Peruskauraa

Käteen tarttui iltalukemiseksi melko randomilla Pirkko Arhippan dekkari Tii Taa Taneli (2013). Lyhyestä virsi kaunis, joten tyydyn vain toteamaan, että I´m not impressed. Melko lyhyt ja nopealukuinen dekkari, jossa ei ollut oikeastaan mitään omaperäistä tai kekselijästä. Kaksi naispoliisia, vanhempi ja nuorempi, saavat ratkaistavakseen murhan, joka on tapahtunut golf-kentällä. Kentän omistajista löytyy liuta epäiltyjä ja kirja tuntuu hieman kumartavan Agatha Christien suuntaan käydessään läpi epäiltyjä. Välillä kurkistetaan myös tapausta ratkovien poliisien yksityiselämään, mutta vain pintapuolisesti, ja nämä pätkät keskittyvät lähinnä kertomaan heidän arkielämästään. Useissa kohdin viitataan myös ajankohtaisiin uutisiin ja tapahtumiin, millä kirjoittaja on varmaankin halunnut sitoa tarinan tähän aikaan ja tuoda sen lähelle lukijaa.

Kaiken kaikkiaan kyseeessä oli niin perinteistä linjaa edustava dekkari, ettei se ansaitse juuri ylistyksiä. Kyllä sen luki, mutta mitään uutta tai innovatiivista tarina tai kerronta ei tarjonnut. Arhippa on ilmeisesti kirjoittanut kokonaisen sarjan näiden naispoliisiensa ympärille ja aiempiin tapahtumiin viitattiin muutamaan otteeseen - ne taitavat nyt kuitenkin jäädä minulta lukematta.

Sieppari ruispellossa

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951) kertoo vain muutamasta päivästä Holden Caulfieldin elämässä. Holden on juuri potkittu ulos taas yhdestä koulusta, koska ei välitä tarpeeksi edes yrittääkseen läpäistä kurssejaan. Vain äidinkieli jaksaa hieman kiinnostaa Holdenia, kaikki muut kurssinsa hän on jälleen reputtanut. Holden ei myöskään jaksa enää ääliömäisiä ja falskeja koulutovereitaan sekä opettajiaan ja päättää siksi lähteä pois koulusta jo ennen kuin joululoma alkaa ja hänen koulutyönsä nykyisessä opinahjossa päättyy. Holden lähtee kotikaupunkiinsa New Yorkiin, mutta ei mene kotiinsa, sillä ei halua vielä kohdata vanhempiaan.

”Olin kuudentoista silloin ja olen seitsemäntoista nyt, ja joskus käyttäydyn niin kuin olisin kolmetoista. Se on tosi ironista, koska olen melkein metri yhdeksänkymmentä pitkä ja minulla on harmaita hiuksia.”

Vietettyään päivän turmioelämää New Yorkissa Holden päättää lähteä kokonaan pois, jotta ei joutuisi kohtaamaan vanhempiaan ja velvollisuuksiaan. Hän kuitenkin haluaa nähdä pikkusiskonsa Phoeben ennen lähtöään. Phoebe suuttuu veljelleen tämän lähtöaikeista ja lopulta Holdenin on pakko luvata tulla takaisin kotiin.

Holden ei välitä mistään tai kenestäkään ja kuitenkin hän välittää kaikista. Hän pitää kaikkia falskeina, mutta kuitenkin miettii mitä ohikäveleville tytöille tapahtuu: menevätkö he naimisiin joidenkin puupäisten jätkien kanssa, sellaisten, jotka ovat tosi häijyjä eivätkä koskaan lue kirjoja. Holden murehtii maailmaa ja suree ihmisten kohtaloita, vaikka haluaakin vain sanoutua irti kaikesta.

