27

27-vuotiaana ylittää maagisen rajapyykin. Se erottaa kuolevaiset ja kuolemattomat.

"27 ei ole vain numero muiden joukossa!
27 on erikoinen numero, pimeyden magneetti, joka yliluonnollisella voimalla vetää lahjakkaita taiteilijoita kuoleman mustaan aukkoon. 27 on maaginen raja, jonka yllitse astuvat vahingoittumattomina vain epäonnistuneet."

Angie on juuri täyttänyt 27-vuotta. Hänellä on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla sitten traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angie kuvittelee olevansa väärinymmärretty kirjailijanero, mutta todellisuudessa hän on vain laiska ja keskittymiskyvytön. Hänen opintonsa junnaavat paikoillaan ja niin opettajat kuin sukulaisetkin vaativat tuloksia. Alku ei siis ole kovin rakastettava, mutta jotenkin pystyn silti näkemään mitä Angien päässä liikkuu ja miltä hänestä tuntuu. Kukapa ei olisi halunnut joskus saavuttaa jotakin? Kukapa ei olisi joskus sommitellut päässään mestariteosta, joka ei kuitenkaan suostu tulemaan näkyväksi. Kelläpä ei olisi tuttavaa, joka onnistuu kaikessa kun itse ei saa aikaan mitään.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010) on todella nerokas teos. Se leikittelee ihmisten tarpeella jättää jälkensä maailmaan. Se tutkii miten kuva itsestämme eroaa niin paljon siistä miten muut meidät näkevät. Salmelan hahmot ovat teräväpiirteisiä ja alussa lähes karikatyyrejä yksinkertaisuudessaan. Pikku hiljaa tarinan kuoriutuessa tajuaa kuitenkin hahmojen inhimillisyyden ja yksipuolisuus varisee pois.

Angie päätyy urbaanista keskieurooppalaisesta ympäristöstään Suomeen ja maaseudulle pieneen mökkiin maalaistalon viereen. Siellä niittyjen ja metsän keskellä hänen tulisi kirjoittaa mestariteostaan, mutta tuloksena on vain sekalaisia keskeneräisiä tekstejä. Samaan aikaan pihan toisella puolella eletään kaoottista lapsiperheen arkea luonnonmukaisesti ja kestävästi. Valot sammutetaan kun niitä ei tarvita, kauppaan tuodaan omat kangaskassit mukaan, ruokaa kasvatetaan itse, loput ostetaan luomuna, vaatteet tehdään itse kangasta myöten tai ostetaan käytettynä, kompostoidaan, kasvatetaan yrttejä ja kerätään marjoja, leikitään lasten kanssa ja käydään kyläyhteisökokouksissa. Perheen täydellinen äiti hymyilee, kuuntelee, ymmärtää ja puhuu viisaasti.

"Se on yksi suuri huijaus, tämä Lady Täydellinen, kolme kaunista lasta, rakastava mies ja romanttinen talo maaseudulla. Kukaan ei ole vielä huomannut sitä, eikä se itsekään. Minä olen ainoa, joka tietää."

Kirjan kerronta painii aivan omassa sarjassaan. Salmela sekoittelee kirjassaan kiinnostavasti erilaisia tekstejä ja kertojia. Ne kaikki paljastavat tarinan henkilöistä uusia puolia. Kirjassa tragedia ja komedia kohtaavat ja niin Angien matka kuin perheen idyllikin muuttuvat farssiksi.

27 on itselleni harvinaisen ajankohtainen kirja. Minulla on tätä kirjoittaessani 296 päivää aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angien tavoin minunkin ainut toivoni taitaisi muiden kykyjen puutteessa olla (kyseenalainen) kirjallinen nerous. 27 on todellakin rajapyykki. Se on auttamatta lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Sitä ei voi enää hyvällä tahdollakaan pyöristää alaspäin. Päivä päivältä nuoruus rapisee lattialle kuin kuivat lehdet. Voin aivan täysin nähdä mistä Angien järjettömän ehdottomat ajatukset kumpuavat. Ne tulevat paniikista, joka nousee kun aika kuluu ja mahdollisuudet vähenevät.

Ja kuitenkin, en voi olla miettimättä, että mitä hiton väliä sillä on. Mitä väliä sillä on kuka minua miettii kun minusta on jäljellä enää tomupilvi? En minä siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedä. Kaikki on tässä.

