolta on evätty huoltajuus. Toinen on Armonlahti: parittaja ja konkurssin tehnyt yrittäjä, joka yrittää pelastaa vanhempiensa kodin pankin kynsistä. Orjuus ei ole kadonnut tästä Apollojen kansoittamasta maastakaan.

Jostain syystä kesti hetken ennen kuin Tervon Layla imaisi kunnolla mukaansa. Kun se sitten sen teki, kirjaa oli pakko lukea yötä myöten, koska ei sitä malttanut lopettaakaan. Laylasta tulee väkisinkin mieleen kirja, jonka joskus muinoin luin. Se oli Herbjörg Wassmon kirjoittama Lasi maitoa kiitos (2009) ja minä inhosin sitä koko sydämestäni. Se kertoo 15-vuotiaasta liettualaisesta Dortesta, joka sinisilmäisyyttään joutuu ihmiskaupanuhriksi. Pienellä paikkakunnolla hyvin köyhissä oloissa asuva Dorte tarttuu syöttiin kun hänelle tarjotaan tarjoilijan töitä Tukholmasta. Hänen passinsa kuitenkin viedään ja hänet pahoinpidellään ja raiskataan lukuisia kertoja kuten monet muutkin hänenkaltaisensa tytöt ja viedään lopulta Norjaan myyntiin.

Wassmon kirja oli kammottavan realistinen kuvaillessaan nuorentytön onnetonta matkaa, jossa asiat kääntyvät jatkuvasti huonompaan suuntaan. Pahinta kirjaa lukiessa oli varmaankin se, että tiesi niin monien joutuvan samanlaisiin kärsimyksiin tosielämässä. Tervon Layla ei ole niin synkkä tai mustavalkoinen kuin Lasi maitoa kiitos. Ei Laylakaan onnellinen kirja ole – ei kirja orjuudesta ja naisten huonosta asemasta kovin onnellinen voikaan olla – mutta kaiken synkkyyden keskellä Tervo osaa olla myös hauska.

”´Jokaiselle kebabille oli tässä maailmassa varras.´ 

Näin bursalainen kertoi setänsä opettaneen, kun bursalaisen äiti oli pyytänyt tätä kertomaan kukista ja mehiläisistä ja elämän tosiasioista.”

Tervon kirja on tarina naisten asemasta. Täällä pohjolan perukoilla on helppo paheksua kunniamurhia, jonka uhriksi Laylakin meinasin kirjanalkumetreillä joutua. Kuitenkin kun asiaa tarkemmin miettii, eivät ne täältäkään mihinkään ole hävinneet, ne ovat vain saaneet toisen nimen.

”Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyassa miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin. Mitään he eivät muistaneet. He eivät kestäneet, että heidän naisensa menivät sänkyyn toisen miehen kanssa. Entä Ranskassa? Siellä naisen tappaminen on crime passionelle, intohimomurha, ei kunniamurha. Se on muka ihan eri asia, vaikka se on ihan sama asia.”

Pahoittelen tämän postauksen valtaisaa sitaattien määrää ja jäätävää pituutta, mutta Tervolla on vain niin hyvin sana hallussaan, etten voi olla nostamatta esiin joitakin erityisen oivaltavia kohtia. Näin kävi viimeksikin kun aloin kirjoittamaan Tervon kirjasta. Jotenkin se mies vaan näköjään on tarttunut aiheisiin, jotka saavat myös allekirjoittaneen paasaamaan. Ja jotta jäisi tunne, että mekin voimme edes johonkin vaikuttaa linkaan tähän Kepa Ry:n listauksen hyväntekeväisyys joululahjoista. Sieltä löytyi todella inspiroivat listaukset sekä ekologisia lahjoja että hyväntekeväisyyslahjoja meille, joilla on jo kaikki elämisen kannalta olennainen.

 Vielä kertakiellon päälle.

”Jumala ei tehnyt ihmistä omaksi kuvakseen. 

Vanhat miehet tekivät Jumalan omaksi kuvakseen.”

Aamen.

Vuoden paras leffa

Käytiin kattomassa viime viikolla ehkä vuoden paras leffa. Se oli Christopher Nolanin ohjaama Interstellar (2014), joka kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ruoka on loppumassa maapallolta. Ihminen on lakannut kurkottamasta tähtiin kiireellisempien asioiden painaessa päälle (lue: nälkä), mutta ihmiskunta saa vielä uuden tilaisuuden pelastautua kun avaruudesta löydetään madonreikä, jonka kautta on mahdollista kulkea toiseen galaksiin. Tarinan päähenkilö Cooper (Matthew McConaughey) jättää lapsensa vastahakoisesti maanpinnalle lähteäkseen etsimään ihmisille uutta kotia ja pelastaakseen lapsensa kaikkien muiden ihmisten ohella.

Tarina on täyttä scifiä painovoimanoikutteluineen ja madonreikineen ja voisi olla täyttä skeidaa, jos se ei olisi kirjoitettu niin hyvin. Kaikki hämmentävät scifi-asiat ovat nimittäin täysin loogisia tarinan maailmassa, ja vaikkeivät olisikaan, tarina on niin hyvä, ettei siitä välitä. Tarina on pohjimmiltaan kertomus isän rakkaudesta lapsiinsa – tarina rakkauden voimasta, mikä saa useimmiten vain nolostumaan tekijöiden puolesta. Nolanit ovat kuitenkin kirjoittaneet niin uskomattoman hienon tarinan, ettei muista edes pyöritellä silmiään leffaa katsoessaan.

