27

27-vuotiaana ylittää maagisen rajapyykin. Se erottaa kuolevaiset ja kuolemattomat.

"27 ei ole vain numero muiden joukossa!
27 on erikoinen numero, pimeyden magneetti, joka yliluonnollisella voimalla vetää lahjakkaita taiteilijoita kuoleman mustaan aukkoon. 27 on maaginen raja, jonka yllitse astuvat vahingoittumattomina vain epäonnistuneet."

Angie on juuri täyttänyt 27-vuotta. Hänellä on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla sitten traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angie kuvittelee olevansa väärinymmärretty kirjailijanero, mutta todellisuudessa hän on vain laiska ja keskittymiskyvytön. Hänen opintonsa junnaavat paikoillaan ja niin opettajat kuin sukulaisetkin vaativat tuloksia. Alku ei siis ole kovin rakastettava, mutta jotenkin pystyn silti näkemään mitä Angien päässä liikkuu ja miltä hänestä tuntuu. Kukapa ei olisi halunnut joskus saavuttaa jotakin? Kukapa ei olisi joskus sommitellut päässään mestariteosta, joka ei kuitenkaan suostu tulemaan näkyväksi. Kelläpä ei olisi tuttavaa, joka onnistuu kaikessa kun itse ei saa aikaan mitään.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010) on todella nerokas teos. Se leikittelee ihmisten tarpeella jättää jälkensä maailmaan. Se tutkii miten kuva itsestämme eroaa niin paljon siistä miten muut meidät näkevät. Salmelan hahmot ovat teräväpiirteisiä ja alussa lähes karikatyyrejä yksinkertaisuudessaan. Pikku hiljaa tarinan kuoriutuessa tajuaa kuitenkin hahmojen inhimillisyyden ja yksipuolisuus varisee pois.

Angie päätyy urbaanista keskieurooppalaisesta ympäristöstään Suomeen ja maaseudulle pieneen mökkiin maalaistalon viereen. Siellä niittyjen ja metsän keskellä hänen tulisi kirjoittaa mestariteostaan, mutta tuloksena on vain sekalaisia keskeneräisiä tekstejä. Samaan aikaan pihan toisella puolella eletään kaoottista lapsiperheen arkea luonnonmukaisesti ja kestävästi. Valot sammutetaan kun niitä ei tarvita, kauppaan tuodaan omat kangaskassit mukaan, ruokaa kasvatetaan itse, loput ostetaan luomuna, vaatteet tehdään itse kangasta myöten tai ostetaan käytettynä, kompostoidaan, kasvatetaan yrttejä ja kerätään marjoja, leikitään lasten kanssa ja käydään kyläyhteisökokouksissa. Perheen täydellinen äiti hymyilee, kuuntelee, ymmärtää ja puhuu viisaasti.

"Se on yksi suuri huijaus, tämä Lady Täydellinen, kolme kaunista lasta, rakastava mies ja romanttinen talo maaseudulla. Kukaan ei ole vielä huomannut sitä, eikä se itsekään. Minä olen ainoa, joka tietää."

Kirjan kerronta painii aivan omassa sarjassaan. Salmela sekoittelee kirjassaan kiinnostavasti erilaisia tekstejä ja kertojia. Ne kaikki paljastavat tarinan henkilöistä uusia puolia. Kirjassa tragedia ja komedia kohtaavat ja niin Angien matka kuin perheen idyllikin muuttuvat farssiksi.

27 on itselleni harvinaisen ajankohtainen kirja. Minulla on tätä kirjoittaessani 296 päivää aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angien tavoin minunkin ainut toivoni taitaisi muiden kykyjen puutteessa olla (kyseenalainen) kirjallinen nerous. 27 on todellakin rajapyykki. Se on auttamatta lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Sitä ei voi enää hyvällä tahdollakaan pyöristää alaspäin. Päivä päivältä nuoruus rapisee lattialle kuin kuivat lehdet. Voin aivan täysin nähdä mistä Angien järjettömän ehdottomat ajatukset kumpuavat. Ne tulevat paniikista, joka nousee kun aika kuluu ja mahdollisuudet vähenevät.