Joinakin päivinä on vain vaikeampaa elää hetkessä kuin toisina.

One Day

Luin jo jokin aika sitten (lue: puoli vuotta sitten) David Nichollsin hehkutetun kirjan One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä. Tässä on nyt vierähtänyt tovi kirjan lukemisesta, mutta en koskaan saanut kirjoitettua siitä mitään, koska minulla ei juuri ollut mitään sanottavaa kirjasta. Se oli kirja, jota ei todellakaan lukenut pakottamalla, mutta se ei myöskään jättänyt mitään jälkeä itsestään.

Sinä päivänä on tarina kahdesta ihmisestä ja vuosikymmenistä jotka vierivät eteen päin. Emma ja Dexter ovat kirjan alussa valmistumassa yliopistosta ja nuo kaksi hyvin erilaista ihmistä viettävät yhdessä yhden päivän tulevan elämänsä kynnyksellä. Elämä vie heidät hyvin erilaisille teille, mutta heidän välilleen syntyy ystävyys (ja rakkaus, jota ei löydetä tai myönnetä kuin paljon myöhemmin), joka ei katkea välimatkasta huolimatta. Tarina kulkee päähenkilöiden toisilleen lähettämien kirjeiden ja päiväkirjamerkitöjen avulla eteenpäin. Jokainen teksti on kirjoitettu 15.7, vain vuosi vaihtuu. Jokainen luku hyppää siis aina vuoden eteenpäin ja yhtäkkiä onkin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun Emma ja Dexter tutustuvat.

Tarina ei ole niin cheesy kuin voisi kuvitella. David Nicholls on aikoinaan kunnostautunut Rimakauhua ja Rakkautta -sarjan käsikirjoittajana ja sama tyyli toistuu myös Sinä päivänä -kirjan kommelluksissa ja käänteissä. Kirjan tyyli kertoa tarinaa aina vain vuoden välein estää dramaattisen asioissa vellomisen, sillä se tiivistää suuretkin tapahtumat muutamiin lauseisiin kirjeissä. Tämä kerrontatyyli olikin ehkä kirjan parasta antia. Tarinassa ja hahmoissa on myös todellisuuden tuntua, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän ja vähemmän dramaattisen rakkaustarinan.

Tartuin kirjaan lähinnä nähdäkseni mistä kohina johtuu ja tavallaan näinkin sen hyvin selvästi. Kirja on noussut suosioon samoista syistä kuin Rimakauhua ja rakkautta -sarja aikoinaan: terävästi piirrettyjä henkilöhahmoja ja todentuntuista elämää maustettuna huumorilla, nokkelalla sanailulla, kriiseillä ja kaihoisalla rakkaudella. Kaiken kaikkiaan kirja ei siis ole huono, mutta en koskaan tule tarttumaan siihen uudestaan.

Perfect Sense

Katselin juuri elokuvan nimeltä Perfect Sense:

Ehhh... Ei pidä hämääntyä tuosta kovin juustoisesta leffakuvasta, joka tuo mieleen lähinnä keski-ikäisille naisille suunnatun pehmopornon, sillä mistään sellaisesta ei todellakaan ollut kyse. Elokuva kertoo maailmasta, jossa ihmisiltä häviävät aistit yksi kerrallaan ja kukaan ei osaa selittää mistä on kyse. Pikkuhiljaa yhteiskunta ympärillä alkaa murentua ja vaipuu kaaokseen. Juuri ennen tapahtumaketjun alkua tapaavat Michael ja Susan toisensa. He löytävät toisistaan sielunkumppaninsa, he ovat Mr ja Mrs Arsehole. Mutta mitä jää jäljelle rakkaudesta kun kommunikointi ja toisen aistiminen rapistuu aste kerrallaan?

En ollut kuullut tästä elokuvasta aikaisemmin, mikä on ihme koska tämä leffa todellakin ansaitsisi enemmän rummutusta. Elokuva on ilmeisesti brittiläis-ruotsalais-tanskalais-irlantilaista yhteistyötä, mikä näkyy virkistävänä vaihteluna iänikuisten jenkkileffojen rinnalla. Pääpari tallaa Skotlannissa, jonka murre ilahduttaa korvaa suuresti myös (mutta vaatii välillä tekstityksen).