Interstellar saa väistämättä ajattelemaan maailman tuhoa. Interstellarin maailmanloppuvisiot ovat nimittäin hyvin uskottavia. Elokuvassa ruokaviljoihin on levinnyt tauti, joka tekee kaiken muun paitsi maissin viljelyn mahdottomaksi. Ruokaa ei ole riittävästi ja maailma kaipaa ainoastaan uusia maanviljelijöitä, jotta kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan. Maa on myös niin köyhtynyttä ja kuivaa, että suuret hiekkamyrskyt ovat muuttuneet arkipäiväksi maanasukkaille. Tätä tulevaisuuden kuvaa ei ole vaikea uskoa kun tietää miten häikäilemättömästi maapallon resursseja käytetään. Jos et siis vielä potenut maailmantuskaa, niin tämän jälkeen aivan varmasti.

Elokuva ei ollut 3D:nä, mikä oli äärimmäisen hyvä asia. Elokuva oli komeannäköinen ilmankin ylimääräisiä 3D-hässäköitäkin, mutta vielä kuvaakin tärkeämmäksi nousi mielestäni äänimaailma ja sen luoma tunnelma. Elokuvan äänimaailma täydensi loistavasti tarinaa ja sai kylmät väreet menemään selässä. Jos jokin leffa kannattaa mennä katsomaan teatteriin, niin se on tämä. Elokuva imaisi mukaansa aivan totaalisesti, ja kun se loppui, oli suorastaan vaikeaa tehdä jotain niin arkista, kuin mennä kotiin syömään iltapalaa.

Matthew McConaughey oli minun mielessäni aina ollut vähän ärsyttävä ja ylimielinen näyttelijä, joka ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa – kunnes katsoin Dallas Buyers Clubin (2013). Se oli hämmentävän hyvä elokuva ja McConaughey todella osasi asiansa, mutta niin osasi Jared Letokin, joka oli leffassa sivuosassa. Molemmat taisivat saada Oscarit roolisuorituksistaan. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita leffoja, nyt kun kerran ruvettiin ylistämään. Aivan yhtä hyvään suoritukseen McConaughey yltää mielestäni myös Interstellarissa. Ja kun kerran siirryin jo viime vuoden parhaisiin leffoihin, niin The Wolf of Wall Street oli myös mainio. Siinä taas Leonardo DiCaprio pääsi näyttämään uusia puolia itsestään ja sai minut arvostamaan työtään aivan eritavalla kuin ennen.

Mikä tämän hyvien leffojen manifestiksi muuttuneen arvostelun tarkoitus nyt siiten oli? Sen tarkoitus saada kaikki ah-niin-monet lukijat menemään leffateatteriin kokemaan Interstellarin, mutta se on myös muistilappu itselleni hyvistä leffoista, joita olen katsonut. Aina välillä nimittäin tuntuu, etten muista koko leffaa nähneenikään enää muutaman viikon päistä, vaikka kuinka hyvä olisi ollut. Pitäisi varmaan alkaa pitämään jotain listaa nähdyistä leffoista.

P.S. On tänä vuonna tullut kyllä muitakin hyviä leffoja: Grand Budabest Hotel ja usko tai älä The LEGO Movie, joka oli loppujen lopuksi hämmentävän hauska kun pääsi ensin yli alusta ja ymmärsi kuinka kieliposkessa koko juttu on tehty. Ja pakkohan se on myöntää, että vuotta ja elokuvia on vielä jäljelläkin.

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.

Lissabon

Aivan mahtava.

Syyllisyys ja sovitus

Ian McEwanin kirjoittama Sovitus (2001) on todella hyvä kirja. Tarina on omaperäinen ja se kerrotaan niin uskomattoman kauniisti. Sovituksen kohdalla ainoat moitteet menevät markkinointiosastolle. Ongelma on sama kuin Tuulen viemän kohdalla: sitä aivan turhaan markkinoidaan rakkaustarinana kun kirja on niin paljon muutakin. Sovituksen takakansi julistaa, että kyseessä on riipaiseva rakkaustarina, mutta mielestäni se kategorioi tarinaa liikaa. Suurta rakkaustarinaa enemmän kirja keskittyy kertomaan elämän sattumanvaraisuudesta, syyllisyydestä ja sodasta.

Sovitus kertoo useamman henkilön silmin ensin eräästä kesäisestä päivästä vuonna 1935 ja sen jälkeen toisesta maailman sodasta ja mihin se kunkin vei. Tarina alkaa kolmetoistavuotiaan Briony Talliksen kuvauksella kesän kuumimmasta päivästä, jolloin hän päätti ryhtyä kirjailijaksi. Tuona päivänä, epäonnistuneen näytelmän masentamana ikkunaan tuijottaessaan, hän sattui näkemään siskonsa Cecilian ja siivoojan pojan, Robbien, välillä omituisen kohtauksen suihkulähteellä. Koska Briony ei ymmärrä, mitä suihkulähteellä todella tapahtui, hän inspiroituu kuvittelemaan tarinan.

Koska jokainen tulkitsee näkemäänsä omien ajatustensa ja tunteidensa kautta, maailma ei näytä samalta eri ihmisten katsomana. Dramatiikkaa ja suuria tarinoita rakastava Briony katselee tuon kesäpäivän tapahtumia tiukasti omasta näkökulmastaan ja päätyy siksi tekemään virheen, joka muuttaa Brionyn, Cecilian ja Robbien elämät peruuttamattomasti. Briony tekee näkemänsä pohjalta tulkinnan ja sanoo kolme sanaa: ”Hän sen teki.” Nuo muutamat pienet sanat tekevät viattomasta viallisen. Aloittelevalla kirjailijalla on tarinankertojan kykyjä ja saa siksi myös muut uskomaan omaan versioonsa päivän tapahtumista. Cecilian ja Robbien kuvaukset päivästä ja tuosta oudosta kohtaamisesta suihkulähteellä avaavat lukijalle aivan uudet näkökulmat, joiden kautta päivän tapahtumat näyttävät tyystin erilaisilta kuin Brionyn silmissä.