Sieppari ruispellossa on kuvaus nuoruudesta ja itsensä etsimisestä. Nykyään aihepiiri kuulostaa jo kliseiseltä, mutta kiinnostavaksi Salingerin versiosta tekee sen kirjoitusajankohta. Salinger teki aikanaan uraauurtavaa työtä aiheen tiimoilla laittaessaan Holdenin kertomaan noista muutamasta kapinan täyteisestä päivästä. Salingerin tapa kertoa tarina Holdenin suulla ja kielellä, joka on kaukana kirjakielestä (Holden toistelee esimerkiksi näitä asioita: Ihan tosi, ironista, falski, huvittava, hitto ja helvetti), on varmasti myös osa syynä siihen, miksi kirja nousi aikanaan suurelle yleisölle hyvin tärkeäksi. Se kuvasi nuorten sielunelämää osuvasti heidän omalla kielellään.

Salingerin kirjan ongelmaksi omalla kohdallani kuitenkin muodostui se, että kirja on niin vahvasti sidoksissa aikaansa. Nykylukijan se jättää helposti hieman kylmäksi, sillä siihen ei ole kovin helppo samaistua tässä ajassa. Aihetta on käsitelty kirjan kirjoittamisen jälkeen lukuisilla eri tavoilla. Kaikki nuo tarinat ovat luoneet kokonaisen kuvaston siitä millaista nuorten elämäntuska ja kapina on, ja Sieppari ruispellossa poikkeaa tuoska kuvastosta jonkin verran. Holdenin kapina näyttäytyi varmasti rajumpana ja osuvampana viisikymmentäluvulla kuin miltä se näyttää nyt.

Sieppari ruispellossa on taas niitä kirjoja, joissa arvostan ajatusta suuresti, mutta jokin ei vain nyt napannut. Tarinasta oli vaikea saada otetta myös siksi, että juoni ei noudattele perinteisiä polkuja vaan kertoo tosiaan vain muutamasta päivästä yhden ihmisen elämässä. Kirja on tapahtumakuvaus ja henkilökuva. Se näyttää millainen herkkä filosofi teinipoika voi olla etsiessään itseään ja paikkaansa, vaikka samaan aikaan käyttäytyy kuin ei välittäisi mistään. Tämä kirja on niin voimakkaasti sidoksissa aikaansa, että aikaa kestävästä aiheestaan huolimatta, sen käsittelytapa ei ainakaan minuun uponnut kovin hyvin – siksi vihainen hylje.

P.S. Tuota meidän vihaista hyljettä on joskus niin kauhean vaikea antaa, koska se niin voimakkaasti ilmoittaa asian olevan paskaa. Pitäisi olla sellainen tämä on subjektiivisesti paskaa -leima myös.

Maria Kallio

Joskus muinoin nuoruudessani, kun olin ensin kolunnut läpi Saarijärven kirjaston nuorten osaston, päädyin dekkarihyllyjen väliin. Yksi kirjasarja, johon tuolloin tartuin oli Leena Lehtolaisen Maria Kallio –sarja. Kyseinen sarja ei koskaan mielestäni ollut mikään maailmoja mullistava, mutta ihan viihdyttävää ajanvietettä kuitenkin. Hetki sitten palasin tuohon sarjaan löytäessäni sattumalta kirjastosta uusimman Maria Kallio –kirjan. Kirjan nimi on Rautakolmio (2013) ja se on sarjan kahdestoista osa. Lehtolainen esitteli Maria Kallion yleisölle yli 20 vuotta sitten kirjassa Ensimmäinen murhani (1993). Sarja on aikojen saatossa muodostunut yhdeksi suomalaisten suosikki dekkarisarjoista.