Elokuva on ehdottomasti draama, johon on sekoitettu scifiä. Se on tarina ihmisyyden syvistä vesistä: minkälainen selviytyjä sinä olisit? Yrittäisitkö urheasti jatkaa normiarkea vai purkaisitko pahaa oloa unohtamalla säännöt ja laittamalla paikat paskaksi? Perfect Sense on kuitenkin vahvasti myös apokalyptinen tarina yhteiskunnasta, joka suistuu kaaokseen. Maailmanloppu vaan ei aina merkitse kuolettavia viruksia, luonnonmullistuksia tai zombeja. Se voi olla yksilön ja samalla koko yhteisön hidas rappeutuminen still-tilaan.

Perfect Sense oli Kokemus. Se upotti katsojansa aistien maailmaan taitavasti, maalasi tuntoja siitä minkälaista aistien menettäminen olisi. Ewan McGregor ja Eva Green olivat rooleissaan loistavia (olkoonkin, että McGregor tuppaa mielestäni olemaan loistava kautta linjan kaikissa rooleissaan), he tuntuivat uppoutuvan roolihahmoihinsa täysin ja hahmojen välinen intohimo on käsinkosketeltavaa (no pun intended). Tarinaa kuljetettiin kauniisti, eikä siirappisuudessa mässäilty. Se, että karut ja surulliset asiat esitettiin asiallisesti, olikin mielestäni yksi elokuvan parhaista puolista. Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti myös äärimmäisen kaunis ja elokuvaa upeasti rytmittävä musiikki, sekä mestarillinen kameratyöskentely. Roppakaupalla propseja siis ohjaaja David Mackenzielle.

Tämän tekstin jälkeen ei liene yllätys, että elokuva saa hyväksyvän hylkeen:

Ps. Nonna, tää olis sopinut niin hyvin siihen meidän taannoiseen sunnuntain leffamaratoniin!

Kun megapohatta nuorikon tapasi - ja kuinkas sitten kävikään: tarinoita erotiikasta

Nyt se tapahtuu. Olette nimittäin aikeissa lukea kauan odotetun arvosteluni viime vuosien kohutuimmasta trilogiasta, eli saanko esitellä - Fifty Shades of Grey! Ostin kaikki kolme kirjaa syksyllä kirpparilta varsin edulliseen pakettihintaan, mikä saattoi edesauttaa päätöstäni kotiuttaa kirjat. Ehkä toinen syy oli, että mieleeni pälkähti kerrankin olla perillä jostain viime aikojen khuulista jutusta ja tarkistaa että mistä sitä on oikein kohkattu. No oliko tässä jotain kohkaamisen aihetta sitten? Katsotaanpas.

Juoni itsessään tuskin tarvitsee hirveästi valottamista, mutta kaiken varalta homman nimi on tämä: nuori ja kokematon opiskelijaneitonen Anastasia kohtaa megarikkaan bisnespohatta Christian Greyn mennessään haastattelemaan tätä yliopistonsa lehteen. Nämä tuntevat välitöntä vetoa toisiinsa ja ajautuvat intohimoiseen suhteeseen. Vähitellen paljastuu, että Christianin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia, jotka uhkaavat kyyhkyläisten onnea. Välissä pannaan ja vähän kinkyillään ja elämä on yhtä auvoa ja silmiin tuijottelua, mut sit Christianilla on se fetissipakkomielle.

Laitan alkuun kirjojen lukemisen aikana tekemäni listan kirjan herättämistä ajatuksista:

• En mitenkään voi kuvitella miten kukaan vallasta juopunut (kirjailijan sanoja lainatakseni ”kreikkalaisen jumalan näköinen”), narsistinen lipeväkielinen multimiljonääritoimitusjohtaja voisi koskaan edes vilkaista kahta kertaa naista joka on auttamattoman kömpelö, ei saa sanaa suustaan ja jos saa niin ainoastaan töksäyttelee, punastelee lähes kroonisesti, on muotitiedoton ja töykeä. Ei sillä, minulla ei ole mitään näitä jälkimmäisenä mainittuja piirteitä vastaan itsessään. On vain absurdia ajatella, että tällainen pari koskaan ikinä syntyisi tosielämässä.
• Minäkertoja Anastasia pureskelee koko kirjasarjan ajan alahuultaan kuin pahinkin pakko-oireinen (teki jatkuvasti mieleni repiä se huuli irti pyytää nätisti lopettamaan). Ehdottomasti kroonisinta tämä alahuulen mussuttaminen on ensimmäisessä kirjassa, missä sen on ilmeisesti tarkoitus toimia kiihokkeena. Fail.
• Kirjoissa toistetaan muutenkin samoja käyttäymiskaavoja. En jaksa muistaa kuinka monta kertaa luin Christian Greyn ”silmien syttyvän ja hänen kävelevän määrätietoisesti kohti Anastasiaa eläimellisesti tuijottaen”. Olisi kivasti virkistänyt, jos joku kerta se fabio oliskin eksynyt kurssiltaan lähimmät kierreportaat kolisten alas.
• Se paljon puhuttu ja kohuttu jyystäminen on lopultakin todella aika turruttavaa. Puolivälissä toista kirjaa ainoa huvini seksikohtauksissa oli pistää merkille miten kirjoittaja yrittää epätoivoisesti venyttää seksisynonyymisanastoaan ja mitkä kaikki fantasiat juoksutetaan pikavauhtia lukijan silmille.
• Kirjailijan lempiväri taitaa olla vaaleansininen, sillä sitä viljellään kirjoissa todella paljon. Joka kolmas asia mitä kuvaillaan, oli kyse sisustuksesta tai alusvaatteista, tuntuu olevan vaaleansininen (loput värit ovat burgundinpunainen ja teräksenharmaa).
• Kuka sanoo BEIBE kenellekään?!?!? Teksti oli paikoin muutenkin niin vaivaannuttavaa ja myötähäpeää herättävää, että huomasin irvistäväni lukiessani. Monesti. Huomasin ilmehtiväni tuskissani varsinkin seksikohtausten aikana löpistyjen sanojen aikana. En ole varma pitäisikö kökköydestä syyttää suomentajaa, joka käsittääkseni joutui aikoinaan todella kiireellä suomentamaan koska kohu oli jo noussut ja suomenkieliset piti saada äkkiä markkinoille. 
• Ehkä häiritsevintä kirjoissa kuitenkin on se, että ne auttavat pitämään yllä illuusioita siitä, että nainen voisi muuttaa sen pahan mutta ah niin ihanan renttumiehen. Tiedättehän, sen kontrollitarpeisen, sairaalloisen mustasukkaisen seksimaanikon, joka haluaa hakata toisen heti kun saa pienenkin tekosyyn (”mut sen sisällä on eksynyt pieni poika joka haluaa vaan rakkautta!!1”). Kuinkakohan monta naista onkaan kärsinyt siitä, että kuvittelee narsistinen ja väkivaltainen miehensä joskus ottaisi ja muuttuisi, mutta sitä odotellessa tämä hakkaa koko perheensä lauantai-illan vakiohuvina.

Kovia sanoja. Näissä kirjoissa on se sama, selkeä vika josta puhuttiin jo jonkun arvostelun kohdalla aikaisemminkin: ne ovat kevyitä. Todemmin sanottuna Hömppää isolla höölla. Kirjoissa on ihmisten yleisimmät fantasiat kirjoitettuna ylös, oli kyse sitten seksihurjasteluista, toiveesta saada maistaa raharikkaiden elämää tai siitä että tulisi joku ja repäisisi irti tutusta ja turvallisesta, mutta kuitenkin vähän tylsästä elämästä. Kirjat edustavat kökösti kirjoitettua arjen eskapismia, mikä ei ole uusi asia eikä tietääkseni ole poistumassa kirjamarkkinoilta koskaan. Tällaisissa seksifantasioissa tai arjenpakolaisuudessa ei ole mitään vikaa ja suon sen mieluusti kaikille, mutta miksi minä sitten lähinnä ärsyynnyin lukiessani näitä kirjoja?

Varmasti yksi syy on se, että kirjat on yksinkertaisesti huonosti kirjoitettu. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, en tiedä onko suomennoksilla osaa tähän kökköyteen. Joka tapauksessa minua se kuitenkin ärsytti, mitä ei ainakaan auttanut se, että juoni itsessään oli kökköyden multihuipentuma. Mielestäni se vastasi uskottavuudeltaan lähinnä jotain saippusarjaa, sillä niin paljon siinä oli epäuskottavia ja vauhdikkaita tapahtumia. Lisäksi päähenkilöiden välillä ja heidän päänsä sisäisissä aivoituksissa oli niin paljon draamaa, että olisin itse todennäköisesti tuskastunut kuoliaaksi aikaa sitten samassa tilanteessa. Mutta jälleen kerran täytyy kysyä: miksi oli mukamas huono asia, että juoni oli täynnä erilaisia käänteitä ja henkeäsalpaavia tilanteita? Sillä sehän on juuri sitä mitä tämäntyyppisistä kirjoista haetaan. 