Tuon kesäisen päivän jälkeen tarina siirtyy Ranskaan ja vuoteen 1940, jolloin Britannian armeija on vetäytymässä kohti rannikkoa. Robbie on yksi niistä onnettomista, jotka kulkevat pitkän ja epätoivoisen matkan kohti rannikkoa ja kotia. Robbie on haavoittunut, janoinen ja tuskissaan, mutta eteenpäin on kuljettava, sillä saksalaiset ovat aivan kannoilla. Robbieta ajaa eteenpäin myös ajatus siitä, että Cecilia on kanaalin toisella puolella. Toisella puolella on myös Briony, joka on ilmaissut halunsa korjata tekemänsä vääryyden. McEwan kuvaa todella elävästi sotaa ja pakenevaa armeijaa. Jano, kipu ja saksalaisten pommikoneet tekevät matkasta hyvin raskaan. Kuvaus oli niin elävää, että se sai lukijankin suun kuivumaan ja jalat särkemään. Robbien kuvaus perääntymisestä päättyy rannikon entiseen lomakaupunkiin, jossa tuhannet liittoutuneiden sotilaat odottavat laivoja dyyneillä.

Sillä aikaa kun Robbie on kanaalin toisella puolella, Briony on kasvanut aikuiseksi suuren syyllisyyden kanssa. Hän on alkanut ymmärtää tehneensä virheen, joka on pilannut kahden nuoren ihmisen elämän. Hän on ryhtynyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi tehdäkseen jotain hyödyllistä elämällään, vaikka kirjoittaminen olikin hänen alkuperäinen suunnitelmansa. Sota on alkanut näkymään jo Lontoossakin ja sairaala valmistautuu ottamaan vastaan perääntyneet, loukkaantuneet sotilaat.

Kun laivat ovat viimein saaneet liittoutuneiden sotilaat kanaalin yli ja tuhannet loukkaantuneet sairaaloihin, tarina hyppää jälleen eteenpäin. Se siirtyy vuoteen 1999 ja Brionyn syntymäpäivään. Vuodet ovat vierineet, mutta edelleen Briony hakee sovitusta teolleen. Hän on kirjoittanut kirjan.

Kirja on mielettömän hyvin kirjoitettu. Se ansaitsisi tripla hylkeet, jos me niitä useampia jakaisimme. En voi kuin kiittää armasta kollegaani siitä, että hän painosti minut katsomaan riipaisevaa rakkaustarinaa ja kannessa komeilevan Keira Knightleya pidemmälle. Pakko kirjasta tehty elokuvakin on kyllä katsoa, vaikka olenkin melko skeptinen sen suhteen, että tarina olisi onnistuttu tuomaan valkokankaalle yhtä loistavana.

Kerjäläinen ja jänis

Olen varmaan tulossa vanhaksi tai muuten vaan pehmeäksi kun en Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä (2011) kyennyt lukemaan kuivin silmin. Mutta kuka pystyisi? Se on tarina kovaonnisesta romanimiehestä, joka haluaa vain ostaa pojalleen nappulakengät, mutta päätyykin kerjäämään kylmään pohjolaan. Jos tämä ei vielä ole tarpeeksi surullista, niin mukaan kuvioihin tulee myös vihatun citykanin poikanen, joka on loukannut tassunsa.

Tarinan päähenkilö on Vatanescu, jonka kansainvälinen rikollisjärjestö ottaa palkkalistoilleen kerjäämään. Diiliä ei voi väittää kovin hyväksi: 75 pinnaa järjestölle, 25 Vatanesculle. Työsuhdeasunto tarjotaan, mutta se on asuntovaunu numero kolme tuulisella kentällä. Sairauspäiviä ei tunneta, lomarahat ja ansiosidonnaisen voi myös unohtaa. Polvet sohjossa Vatanescu kerjää paikallaan taidemuseon ja makkaraisen talon kulmalla seitsemänä päivänä viikossa. Kerjääminenkään ei kuitenkaan ole immuunia suhdanteiden vaihtelulle.

”Ja väistämättä tuli se päivä, kun Järjestöstä kävi käsky, että toimintoja on tiivistettävä. Yt-neuvottelut alkaisivat, koska Kansainvälinen rikollisuus on ylikansallinen pörssiyhtiö ihan siinä missä Nokia tai Gazpron. Sitä paitsi Järjestön mainonta- ja markkinointiosastolla oli pantu merkille kerjäämisen julkisen kuvan romahtaminen.”

Vatanescu saa siis potkut ja kaupan päälle poliisi tulee vielä hajottamaan kerjäläisten leirin. Toivottomana Vatanescu istahtaa puiston penkille ja silloin hän kohtaa tassunsa loukanneen jäniksen. Pusikossa rapisee ja kepein ja kivin aseistautunut nuorisolauma syöksyy pusikkoon. He jahtaavat haittaeläimiä, jotka vaarantavat kaupungin, nakertavat omenapuiden juuret ja säntäilevät liikenteessä aiheuttaen turhia vakuutusyhtiökäyntejä. Eläintarha maksaa citykaneista viisi euroa kappaleelta ja syöttää ne tiikereille. Onneksi Vatanescu on kuitenkin nopeampi ja piilottaa jäniksen takkinsa sisään.