Ja kuitenkin, en voi olla miettimättä, että mitä hiton väliä sillä on. Mitä väliä sillä on kuka minua miettii kun minusta on jäljellä enää tomupilvi? En minä siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedä. Kaikki on tässä.

Joinakin päivinä on vain vaikeampaa elää hetkessä kuin toisina.

Kunkku ja Kyrön vaihtoehtoinen maailman historia

Luinpa taas vaihteeksi Tuomas Kyröä. Tällä kertaa mukana ei kuitenkaan ollut jäniksiä tai mielensäpahoittavia vanhoja miehiä vaan ihan oikeita kuninkaallisia. Kyrön Kunkku (2013) kertoo Suomen historiasta, tarkemmin sanottuna kuningas Kalle XIV Penttisen ajasta. Kirja käy läpi niin kuningaskunnan kuin kuninkaankin vaiheita vuodesta 1947 alkaen aina vuoteen 2013 asti, jolloin kunkku irtisanotaan virastaan ja monarkia lakkautetaan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä historiallinen romaani, sillä se on myös suuri selviytymistarina, jossa entinen kuningas yrittää opetella elämään normaalia elämää ilman palvelijoita ja erityiskohtelua.

Vuonna 1947 Vantaalla kuninkaan hovissa syntyy kruununperijä Kalle XIV Penttinen. Suomi on Kyrön maailmassa vanha ja arvostettu kuningaskunta, jossa jo vuonna 1947 käydään kauppa, kehitetään hyvinvointia ja tuotetaan tasaiseen tahtiin veronmaksajia. Sillä aikaa kun muu maailma on sotinut, Suomesta on kehittynyt tärkeä tekijä musiikki-, elokuva- ja puunjalostusteollisuudessa.  Suomella ei ole vihollisia, toisinkin kuin naapurimaalla Ruotsilla, jolla ei mene niin hyvin. Ruotsin ja Norjan välisen sodan jälkeen usean sukupolven itsetunto-ongelmiin haetaan ratkaisua kotipolttoisella viinalla ja itsemurhalla. Sota tulee myös heijastumaan koko maan kehitykseen tulevina vuosikymmeninä.

Suomi siis kukoistaa ja sen kansalaiset ovat onnellisia. Eivät kuitenkaan aivan kaikki, sillä pian saamme huomata, ettei kuninkaan pojalla ole helppoa. Tulevasta kunkusta leivotaan edustuskelpoista aristokraattia, joka tulisi näyttämään tärkeältä vaihtelevissa tilaisuuksissa. Mikään hauska ei äidin mielestä sovi kuninkaallisen arvolle ja Vantaan linnan muurit eristävät kunkun kaikista muista lapsista. Muurien sisäpuolelta kunkulle löytyy vain yksileikkitoveri, imettäjän poika Heikki Kohtalonmäki. Kohtalokkaan lumipallosodan tuloksena kunkku joutuu kuitenkin eroon ainoasta ystävästään. Ainut lohtu kunkulle on Suomen kansallislaji tennis. Vuodet vierivät kunkun haaveillessa tennistähteydestä ja lyödessä tennispalloa kerta toisensa jälkeen kohti linnan muuria.

Koulussa kunkku kuulee entisten kuninkaiden valloitusretkistä ja sodista ja toteaa, että kuninkaallisena olossa on ehkä sittenkin puolensa. Valitettavasti Suomi on kuitenkin moderni kansakunta, jossa kuninkaan valtaoikeuksia on supistettu merkittävästi. Asioita määrää pääministeri ja kuningashuone toimii vain keulakuvana. Edes kruunua ja kärpännahkaviittaa ei saa käyttää kuin kruunajaisissa. Tämä karu totuus selviää kunkulle vasta aikuisena, sillä ahkeran pinnaamisen takia kunkku ei koskaan ollut paikalla kun asiasta kerrottiin koulussa. Todellisuus iskee kunkkua vasten kasvoja, kun hän aikuisuuden kynnyksellä joutuu kulkemaan pääministerin mukana edustustilaisuuksissa viihdyttämässä vanhoja tätejä. Hän ei tulisi valloittamaan uusia alueita tai aloittamaan sotia. Hänen tehtävänsä on edustaa.