Maria Kallio on poliisi, joka työskentelee Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten solussa. Hän on myös aivan tavallinen nelikymppinen nainen, jolla on kaksi lasta, mies, talo ja kaksi kissaa. Maria Kallio on hyvin arkinen hahmo. Hänen elämänsä on hyvin samaistuttavaa ja tarinan tapahtumat uskottavia. Maria Kallio on niin tyypillinen pohjoismainen dekkarisankari kuin vain voi olla, sillä monet tämän pohjoisen maailman kolkan jännityskirjailijat tekevät hahmoistaan hyvin arkisia ja helposti lähestyttäviä. Tällaista linjaa toteuttavat esimerkiksi Henning Mankell, Åsa Larsson, Hågan Nesser ja Karin Fossum. He kaikki myös rakastavat yhteiskunnallisten ongelmien esilletuomista ja synkkää ilmapiiriä. Noissa kahdessa Maria Kallio kuitenkin eroaa muista: Rautakolmion ilmapiiri ei ole niin synkkä ja yhteiskunnalliset epäkohdatkin jäävät taka-alalle.

Tällä kertaa Maria Kallion tarina alkaa kun merestä löydetään kaksi muoviin käärittyä ruumista, joilla ei aluksi tuunnu olevan mitään yhdistävää tekijää. Tutkimukset vievät Kallion saaristoon entisen jääkiekkotähden perhesotkujen keskelle. Kuvioihin ilmestyy myös rouva komisaarion tuttu vuosien takaa ja tämä tuttu sotkee kesäleskenä olevan Kallion kuviot.

Rautakolmio oli hyvin nostalginen. Ei vain siksi, että palasin vuosien jälkeen tutun dekkarisarjan maailmaan, vaan myös siksi, että kirja muisteli menneitä. Maria Kallion elämä on edennyt kirjasarjan edetessä samaisen kaksikymmentä vuotta minkä sarjakin on ollut olemassa. Rautakolmiossa Kallio muistelee välillä mitä joskus aikaisemmin hänen elämässään on tapahtunut. Sarjan alussa Kallion ura oli vasta aluillaan ja nuori nainen omasi vahvat mielipiteet ja räväkän luonteen. Hahmo on kuitenkin kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella ja nyt perheellinen sankari onkin Rautakolmiossa vähemmän jyrkkä mielipiteissään ja paljon varmempi itsestään. Rautakolmio onkin tavallaan Lehtolaisen oma kunnianosoitus Maria Kallion kaksikymmenvuotiselle taipaleelle.

Rautakolmio oli juuri sitä mitä odotinkin. Se oli aivan samaa linjaa kuin aikaisemmatkin Lehtolaisen kirjat – niin Maria Kalliot kuin muutkin: viihdyttävä, realistinen ja sujuva. Rautakolmio oli täysin lukukelpoinen, mutta ei paljoa muuta. Sitä on vaikea arvostella perinteisellä kaavallamme, sillä kirja sinänsä ei ollut mitenkään erityisen huono, mutta se ei myöskään tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Samaa settiä Lehtolainen on kirjoittanut jo monen kirjan tarpeiksi. Taidankin juuri siksi päätyä antamaan kirjalle nyrpeän hylkeen, koska olen huomannut olevani hieman pehmeä arvosteluissani. Nostalgia ei pyyhi pois sitä tosiasiaa, että kirja ei tarjonnut mitään uutta.

Ei.

Tiedän jo tätä kirjoittaessani, että valtaosa lukijoista tulee olemaan kanssani eri mieltä, mutta tämän blogin kanssadiktaattorina tuuttaan silti tämän tekstin ulos. Pakersin jokin aika sitten päätökseen Riikka Pulkkisen kehutun kirjan Totta. Kirjoitin verbin pakertaa, koska sitä kirjan lukeminen todella oli. Vaikka kirja oli ehdottoman taidokkaasti - suorastaan maalailevasti - kirjoitettu, oli sivujen läpi pääseminen kuin piimässä kahlaamista.