Kerjäläinen ja jänis ovat vailla työtä, suojaa ja kaukana kotoa. Molemmilla on vihamiehet perässään ja niitä nappulakenkiäkään ei ole. Vatanescu koettaa saada loukkaantuneen ystävänsä hoitoon, mutta sairaalasta ei eläimille apua löydy. Marian sairaalan ensiavun vastaanottotiskillä päivystävä Hertta Mäntylä on empaattinen auttaja, joka tietää millä useimmat ihmiset paranevat, mutta siitä huolimatta edes häneltä ei löydy sympatiaa tassunsa loukanneelle jänikselle.

”Hertta Mäntylä näki englantia puhuvan rääsyläisen, eikä siinä mitään kunhan löytyi sairausvakuutuskortti. -- Vuosien kokemuksesta Hertta tiesi, että lääkitsemistä, laitostamista, piikkejä ja pillereitä paremmin suurimmalle osalle potilaista toimisi uni. Puhtaissa lakanoissa, tuuletetussa huoneessa alkava, keskeytymätön ja turvallinen uni. Omalla ajalla tapahtuva, kahvintuoksuinen herääminen ja sanomalehti. Talossa lempeitä naisia, huumorintajuisia enoja, pieniä lapsia leikkimässä hiljaa ja suloisina, elämästä täynnä. Sen kun ihminen voisi ihmiselle antaa, mutta tilalla oli kiire, ansainta, kuolemanpelko ja ainainen väsymys. Renkaat silmien alla, renkaat leasing-auton alla, tuli perseen alla, liekki lusikan alla, täällä pohjantähden alla.”

Tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta onneksi maailmassa on vielä myös niitä ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Vatanescu saa tilaisuuden, puvun ja ohjeet mennä pohjoisen hillasoille, missä jokainen työtä pelkäämätön voi tehdä omaisuuden. Omaisuutta ei Vatanescu kuitenkaan tienaa marjoilla – ei edes niitä nappulakenkiä. Marjat jäävät suolle, mutta pohjoisessa voi nykyään tehdä muutakin. Vatanescu päätyy suuren ostoskeskuksen rakennustyömaalle, joutuu yhteiskunta-aktivistien pelastamaksi ja päätyy taikurin avustajaksi. Jänis löytyy luonnollisesti hatusta.

Tuomas Kyrön tekstiä on ilo lukea. Teksti on värikästä ja kieli kekseliästä. Se on yhtä aikaa hauskaa ja riipaisevaa. Kirja kertoo monta elämäntarinaa ja maalaa todella osuvaa kuvaa nyky-yhteiskunnasta. Vatanescu kohtaa matkallaan muun muassa venäläisen rikollisen, sydänkohtauksesta toipuvan suomalaisen miehen, taikurin ja Tavallisten ihmisten puolueen johtajan. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin kovin samanlaisia – elämä vain vie eri suuntiin.  Köyhä romaanimies katselee pohjolan yltäkylläisyyttä hämmästellen, mutta kohdatessaan yksittäisen ihmisen, tajuaa, etteivät erot niin kovin suuria olekaan. Kyrö kertoo ihmisistä kaikkine vikoineen, mutta uskoo, että pohjimmiltaan kaikki ovat hyviä.

Tarinalla on kaikkitietävä kertoja, joka ei kuitenkaan ole vain ääni taustalla. Kertojaa ei ole hävitetty taustalle, vaan hänellä on oma äänensä. Tuo nimetön kertoja on myös aika hauska.

”Nyt Sanna Pommakka nosti vuorostaan kätensä Vatanescun käden päälle, tietämättä miksi. Minäpä tiedän, minä olen kaikkitietävä kertoja, minä kuljen näiden henkilöiden ihan sisällä ja tarvittaessa nousen heitä yläilmoista katsomaan. Sanna Pommakka teki aloitteen, koska Vatanescu ei aiheuttanut hänelle minkäänlaista uhkaa.”

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ansaitsee ehdottomasti tyytyväisen hylkeen, sillä Kyröllä on vaan sana niin hyvin hallussa. Kirja ei ole maailmoja mullistava, mutta niin hyvin kirjoitettu ja täynnä todella oivaltavia pointteja ihmisistä ja yhteiskunnasta, että siitä ei voi olla pitämättä. Ainoastaan kirjan loppu ei mielestäni yllä muuten todella hyvän kirjan tasolle. Tuolla lopullakin on kuitenkin merkityksensä, sillä se antaa Kyrölle mahdollisuuden analysoida populismia politiikassa. Tämä kirja herättää myös kiinnostuksen lukea eräs toinen suomalainen kirja jäniksestä ja miehestä, sillä Jäniksen vuosi on omalta kohdaltani jäänyt lukematta. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin jostain syystä se ei vain yläasteella äidinkielentunnilla oikein napannut, vaikka muuten himolukija olinkin. Täytyy siis ehkä korjata asia, jotta tiedän kuinka paljon Kyrö Paasilinnalle kumartaa.

Et kuitenkaan usko

Luin hetki sitten todella erikoisen ja mielenkiintoisen kirjan. Se on Kauko Röyhkän ja Juha Metson yhteisprojekti nimeltä ”Et kuitenkaan usko…” – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (2013). Kirja koostuu Kauko Röyhkän haastatteleman Ville Haapasalon tarinoista, ja kuvista, jotka Juha Metso on ottanut kirjaa varten. Kirja on kirjoitettu dialogiksi haastateltavan ja haastattelijan välille, joten Haapasalon tarinankertojan lahjat pääsevät oikeuksiinsa. Hänen kertomat tarinat ovat niin hulluja, että ne voivat jopa olla totta.