Ei kunkunkaan elämä kuitenkaan ihan täynnä pelkkää tylsyyttä ja yksinäisyyttä ole. Hän nimittäin havaitsee, että nahkapaikkaisella takilla ja urheiluautolla saa naisia. Naiset kuitenkin tulevat lopulta koitumaan myös hänen tuhokseen ja romauttamaan kuninkaallisen kulissin: tulee potkut, vaimo jättää, lapset katoavat omille teilleen ja kunkku joutuu sossun luukulle. Onneksi kaiken kurjuudenkin keskeltä löytyy Helena, joka lupaa auttaa, jotta kaikki saataisiin jouluksi kuntoon. Kuninkaalliseksi kunkku ei kuitenkaan halua enää palata, sillä viimein hänellä on oma elämä, jota ei pääministerit tai äidit määräile.

Kyrön kirja on mielenkiintoinen vaihtoehtoinen maailmanhistoria. Se on hauska ja oivaltava, mutta silti sen lukeminen kesti ihan luvattoman kauan. Kirja on kevyt viisi ja puolisataasivuinen tiiliskivi, joka käy ehkä hieman liiankin tarkasti läpi kuningaskunnan ja kunkun vaiheita. Kirja ansaitsee ehdottomasti hyväksyvät arvostelut, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Kunkku pursuilee ideoita, satiiria, yhteiskuntakritiikkiä ja kuulostaa iltapäivälehtien lööpiltä. Tavallaan pidin kokonaisuudesta, mutta kaikkea oli ehkä vähän liikaakin. Kunkku on kuitenkin hyvä tarina julkisuudesta ja aseman tuomista odotuksista. Kunkku on nimittäin ihan tavallinen hölmöilevä tyyppi, joka pitää tisseistä, hampurilaisista ja tenniksestä, eikä kuninkuus tee hänestä mitenkään erityistä. Kyrön teos pohtii myös, mikä osuus kansakunnan historialla on sen tulevaisuudessa: olisiko Suomi ollut ilman sotia avoimempi ja positiivisempi, olisiko sota Ruotsissa saanut Abbankin laulamaan kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisiä lauluja?

Kun sioista tuli ihmisiä

Jatkaen hiukan samasta aiheesta, tänään aion kertoa teille George Orwellin klassikkokirjasta Eläinten vallankumous (*. Kirjan takakansi kuvailee sitä klassiseksi tutkielmaksi vallan väärinkäytöstä ja sitä se onkin. Leppeän satumaiseen muotoon puettu tarina alkaa, kun Majuri-niminen sika vakuuttaa maatilansa eläimet vallankumouksen tarpeellisuudesta, jotta ilkeät ja orjuuttavat ihmiset saataisiin häädettyä pois. Vallankumous tapahtuu juhannusaattona, minkä jälkeen eläimet jäävät maatilalle keskenään. Työt jaetaan tasapuolisesti kaikkien kesken ja vannotaan ikuista tasa-arvoa ja vapautta. Suuren ladon seinään maalataan eläinten seitsemän käskyä hyvään elämään:

"1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia."

Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että siat ja erityisesti Majuri ottavat itselleen etuoikeuksia. Aluksi kaikki omenat määrätään vain ja ainoastaan sikojen syötäväksi, sitten ne muuttavat paremmille asuinsijoille ja vähitellen ne alkavat pukeutua vaatteisiin ja nukkumaan sängyissä. Muiden eläinten ruoka-annoksia pienennetään ja työmäärää lisätään, oikeuksia rajoitetaan, niitä aletaan hallita pelolla ja kilpailijat surmataan. Samaan aikaan toinen sujuvapuheinen sika maalailee uudet säännöt ja pelottavat tilanteet muille eläimille mukamas hyviksi asioiksi, joten eläimet uskottelevat itselleen, että loppujen lopuksi asiat ovat kuitenkin vielä melko hyvin; onhan inhottavat sortajaihmiset ajettu pois. Osa eläimistä epäilee, että siat käyttävät valta-asemaansa väärin, varsinkin ne, jotka osaavat lukea ladon seinässä vähitellen muotoaan muuttavaa tekstiä. Ne eivät kuitenkaan joko muista tai halua ymmärtää asioiden oikeaa laitaa. Lopuksi seinässä lukee enää yksi käsky:

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset".

Kuten arvata saattaa, siat ovat vallankahvaan päästyään muuttuneet sortajiensa kaltaisiksi. Vuonna 1945 julkaistu Eläinten vallankumous on yhä ajankohtainen poliittinen satiiri vallasta ja siitä miten se muuttaa sen kahvassa olijoita. Se pohjautuu Orwellin omiin kokemuksiin ideologisten pettymysten ikeessä. Poliittisesti sitoutumaton mutta vannoutunut vasemmistoradikaali Orwell nimittäin toimi Espanjan sisällissodassa 1930-luvulla kirkasotsaisena vapaaehtoisena. Hän tavoitteli tällöin vasemmistolaista kaikkien ihmisten ehdotonta tasa-arvoisuutta, mutta joutui katkerasti huomaamaan miten hienoilla aatteilla ei ole mitään sijaa kun kyse on vallan tavoittelusta ja vihollisen kukistamisesta. Oman arpensa jätti sodanaikainen voittajien rasvaama totalitaarinen propagandakoneisto, joka pystyi (ja pystyy edelleen) muuttamaan massojen asenteita haluamallaan tavalla ja luomaan oman "virallisen" totuutensa jota jakaa ympäriinsä. Tämä kaikki sai sodan koettuaan pasifistiksi muuttuneen Orwellin ideoimaan tämän eläinproletaarien kapinan ihmiskapitalisteja vastaan.

Kirja oli hyvin vaikeasti arvosteltava. Pidin kirjan sanomasta, sen terävästä satiirista ja kritiikistä. Aikaansa edellä oleva Orwell kuvailee taitavasti sadun kautta kaksinaamaista politiikkaa ja vasemmistopuolueiden vaikeuksia toimia vallan kanssa ideologisesti ja moraalisesti oikein. Ongelma vaan on, että tarina on sadun muodossa. Aikuisena ihmisenä sitä oli todella raskas lukea, olkoonkin että sanoma oli hyvä. Tämän vuoksi minulla meni varmaan puoli vuotta tämän pikkuisen läpyskän läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, että se ei tee kirjasta huonoa tai ole itsessään vika, vika on pikemminkin minun lukemistottumuksissani ja mahdollisessa ahdaskatseisuudessani tarinoiden yleisiä kerronnallisia muotoja kohtaan. Mutta koen silti olevani oikeutettu olemaan ylistämättä kirjaa sen vuoksi. Toisaalta kuitenkin itsekin hyvin vasemmistolaisen maailmankuvan omaavana pehmoanarkistina pidin kirjan tarkkanäköisyydestä vallankäytön kieroutumien suhteen. Annan siis hyväksyvän hylkeen, sillä kyllähän se nyt tälle kirjalle kuuluu!

George Orwell - Eläinten vallankumous (1945), WSOY pokkarit.
Musiikkisuositus: mikä tahansa vassaripunk.

(* Haluan nostaa erityishuomion kohteeksi faktan, että todellakin luin klassikkokirjan tällä kertaa. Olkoonkin, että tämä vain lykättiin käteeni ja käskettiin lukemaan. Mutta sen tein yhtäkaikki.