Eräs syy vaikealukuisuuteen on kirjan aihe. Se käsittelee koskettavalla tavalla kuolemaa, rakkautta, perhesuhteita ja luopumista. Tämän vuoksi kirjaan oli vaikea tarttua ilman asiaankuuluvan vakavaa fiilistä. Kirjassa oltiin niin diipeillä keloilla, että kevytmielisesti sen lukeminen olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä hahmoja kohtaan. Kirjassa hahmot ovat pohdiskelevia, päivät läpikuultavia ja aika kerroksellista. Pulkkinen maalaa herkkää kuvaa hauraista ihmisistä, riisuu hahmonsa henkisesti paljaiksi lukijalle ja tekee tämän käyttäen lähes runollisen kaunista kieltä. Pulkkinen tarkastelee moniulotteisesti ihmisluontoa ja tekee siitä älykkäitä ja välillä kipeän karujakin huomioita.

Mutta. Tämän näkisin myös toisena syynä siihen, miksi koin lukemisen niin vaikeaksi. Olin välillä lähes kiusaantunut hahmojen mielenliikkeistä, heidän tunnelukoistaan ja painolasteistaan. Kirjassa tunnettiin niin vahvasti kaikki, että hiukan (paremman sanan puutteessa) ärsyynnyin. Joskus valo nyt vaan on valoa, kesä on kesä, himoa on himoa ja ihminen tekee valintoja. Eikä mitään sen ihmeellisempää.

Nyt voitte siis syyttää allekirjoittanutta estoisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää kauneutta ja ties mistä, mutta en todennäköisesti tule tarttumaan Pulkkisen muihin kirjoihin ainakaan lähitulevaisuudessa. Tottan lukeminen tuntui samalta kuin katsoisi perisuomalaista elokuvaa. Kai tiedätte: sitä, missä on kesien yöttömiä öitä, pitkiä hiljaisuuksia, täynnä sanoja olevia katseita, tukahtuneita tunteita, alastomuutta, vihaa - ja lopuksi joku kuolee ja kaikki ovat hiljaa ja kameran kuva liukuu horisonttiin melankolisen jousisoittimen laahatessa hiljaa taustalla.

Vaikka Totta onkin monilla tavoin hyvä kirja, en voi sivuuttaa yllä kuvattuja tunteitani kirjaa lukiessa. Täten en appruuvaa kirjaa, vaan liitän alle vihaisen hylkeen. Kas näin:

Riikka Pulkkinen: Totta (2010) Otava.

Musiikkisuosituksena on unettava Norah Jones -  Come away with me.

Marisevien rokkitähtien kerho kokoontuu taas

En ole erityisemmin koskaan kuunnellut tukkaheviyhtye Mötley Crüeta, mutta koska pidän rock-elämänkerroista katsoin suorastaan velvollisuudeksi tarttua heidän kirjaansa The Dirt - Törkytehdas. Tuntemukset kirjaa lukiessa olivat moninaiset. Itse kirjan rakenne on hyvä, siinä jokainen bändin jäsen kertoo vuorollaan ja kronologisessa järjestyksessä tapahtumia ja ei haittaa, vaikkei tarinaa tunne ennalta ollenkaan - siinähän se lukiessa tulee tutuksi.

Heti lapsuusvuosien muisteluista päästyä aloin kuitenkin vähintään kukkahattutädin paatoksella ihmettellä miten uskomattoman kakaramaisia kirjan päähenkilöt ovat nuoruudessaan olleet. Jatkuva kännäys/narkoottiaineiden kiskominen ja väkivaltainen riehuminen alkoi pian tuntua turhalta ja järjettömältä (ikäänkuin se joskus sitten olisi järkevää?). Sex, drugs & rock n'roll onkin vakavasti vähätelty kuvaus tämän yhtyeen alkutaipaleen kohdalla, mutta ei nimitys "maailman pahamaineisin rockbändi" varmaan voikaan olla täysin tuulesta temmattu. Nuoruuteen toki kuuluu kaikilla tietty itsekkyys ja harhakuva omasta kuolemattomuudesta ja erinomaisuudesta. Rokkitähdiltä myös odotetaankin tietynlaista dekadenssia ja egonpullistelua ja lisäksi Mötley Crüen tarkoitus yhtyeenä oli julistaa naisten, juhlimisen ja nopeiden autojen ilosanomaa.  Joten laskettakoon nämä syyt heidän puolelleen henkilöiden nuoruuden lähes kroonisesta idiotismista huolimatta.