Ville Haapasalo on tullut tutuksi suomalaiselle yleisölle vasta viime vuosina sellaisista ohjelmista kuin Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomen sukuiset 30 päivässä ja Sapuskaa, harasoo! Venäjällä mies on kuitenkin paljon suurempi tekijä kuin kotimaassaan. Venäjällä Haapasalo on tähti, jolla on turvamiehet mukanaan. Hänet on jopa valittu Venäjän valtion taiteilijaksi, mikä oikeuttaa taiteilijaeläkkeeseen. Siihen päästäkseen hän on kuitenkin kulkenut hyvin kiemurtelevan ja omituisen tien, jonka varrella on ollut lukuisia ryöstäjiä, vodkaa, mafiapomoja, epäonnisia junamatkoja, puhelimen kuuntelua, erittäin epämiellyttäviä asuntoja, rottia ja lopulta myös onnea.

Ville Haapasalo syntyi vuonna 1972. Hän vietti nuoruutensa Hollolassa, mutta vuonna 1991 hän lähti Neuvostoliittoon aloittaakseen opinnot Leningradin Tsekasvovin teatteriakatemiassa. Muuttaessaan Haapasalo ei vielä puhunut venäjää eikä tiennyt maasta mitään. Ajat rajan takana olivat muutenkin hyvin sekavat, sillä Neuvostoliitto romahti pian Haapasalon aloitettua opintonsa. Leningrad muuttui Pietariksi ja opinahjo Pietarin valtiolliseksi teatteritaiteen akatemiaksi.

”Olin 19 silloin. Mähän olin lähdössä ensin Englantiin teatterikoulun pääsykokeisiin. Meidän yks perhetuttu, joka toi taidetta Venäjältä kysyi, että miksi sä lähdet niin kauas, mene Neuvostoliittoon, se on paljon lähempänä. Mä oli, että perkele.”

Keskustelu perhetutun kanssa inspiroi Haapasalon soittamaan teatterikouluun Pietariin ja koulusta jopa löytyi kokonaista yksi ihminen, joka puhui englantia. Haapasalolle luvattiin kutsu pääsykokeisiin, mutta kokeet pidettäisiin luonnollisesti venäjäksi.

”Äkkiäkös tuon oppii, tuon venäjän. Sanoin, että lähettäkää kutsua tulemaan, mä lähden sinnepäin. Miettimättä hetkeäkään, mihin olin lähdössä ja miksi. Mun isoäiti yritti, että ota nyt edes kivääri tai haulikko mukaan --.”

Haapasalon kertomat tarinat nuoruudestaan Venäjällä ovat toinen toistaan hullumpia ja oudompia. Elämä rajan toisella puolen ei todellakaan suju kivuttomasti. Muutaman kerran Haapasalo löysikin itsensä juna-asemalta valmiina luovuttamaan ja lähtemään takaisin kotiin, mutta kääntyi kuitenkin joka kerta takaisin. Kirjaa lukiessaan ei voi kuin ihmetellä miehen hulluutta ja rohkeutta. Montako kertaa sitä itse jaksaisi tulla ryöstetyksi ennen kuin luovuttaisi?

Haapasalon kivinen alkutaival ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä vuonna 1994 hänet pyydettiin mukaan elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia. Elokuvan ohjaaja oli tuntematon, budjetti olematon, näyttelijät kokoajan kännissä ja sen ei pitänyt olla komedia. Kyseessä oli Haapasalon ensimmäinen elokuvarooli ja senkin hän sai vain siksi, että elokuvaan tarvittiin suomalainen. Näistä onnettomista asetelmista lähdettiin, mutta jotain ilmeisesti tehtiin oikein, sillä elokuvasta tuli koko kansan rakastama komedia. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1995 Sotshin elokuvajuhlilla, jossa se kahmi palkintoja toisensa jälkeen. Sen jälkeen Haapasalosta tuli kuuluisa.

Kirja kertoo Ville Haapasalon nuoruuden ohella Venäjästä ja sen lähihistoriasta. Se on tarina Neuvostoliiton jälkimaininkien sekavista oloista, jossa yhteiskunta hakee muotoaan. Pikku hiljaa Haapasalon elämän kanssa yhteiskunta rauhoittuu ja löytää omat uomansa. Haapasalon kuvaus tuosta historian käännekohdasta on luonnollisesti hyvin henkilökohtainen, mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Se avaa aivan uusia näkökulmia historiaan. Tuoreella Venäjällä vallinnut levottomuus ja yhteiskunnan hiljainen tasaantuminen vuosien vieriessä näyttäytyvät aivan uudessa valossa.

Vaikka Haapasalon tarinat Venäjästä ovatkin melko karuja, ei kirja kuitenkaan anna Venäjästä kuvaa kurjana paikkana. ”Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki hoituu.” Se on kai osa maan viehätystä. Ihmiset ovat tunteellisia, mutta asioita ei kuitenkaan oteta niin vakavasti.

”Se on vähän kuin ne kolme porsasta, joista kaksi teki risumajan ja kolmas muurasi tiilitalon. Suomalainen on aina ollut se tiilitalontekijä, se, joka ei koskaan pidä hauskaa. – Ehkä minäkin olen venäläinen luonne.”

Yhteenvetona: älä missään tapauksessa jätä väliin tätä kirjaa. Tarina on uskomaton ja kaupanpäälle Haapasalo on erinomainen jutunkertoja.

The Power of Books

Ei mulla muuta.

Kuva täältä.

Uskollinen puutarhuri

En taas tiedä mistä aloittaisin.

