Kunkku ja Kyrön vaihtoehtoinen maailman historia

Luinpa taas vaihteeksi Tuomas Kyröä. Tällä kertaa mukana ei kuitenkaan ollut jäniksiä tai mielensäpahoittavia vanhoja miehiä vaan ihan oikeita kuninkaallisia. Kyrön Kunkku (2013) kertoo Suomen historiasta, tarkemmin sanottuna kuningas Kalle XIV Penttisen ajasta. Kirja käy läpi niin kuningaskunnan kuin kuninkaankin vaiheita vuodesta 1947 alkaen aina vuoteen 2013 asti, jolloin kunkku irtisanotaan virastaan ja monarkia lakkautetaan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä historiallinen romaani, sillä se on myös suuri selviytymistarina, jossa entinen kuningas yrittää opetella elämään normaalia elämää ilman palvelijoita ja erityiskohtelua.

Vuonna 1947 Vantaalla kuninkaan hovissa syntyy kruununperijä Kalle XIV Penttinen. Suomi on Kyrön maailmassa vanha ja arvostettu kuningaskunta, jossa jo vuonna 1947 käydään kauppa, kehitetään hyvinvointia ja tuotetaan tasaiseen tahtiin veronmaksajia. Sillä aikaa kun muu maailma on sotinut, Suomesta on kehittynyt tärkeä tekijä musiikki-, elokuva- ja puunjalostusteollisuudessa.  Suomella ei ole vihollisia, toisinkin kuin naapurimaalla Ruotsilla, jolla ei mene niin hyvin. Ruotsin ja Norjan välisen sodan jälkeen usean sukupolven itsetunto-ongelmiin haetaan ratkaisua kotipolttoisella viinalla ja itsemurhalla. Sota tulee myös heijastumaan koko maan kehitykseen tulevina vuosikymmeninä.

Suomi siis kukoistaa ja sen kansalaiset ovat onnellisia. Eivät kuitenkaan aivan kaikki, sillä pian saamme huomata, ettei kuninkaan pojalla ole helppoa. Tulevasta kunkusta leivotaan edustuskelpoista aristokraattia, joka tulisi näyttämään tärkeältä vaihtelevissa tilaisuuksissa. Mikään hauska ei äidin mielestä sovi kuninkaallisen arvolle ja Vantaan linnan muurit eristävät kunkun kaikista muista lapsista. Muurien sisäpuolelta kunkulle löytyy vain yksileikkitoveri, imettäjän poika Heikki Kohtalonmäki. Kohtalokkaan lumipallosodan tuloksena kunkku joutuu kuitenkin eroon ainoasta ystävästään. Ainut lohtu kunkulle on Suomen kansallislaji tennis. Vuodet vierivät kunkun haaveillessa tennistähteydestä ja lyödessä tennispalloa kerta toisensa jälkeen kohti linnan muuria.

Koulussa kunkku kuulee entisten kuninkaiden valloitusretkistä ja sodista ja toteaa, että kuninkaallisena olossa on ehkä sittenkin puolensa. Valitettavasti Suomi on kuitenkin moderni kansakunta, jossa kuninkaan valtaoikeuksia on supistettu merkittävästi. Asioita määrää pääministeri ja kuningashuone toimii vain keulakuvana. Edes kruunua ja kärpännahkaviittaa ei saa käyttää kuin kruunajaisissa. Tämä karu totuus selviää kunkulle vasta aikuisena, sillä ahkeran pinnaamisen takia kunkku ei koskaan ollut paikalla kun asiasta kerrottiin koulussa. Todellisuus iskee kunkkua vasten kasvoja, kun hän aikuisuuden kynnyksellä joutuu kulkemaan pääministerin mukana edustustilaisuuksissa viihdyttämässä vanhoja tätejä. Hän ei tulisi valloittamaan uusia alueita tai aloittamaan sotia. Hänen tehtävänsä on edustaa.

Ei kunkunkaan elämä kuitenkaan ihan täynnä pelkkää tylsyyttä ja yksinäisyyttä ole. Hän nimittäin havaitsee, että nahkapaikkaisella takilla ja urheiluautolla saa naisia. Naiset kuitenkin tulevat lopulta koitumaan myös hänen tuhokseen ja romauttamaan kuninkaallisen kulissin: tulee potkut, vaimo jättää, lapset katoavat omille teilleen ja kunkku joutuu sossun luukulle. Onneksi kaiken kurjuudenkin keskeltä löytyy Helena, joka lupaa auttaa, jotta kaikki saataisiin jouluksi kuntoon. Kuninkaalliseksi kunkku ei kuitenkaan halua enää palata, sillä viimein hänellä on oma elämä, jota ei pääministerit tai äidit määräile.