Kirja kuitenkin muuttui kiinnostavaksi suunnilleen keskivaiheen kohdalla. Siinä vaiheessa tarinansa kertovat keski-ikäiset perheenisät tuntuivat säälivän nuoria itsejään. He olivat siihen ikään mennessä käsittäneet, miten jossain määrin onttoa heidän elämänsä oli kaikesta rahasta ja kuuluisuudesta huolimatta ollut, ja miten lapsuuden traumat ja kokemukset olivat vaikuttaneet heihin negatiivisesti pitkälti aikuisikään asti. Minä pidän kasvukertomuksista ja hahmojen kypsymisestä henkilöinä tarinan edetessä - oli kyse sitten fiktiivisestä tarinasta tai ei - joten tässä vaiheessa sydämeni lämpeni näille eksyneille rokkilampaille. Innostuin jopa kuuntelemaan bändin biisejä ja yllätyin siitä, miten moni radiosta tuttu biisi olikin kyseisen yhtyeen tekemä. Ja eihän sitä voi kieltää: jannut ovat tehneet hyvää, rehellistä ja raakaa rokkia aikoinaan ja heidän lavakarismansa ja -energiansa on kiistaton.

Kun kirjassa päästään 90-luvun puolelle päästään myös syyhyn miksi aion (SPOILER ALERT!!!) disappruuvata tämän. Kirjan loppuvaiheet keskittyivät (julkkisavioliittojen lisäksi) miltei pelkästään jäsenten välisiin riitoihin. Mikä siinä on että aikuiset miehet ei pysty tulemaan toimeen edes ammatillisesti? Tarviiko niiden egojen kasvaa niin isoiksi ettei pysty muuta kuin kinastelemaan kuin pikkupojat? Ihmiset lähtee ovet paukkuen bändistä ja tulevat takaisin ja mättävät toisiaan pleksiin ja käyttäytyvät TAAS kuin pahaiset kakarat. Välillä käydään itkemässä vieroituksessa. Minä en kestä sellaista turhanpäiväistä ja typerää riitelyä, varsinkin kun pitäisi työasioista olla kyse. Syy ymmärtämättömyyteeni voi toki olla siinä etten ole rokkitähti, mutta silti. Grow up, people.

Joka tapauksessa, tämä on se syy miksi kirja saa blogin historian ensimmäisen negatiivisen arvion minulta.

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx & Neil Strauss: Mötley Crüe The Dirt - Törkytehdas (2001) Like.

Musiikkisuositus lienee selvä:

Ps. Jos muuten olet katsonut Metallican dokumentin Some Kind of Monster, tietänet mitä tarkoitan marisevilla rokkitähdillä (ks. otsikko). Jos et ole katsonut, suosittelen vakavasti ettet sitä teekään. Paitsi jos haluat rikkoa illuusiosi aikuisista ammattimuusikoista kuten kävi tämänkin yhtyeen kohdalla. Herää kysymys, miksi edes luen rock-elämänkertoja...

Pps. Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat on ok.

Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä (Älä lähesty.)

Olen lukenut kaksi Jonathan Tropperin kirjaa: Kuinka lähestyä leskimiestä (2009) ja Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011). Luin ensimmäisenä herran uudemman kirjan – nappasin teoksen ilman ennakko-odotuksia kirjaston uutuushyllystä ja ilokseni Seitsemän sietämättömän pitkää päivää olikin ihan positiivinen lukukokemus. Tropper kertoo tarinaa hyvin värikkäästi ja hauskasti, vaikka asetelma on onneton: tarinan päähenkilönä on isänsä kuolemaa sureva mies, joka vain hieman aikaisemmin yllätti vaimonsa sängystä työnantajansa kanssa. Kaiken lisäksi tämä onneton mies, joutuu viettämään hautajaisten takia viikon yhdessä yhteisymmärryksen puutteesta kärsivän perheensä kanssa.