Tämän John Le Carrén kirjan takakannessa lukee, että Uskollinen puutarhuri on kirja kauheista rikoksista ja suuresta rakkaudesta. Tämän minäkin voin allekirjoittaa. En kuitenkaan normaalisti tarttuisi kirjaan jonka takakannessa hehkutetaan suurta R:ää, mutta koska olin aikoinani katsonut kirjasta tehdyn elokuvan Ralph Fiennesin vuoksi (ja pitänyt siitä) uskalsin tarttua tähän. Toinen innoittaja oli Le Carré, josta olin kuullut epämääräisiä kehuja siellä sun täällä. Palatakseni kuitenkin asiaan: ei tarvinnut katua tämän kirjan lukemista.

Kirjan tarina sijoittuu aluksi Keniaan, missä Britannian Nairobin-lähetystön virkailijan vaimo murhataan raa'asti keskellä erämaata ja hänen seuralaisensa on kadonnut. Vaimo, Tessa Quayle, on omistanut elämänsä heikkojen auttamiseen, joten suru-uutinen saa monet suunniltaan. Juuri leskeytynyt Justin Quayle ei kuitenkaan usko hänelle hyssytellen tarjottuja selityksiä, vaan tekee omat johtopäätöksensä. Muiden silmissä hiukan raukka Justin lähtee selvittämään vaimonsa jälkeen jättämiä vihjeitä ja pikkuhiljaa selviää, että kyse ei ole randomista väkivallanteosta, eikä Justin ollenkaan raukka. Kyseessä on kansainvälinen salaliitto joka vie Justinin moneen maahan ennen kuin hän päätyy takaisin Afrikkaan, missä tiukkaakin tiukemmin varjellut salaisuudet vihdoin alkavat valjeta.

Inhimillisten kärsimysten lisäksi kirja kertoo vakuuttavasti ja taitavasti nykyisestä kolonialismista, joka ei ole kadonnut mihinkään vaan on lähinnä muuttanut muotoaan. Länsimaiset yritykset pitävät muun muassa Afrikan maita hiekkalaatikkonaan toteuttaessaan kapitalismin ihanteitaan maailmassa, missä raha tarkoittaa kaikkea ja ihmishenki on niin kovin halpa. Kirjan lopuksi kirjailija loppusanoissaan erikseen mainitsee miten kirjan tapahtumilla ei ole linkkiä tosielämän tai oikeiden yritysten välillä, mutta minä voin vaikka laittaa pääni pantiksi että kirjassa kuvattuja tapahtumia on olemassa surullisen paljon.


Le Carrén tapa kirjoittaa on hengästyttävän moniulotteinen. Lukiessa tuntui monesti siltä kuin katselisi elokuvaa, sillä kaikkitietävä kertoja kertoi tapahtumat niin elävästi ja vivahteikkaasti. Kirjan hahmot olivat Ihmisiä, puhuivat hyvin spontaanisti, välillä jopa hieman tajunnanvirtamaisesti mikä lisäsi realismin tuntua. Le Carré ei siis päästä lukijaansa helpolla, vaan suorastaan vaatii keskittymistä. Mietin koko kirjan ajan sitä, miten vaikuttava se varmasti on alkuperäiskielellään englanniksi. Haluankin nyt ehdottomasti lukea lisää Le Carrén kirjoja (esimerkiksi hyvin tunnetun Panaman räätälin), joten pitääpä etsiä niitä käsiin englanniksi seuraavaksi.

John Le Carré - Uskollinen puutarhuri (2001), Loisto

Musiikkisuositus: Rage Against the Machine - Killing in the Name

Aikakone nimeltä Kjell Westö

Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran – Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (2006) alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938, aivan sodan kynnykselle. Helsingin Sanomien arvio eräästä toisesta Westön kirjasta alkaa mielestäni lauseilla, jotka kiteyttävät sen miksi Westö on niin mahtava: ”Aikakone on keksitty. Sen nimi on Kjell Westö.” (Majander, A. 20.8.2013) Yhdyn edelliseen täysin. Westön tekstistä ei voi olla huomaamatta, että hän tuntee historiaa. Lukiessa voi suorastaan nähdä Helsingin kasvavan ja muuttuvan silmien edessä. Kaupunki elää omaa elämäänsä ja oikeastaan tarinan päähenkilö onkin juuri Helsinki. Kirja kertoo mitä ryhmälle ihmisiä tapahtuu nuoren valtion pääkaupungissa, muutosten kourissa olevassa yhteiskunnassa. He käyvät läpi suurlakon, itsenäistymisen, kansalaissodan voiton sekä tappion, jazzin täyteisen kaksikymmentäluvun ja kolmekymmentäluvun poliittisen vastakkain asettelun.

Kirjan tärkeimmät henkilöt ovat nuoria tarinan alkaessa. Osa heistä on syntynyt varakkaisiin perheisiin, jotkut taas vähemmän onnekkaisiin. Suurin osa heistä elää huoletonta elämää, joka katoaa sodan alkaessa. Kaikkien on valittava puolensa ja puolueettomien on parasta piiloutua. Viha saa otteen lähes kaikista, mutta jotkut huomaavat epäilevänsä koko touhun motiiveja.

”-- joskus Eccua vaivasi ajatus että kaikki kiihkeät puheenvuorot isänmaasta ja kansanheimosta ja korvaamattomista arvoista olivat vain silmänlumetta ja oikeasti he vain vaistomaisesti kammoksuivat kaikkea mikä oli vierasta ja erilaista sekä heidän omassa piirissään että tuolla lumipeitteisessä ja kylmäkiskoisessa ulkomaailmassa jossa vihollinen odotti.”

Westö kuvaa tarinassaan todella hyvin kansalaissodan ja sen seuraukset: viha ei katoa minnekään, vaikka sota on ohi. Sodan jälkeen Helsinki jakautuu kahtia ja oikeastaan kaupunkeja onkin kaksi yhden sijaan. Toisessa kaupungissa yritetään elää kuin sotaa ja sen jälkilaskuja ei olisikaan: järjestetään naamiaisia, kuunnellaan jazzia ja suunnitellaan tulevaisuutta. Toisessa kaupungissa taas on työttömyyttä, katkeruutta ja nälkää.