Kyrön kirja on mielenkiintoinen vaihtoehtoinen maailmanhistoria. Se on hauska ja oivaltava, mutta silti sen lukeminen kesti ihan luvattoman kauan. Kirja on kevyt viisi ja puolisataasivuinen tiiliskivi, joka käy ehkä hieman liiankin tarkasti läpi kuningaskunnan ja kunkun vaiheita. Kirja ansaitsee ehdottomasti hyväksyvät arvostelut, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Kunkku pursuilee ideoita, satiiria, yhteiskuntakritiikkiä ja kuulostaa iltapäivälehtien lööpiltä. Tavallaan pidin kokonaisuudesta, mutta kaikkea oli ehkä vähän liikaakin. Kunkku on kuitenkin hyvä tarina julkisuudesta ja aseman tuomista odotuksista. Kunkku on nimittäin ihan tavallinen hölmöilevä tyyppi, joka pitää tisseistä, hampurilaisista ja tenniksestä, eikä kuninkuus tee hänestä mitenkään erityistä. Kyrön teos pohtii myös, mikä osuus kansakunnan historialla on sen tulevaisuudessa: olisiko Suomi ollut ilman sotia avoimempi ja positiivisempi, olisiko sota Ruotsissa saanut Abbankin laulamaan kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisiä lauluja?

ESCAPE

Tänään hyppäämme poikkeuksellisesti pois kirjojen maailmasta, sillä suuri lukijakuntamme on esittänyt hartaan toiveen, että arvostelisin Jyväskyläläisen Escape –yökerhon. Tämä pyyntö on täysin ymmärrettävä, sillä tämän blogin koko olemassaolon perimmäinen syy on tietenkin jakaa ääretöntä viisauttamme heikko-osaisemmille.

Escape mainostaa olevansa Jyväskylän uusin, kuumin ja upein yökerho, joka vie matkalle maailman eksoottisimpiin kohteisiin ja avaa ovet loputtomiin yön suomiin mahdollisuuksiin. Normaalioloissa välttelen kyseisillä adjektiiveilla kuvailtuja paikkoja ja varsinkin noita yön suomia mahdollisuuksia kuin ruttoa, mutta päätin kuitenkin lähteä testaamaan paikan, koska eräät rakkaat ystäväni eivät muualla enää nykyään käykään. Ajattelin siis, että paikassa on pakko olla jotain, ja myönnettäköön, että saatan olla hieman kaavoihin kangistunut.

H-hetki koitti ralliviikonlopun lauantaina. Päätimme mennä Escapeen kohtuullisen ajoissa, sillä epäilimme muuten joutuvamme jonottamaan pienen ikuisuuden. Saapuessamme tähän Jyväskylän uusimpaan, kuumimpaan ja upeimpaan yökerhoon, paikalla olikin minun mittapuuni mukaan mukavan väljää: tanssilattialla mahtui kääntymään ja tiskillä oli tilaa. Pari tuntia menikin ihan mukavasti tanssiessa jalkojamme kipeäksi, mutta noiden ensimmäisten parin tunnin jälkeen paikalle pärähti puoli Jyväskylää ja muutama vannoutunut rallikansalainen päälle, minkä jälkeen paikka muuttui saunaksi. Hyvin ruuhkaiseksi saunaksi. Edellämainituista syistä ja mahdollisesti myös laskuhumalasta (vartin jono tiskille) johtuen ei ollutkaan enää niin kivaa ja kisa kunto alkoi romahtaa. Vielä parisen tuntia koetimme jatkaa iltaa, mutta lopulta oli pakko todeta, että kotiinlähtö olisi ajankohtaista, sillä jalkoihin sattui ja suuta kuivasi. Lähdimme siis kun olimme vielä voitolla.

Mitä me tästä retkestä sitten opimme? Kaikki baarit ovat ihan käypiä kun kaverit on mukana, tiskille pääsee, tanssimaan mahtuu ja suomipoppi ei soi (ilokseni Escape ei ole niitä paikkoja, jotka harrastaisivat suomipoppia). Aina kannattaa myös kokeilla uutta, ettei jumiutuisi vanhoihin uriin. Tästä huolimatta joudun antamaan Escapelle blogihistoriamme ensimmäisen negatiivisen hylkeen. Vaikka ilta oli puoliväliin asti kiva ja selvisin ulos suuremmitta traumoitta, tosiasia on kuitenkin se, että Escapen kaltaiset paikat eivät ole minua varten. Paikalla on aivan liikaa ihmisiä ja aivan liian vähän rockia, juomat ovat saavuttamattomissa ja sisäänpääsymaksu on ryöstöä.

Yhtä uutta kokemusta rikkaampana päätän tämän arvostelun vihaiseen hylkeeseen.

Loppuun vielä kiitokset suurenmoisille oppailleni, jotka johdattivat minut Escapen jännittävään maailmaan.