Pidin Tropperin kirjasta todennäköisesti herran lennokkaan kerronnan vuoksi. Etenki  Tropperin vertauskuvat tekevät tekstistä eloisan ja hauskan. Jotenkin vaan yllättävät ja silti osuvat vertauskuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni.

”Pennyn rehellisyys on aina ollut kuin alastomuus toimintaelokuvissa: tarpeetonta, mutta silti tervetullutta.”

Luettuani Seitsemän sietämättömän pitkää päivää tartuin siis innolla Tropperin vanhempaan kirjaan, joka on Kuinka lähestyä leskimiestä. Kirja kertoo miehestä, joka on vuosi sitten menettänyt vaimonsa lento-onnettomuudessa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää kirjassa: päähenkilö on onneton ja elämänsä aallonpohjalla, mutta joutuu olosuhteiden pakosta kohtaamaan kajahtaneen perheensä. Näiden kahden Tropperin kirjan hahmot ja asetelmat ovat häiritsevän samanlaiset, mutta Tropperin eloisa teksti pysyy myös ilahduttavasti ennallaan.

”’Voinko jotenkin auttaa?’

Kyllä, kun kerran otit puheeksi. Mitä jos palaisit ajassa taaksepäin ja estäisit vaimoani menemästä siihen helkkarin lentokoneeseen. Siitä olisi itse asiassa paljon apua. Olisin ikuisesti kiitollinen. Mutta jos et kykene siihen, mitä sellaista oikein kuvittelit voivasi tehdä että se ratkaisisi ongelmani? Laittaa ruokaa? Minä menetin vaimoni, en mikroaaltouuniani.”

”Tapaamani Haileyn piirin miehet olivat kaikki aviomiehiä ja isiä, joko keskiluokkaisuuden rajamailla tai jo vajoamassa siihen. He olivat tuuliajolla kiinnelainojen ja toisten kiinnelainojen, avioliittojen ja uusien avioliittojen, lasten, huoltajuuskysymysten, salasuhteiden, elatusmaksujen, koulutuksen, opettajien ja loputtomien kutsujen ja tapaamisten sarjan muodostamassa oudossa maailmassa. Heidän oli puristettava koko elämänsä niihin muutamaan viikonlopun tuntiin, jolloin he eivät raataneet perse ruvella maksaakseen siitä kaikesta. Olin aina kuvitellut, että esikaupunkien hienojen talojen asukit pärjäsivät taloudellisesti minua paremmin, ja vasta liityttyäni heihin aloin ymmärtää, että kyseessä oli vain paljon hienostuneempi ja hienovaraisempi tapa olla persaukinen.”

Kirjojen häiritsevä samankaltaisuus ei kuitenkaan ollut suurin ongelma minulle Kuinka lähestyä leskimiestä –kirjassa. Pahinta kirjassa on se, että se alkaa edetessään muistuttaa aina vain enemmän romanttista komediaa ja sitä on hyvin vaikea antaa kirjalle anteeksi. Juonenkäänteet olivat aivan liian yllätyksettömiä ja suorastaan kliseisiä. Vai mitä sanot siitä, että tuo onneton leskimies joutuu olosuhteiden pakosta asumaan saman katon alle kuolleen vaimonsa vaikean teinipojan kanssa? Yllätyt varmaan vielä enemmän kun sanon, että jotenkin he kuitenkin hitsautuvat yhteen matkanvarrella. Olihan kirja toki tavallaan viihdyttävä, mutta siinä oli aivan liikaa ärsyttäviä asioita voidakseni oikeasti suositella sitä kenelläkään.