”Siellä saatiin tuta ylenkatsetta, halveksuntaa ja vihaa; monien valkoisten mielestä punaiset olivat saaneet takaisin vapautensa ja kansalaisluottamuksensa aivan liian pian, monien voittajien mielestä kapinoitsijoiden olisi pitänyt menettää oikeutensa lopullisesti, ja rottinginiskuja ja kovia sanoja jaeltiin taajaan niissä lastenkodeissa joissa valkoinen henkilökunta kasvatti vanhempansa keväällä ja kesällä 1918 menettäneitä punaisia lapsia.”

Westön tarinan kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka on täysin kiihkoton tapahtumien suhteen. Kertoja ei ota kantaa punaisten ja valkoisten välienselvittelyyn tai kommentoi kuka on oikeassa tai väärässä. Tekstistä jää ainakin tälle lukijalle hieman ulkopuolinen tunne, sillä kertoja ei juuri tunteile vaan tyytyy ainoastaan kertomaan mitä tapahtuu. Kerronnasta jää mielikuva, että se mitä nyt tapahtuu, on vain osa suurempaa kokonaisuutta: ihmisten murheet tulevat ja menevät, mutta aika kulkee silti eteenpäin. Se on synkkyydenkin keskellä toivoa antavaa. Missä kuljimme kerran ei rakennu kuten perinteinen romaani kiltisti draaman kaarelle. Kirjan tarina ei taivu tuolle klassiselle juonen rakenteelle, sillä se ei kerro vain yhtä tarinaa. Kirja käy läpi muutamien ihmisten koko elämän, tai ainakin niiden elämien pääkohdat. Huippuja ja suvantoja siis tulee ja menee – aivan niin kuin todellisenkin elämän kriisit ja onnenhetket.

Missä kuljimme kerran on mielestäni todella hyvä kirja. Se on kirjoitettu hyvin ja tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka tempo on hidas ja vuodet vierivät eteenpäin. Westö kertoo todella kiinnostavasti Suomen ensimmäisistä vuosista ja sen kasvukivuista. Missä kuljimme kerran näyttää miten kaukana ihmisten näkemykset voivat olla toisistaan, vaikka he asuisivat samassa kaupungissa. Joskus kyky samaistua katoaa, ja kaikki asiat saavat jyrkempiä sävyjä. Ainut asia mikä lopulta hoitaa haavat ja korjaa käsityksiä on aika.

Tarina maailman parhaista fish & chipseistä

Aloitin viimeisimmässä tekstissäni Lontoon ja Oxfordin reissuni kohokohtien approvamisen ja ajattelin jatkaa vielä vähän, vaikka aikaa onkin jo vierähtänyt ja aihe meneekin ihan uusille aluevaltauksille blogin historiassa. Ruoka nyt kuitenkin sattuu olemaan maailman tärkein asia.

Tarinani kertoo tällä kertaa reissumme viimeisestä illasta. Lentomme oli lähdössä aikaisin seuraavana aamuna, joten olimme päättäneet mennä yöksi lentokentän lähellä olevaan pieneen hotelliin. Matkustimme sunnuntai-iltana junalla Lontoosta Elsenhamiin, jossa yöpaikkamme sijaitsi. Kun pääsimme perille, oli jo aivan pimeää ja maa oli märkää sateen jäljiltä. Asema oli hyvin pieni ja se näytti erehdyttävästi Jämsän rautatieasemalta. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää ja minä ja matkaseurueeni pohdimme kuinka oikein löydämme majapaikkaamme. Mukana meillä oli vain pienen pieni ja suttuinen tulostettu kartta, jossa ei ollut edes teiden nimiä, ja luonnollisestikaan kumpikaan meistä ei omista älypuhelinta. Hetken seisottuamme risteyksessä ja arvottuamme oikeaa suuntaa paikalle tuli pari muutakin turistia, jotka olivat samalla agendalla kuin me. He olivat kuitenkin hieman paremmin varustautuneita älypuhelimineen, joten lähdimme kaikki yhdessä suunnistamaan kohti Elsenhamin keskustaa. Elsenhamin keskusta käsitti yhden ruokakaupan ja intialaisen take away – ravintolan, joka ei ollut edes auki. Kaikkialla ympärillä oli vain omakotitaloja ja yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Ohitimme olemattoman keskustan ja hetken kuljettuamme pimeän naapurustonläpi löysimme lopulta majapaikkamme, joka näytti epäilyttävästi jonkun kodilta. Koputimme ovelle ja avaamaan tuli vanha mies, joka toivotti meidät tervetulleiksi hotelli Avaloniin.

Tässä vaiheessa nälkä alkoi olla jo jäätävä ja päätimme matkaseurani kanssa, että viimeiset fish & chipsit on vielä saatava ennen kotiin paluuta.  Kysyimme majapaikkamme isännältä, että mistä löytäisimme pubin, josta saisimme vielä ruokaa. Miehen vastaus ei ollut mitenkään kovin rohkaiseva: Hän totesi, että kylässä on kyllä pubi, mutta sinne oli jonkin matkaa, ja sen aukiolosta tai varsinkaan ruuan tarjoilusta niin myöhään sunnuntai-iltana ei ollut takeita. Epätoivoisina päätimme varoituksista huolimatta matkaseurani kanssa lähteä koettamaan onneamme. Heitimme matkatavaramme kukkakuosisilla tekstiileillä täytettyyn huoneeseemme ja lähdimme kävelemään takaisin Elsenhamin keskustaan, jossa poikkesimme ruokakauppaan kysymään oikeaa tietä pubiin. Kassalla oli samaan aikaan vanhahko mies työvaatteissaan ostoksilla ja kysyessämme henkilökunnalta tietä saimmekin vastauksen tuolta asiakkaalta hyvin pitkällisen selostuksen kanssa. Mies puhui niin vahvasti murtaen, että puolet saamistamme ohjeista meni täysin yli ymmärryksen. Kiitimme kuitenkin kauniisti ja jatkoimme eteenpäin. Jo lyhyen matkan päässä huomasimme etsimämme.

Pubi osoittautui sekin olevan hyvin paljon tavallista omakotia muistuttavassa rakennuksessa. Sisältä näkyi toivoa antavaa valoa, mutta muuten paikka oli huolestuttavan hiljainen. Ovi oli auki, joten astuimme sisään pubiin, jossa kaikkien paikalla olijoiden päät kääntyivät katsomaan meitä. Sisällä oli kourallinen ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti kaikki sukua keskenään ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän töissä pubissa. Pari miestä heitti tikkaa, tiskillä istui kaksi naista juomassa olutta ja tiskin takana oli vanha mies joka joi enemmän itse kuin tarjoili muille. Menimme tiskille ja kysyimme epätoivoisina, että vieläkö meille mahdollisesti tarjoiltaisiin ruokaa. Vanha mies tiskin takana sanoi ensin hyvin epäselvästi, että keittiö oli kiinni, mutta kääntyi sitten toisen tikanheittäjän puoleen ja kysyi voisivatko he vielä tehdä jotain. Tikanheittäjä vastasi, että kyllähän hän voisi vielä fish & chipsit paistella, jos kelpaa. Kyllä meille kelpasi, ja voin kertoa, että ne olivat maailman parhaat fish & chipsit.

Suosittelen lämpimästi matkustamista Englantiin ja vierailua natiivien keskuuteen seuduille, joissa ihmisten puheesta on mahdotonta saada selvää ja nälkäisille matkalaisille tarjoillaan aina ruokaa.

ESCAPE

Tänään hyppäämme poikkeuksellisesti pois kirjojen maailmasta, sillä suuri lukijakuntamme on esittänyt hartaan toiveen, että arvostelisin Jyväskyläläisen Escape –yökerhon. Tämä pyyntö on täysin ymmärrettävä, sillä tämän blogin koko olemassaolon perimmäinen syy on tietenkin jakaa ääretöntä viisauttamme heikko-osaisemmille.

Escape mainostaa olevansa Jyväskylän uusin, kuumin ja upein yökerho, joka vie matkalle maailman eksoottisimpiin kohteisiin ja avaa ovet loputtomiin yön suomiin mahdollisuuksiin. Normaalioloissa välttelen kyseisillä adjektiiveilla kuvailtuja paikkoja ja varsinkin noita yön suomia mahdollisuuksia kuin ruttoa, mutta päätin kuitenkin lähteä testaamaan paikan, koska eräät rakkaat ystäväni eivät muualla enää nykyään käykään. Ajattelin siis, että paikassa on pakko olla jotain, ja myönnettäköön, että saatan olla hieman kaavoihin kangistunut.

H-hetki koitti ralliviikonlopun lauantaina. Päätimme mennä Escapeen kohtuullisen ajoissa, sillä epäilimme muuten joutuvamme jonottamaan pienen ikuisuuden. Saapuessamme tähän Jyväskylän uusimpaan, kuumimpaan ja upeimpaan yökerhoon, paikalla olikin minun mittapuuni mukaan mukavan väljää: tanssilattialla mahtui kääntymään ja tiskillä oli tilaa. Pari tuntia menikin ihan mukavasti tanssiessa jalkojamme kipeäksi, mutta noiden ensimmäisten parin tunnin jälkeen paikalle pärähti puoli Jyväskylää ja muutama vannoutunut rallikansalainen päälle, minkä jälkeen paikka muuttui saunaksi. Hyvin ruuhkaiseksi saunaksi. Edellämainituista syistä ja mahdollisesti myös laskuhumalasta (vartin jono tiskille) johtuen ei ollutkaan enää niin kivaa ja kisa kunto alkoi romahtaa. Vielä parisen tuntia koetimme jatkaa iltaa, mutta lopulta oli pakko todeta, että kotiinlähtö olisi ajankohtaista, sillä jalkoihin sattui ja suuta kuivasi. Lähdimme siis kun olimme vielä voitolla.

Mitä me tästä retkestä sitten opimme? Kaikki baarit ovat ihan käypiä kun kaverit on mukana, tiskille pääsee, tanssimaan mahtuu ja suomipoppi ei soi (ilokseni Escape ei ole niitä paikkoja, jotka harrastaisivat suomipoppia). Aina kannattaa myös kokeilla uutta, ettei jumiutuisi vanhoihin uriin. Tästä huolimatta joudun antamaan Escapelle blogihistoriamme ensimmäisen negatiivisen hylkeen. Vaikka ilta oli puoliväliin asti kiva ja selvisin ulos suuremmitta traumoitta, tosiasia on kuitenkin se, että Escapen kaltaiset paikat eivät ole minua varten. Paikalla on aivan liikaa ihmisiä ja aivan liian vähän rockia, juomat ovat saavuttamattomissa ja sisäänpääsymaksu on ryöstöä.

Yhtä uutta kokemusta rikkaampana päätän tämän arvostelun vihaiseen hylkeeseen.

Loppuun vielä kiitokset suurenmoisille oppailleni, jotka johdattivat minut Escapen jännittävään maailmaan.