Yhteenvetona sanoisin, että jos kaipaat kevyttä lomalukemista ota hyllystä Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, sillä se saa kyllä nauramaan. Kannattaa kuitenkin pysyä erossa Kuinka lähestyä leskimiestä –kirjasta, sillä se taas tuottaa pettymyksen.

ESCAPE

Tänään hyppäämme poikkeuksellisesti pois kirjojen maailmasta, sillä suuri lukijakuntamme on esittänyt hartaan toiveen, että arvostelisin Jyväskyläläisen Escape –yökerhon. Tämä pyyntö on täysin ymmärrettävä, sillä tämän blogin koko olemassaolon perimmäinen syy on tietenkin jakaa ääretöntä viisauttamme heikko-osaisemmille.

Escape mainostaa olevansa Jyväskylän uusin, kuumin ja upein yökerho, joka vie matkalle maailman eksoottisimpiin kohteisiin ja avaa ovet loputtomiin yön suomiin mahdollisuuksiin. Normaalioloissa välttelen kyseisillä adjektiiveilla kuvailtuja paikkoja ja varsinkin noita yön suomia mahdollisuuksia kuin ruttoa, mutta päätin kuitenkin lähteä testaamaan paikan, koska eräät rakkaat ystäväni eivät muualla enää nykyään käykään. Ajattelin siis, että paikassa on pakko olla jotain, ja myönnettäköön, että saatan olla hieman kaavoihin kangistunut.

H-hetki koitti ralliviikonlopun lauantaina. Päätimme mennä Escapeen kohtuullisen ajoissa, sillä epäilimme muuten joutuvamme jonottamaan pienen ikuisuuden. Saapuessamme tähän Jyväskylän uusimpaan, kuumimpaan ja upeimpaan yökerhoon, paikalla olikin minun mittapuuni mukaan mukavan väljää: tanssilattialla mahtui kääntymään ja tiskillä oli tilaa. Pari tuntia menikin ihan mukavasti tanssiessa jalkojamme kipeäksi, mutta noiden ensimmäisten parin tunnin jälkeen paikalle pärähti puoli Jyväskylää ja muutama vannoutunut rallikansalainen päälle, minkä jälkeen paikka muuttui saunaksi. Hyvin ruuhkaiseksi saunaksi. Edellämainituista syistä ja mahdollisesti myös laskuhumalasta (vartin jono tiskille) johtuen ei ollutkaan enää niin kivaa ja kisa kunto alkoi romahtaa. Vielä parisen tuntia koetimme jatkaa iltaa, mutta lopulta oli pakko todeta, että kotiinlähtö olisi ajankohtaista, sillä jalkoihin sattui ja suuta kuivasi. Lähdimme siis kun olimme vielä voitolla.

Mitä me tästä retkestä sitten opimme? Kaikki baarit ovat ihan käypiä kun kaverit on mukana, tiskille pääsee, tanssimaan mahtuu ja suomipoppi ei soi (ilokseni Escape ei ole niitä paikkoja, jotka harrastaisivat suomipoppia). Aina kannattaa myös kokeilla uutta, ettei jumiutuisi vanhoihin uriin. Tästä huolimatta joudun antamaan Escapelle blogihistoriamme ensimmäisen negatiivisen hylkeen. Vaikka ilta oli puoliväliin asti kiva ja selvisin ulos suuremmitta traumoitta, tosiasia on kuitenkin se, että Escapen kaltaiset paikat eivät ole minua varten. Paikalla on aivan liikaa ihmisiä ja aivan liian vähän rockia, juomat ovat saavuttamattomissa ja sisäänpääsymaksu on ryöstöä.

Yhtä uutta kokemusta rikkaampana päätän tämän arvostelun vihaiseen hylkeeseen.

Loppuun vielä kiitokset suurenmoisille oppailleni, jotka johdattivat minut Escapen jännittävään maailmaan.