Loppujen lopuksi näiden kirjojen tärkein anti itselleni ei siis ollutkaan jalat alta vievät tunteet ja erotiikka, vaan se miten ne saivat minut miettimään asenteitani tämänkaltaisia kirjoja ja ylipäätään kevyttä lukemista kohtaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei ole olemassa objektiivista ja ultimaattista totuutta siitä, mikä kirjasta tekee hyvän vaan kyse on aina yksilön omista mieltymyksistä. Voin hyvin kuvitella, miksi kirjat ovat keränneet niin paljon lukijoita ympäri maailmaa: ne ovat yksinkertaisen helppoa lukemista ja tarjoavat samaistuttavia haavemaailmoja monille. Ja kuten sanottu, kaikesta dissaamiseta huolimatta ne eivät välttämättä ole yksiselitteisen huonoja kirjoja vaikken minä niiden viehätystä osannutkaan arvostaa. Siitä syystä annan trilogialle "meh-hylkeen":

Ps. Ajattelin aluksi otsikoida tämän tekstin karusti "viisikymmentä sävyä paskaa", mutta ajattelin että se olisi hieman vulgaaria. Höhö.

Revolutionary Road / Ole luonani aina

Olen viimeksi lukenut kaksi erittäin hyvää kirjaa. Korjaan, ÄÄRIMMÄISEN hyvää kirjaa. Kovia sanoja, tiedän, mutta nyt ovat ne paikallaan.

Ensimmäinen oli Richard Yatesin klassikko Revolutionary Road. Missä lie tynnyrissä olen elänyt, mutten tiennyt kirjan klassikkostatuksesta ennen kuin sen jälkisanoissa. Tarina oli tuttu Sam Mendesin erinomaisesta filmatisoinnista, minkä vuoksi kirjaan tartuinkin. Mutta kas, sehän onkin kirjoitettu jo vuonna 1961! Tämä vain paransi kirjan pisteitä silmissäni, sillä mielestäni se on kirjoitettu aikaansa nähden modernisti ja on kestänyt erinomaisesti aikaa (taitaa olla klassikon määritelmiä nuo, krhm...). Jokatapauksessa; kirja kertoo Frankin ja Aprilin haaveista, murenevasta avioliitosta ja elämästä Amerikassa 50-luvulla. Kieli on todella hyvää ja Yates kuvailee henkilöhahmojaan viiltävän terävästi, sekä maalaa heistä peiliäkin tarkempaa kuvaa. Suosittelen siis lämpimästi!

Toinen kirja, jonka sain päätökseen tänä aamuna, oli Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Aloin lukea tätä, koska olin kuullut kirjasta tehdystä elokuvasta ja sen antiutopistinen ote vaikutti mielenkiintoiselta. Kirja kertoo Englannin sisäoppilaitoksessa kasvavista lapsista, joita odottaa heidän varttuessaan karmaiseva kohtalo. En kuitenkaan sitä ala tässä avaamaan sen enempää jotta mahdolliset yllätykset säilyvät pimennossa. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä oli erinomaisen hyvä kirja, jonka kuitenkin meinasin lopettaa kesken heti alkuunsa. Minäkertoja nimittäin kuvaa tapahtumia päähenkilöiden lapsuudesta asti ja jotenkin lasten ja teinien maailma ei vaan jaksa kiinnostaa mitenkään päin. Eteenpäin lukeminen kuitenkin kannatti, sillä tämä pohjustus antoi kuin antoikin tarinalla syvyyttä ja loppujen lopuksi tarina ja sen kerronta tekivät minuun syvän vaikutuksen. Kerronta on melankolisen asiallista ja toteavaa, mikä on melkein hätkähdyttävä vastakohta tarinalle. Harvoin tulee tuijotettua hetki seinää ja mietittyä kirjaa kun saa jonkun luettua loppuun, mutta tämän kohdalla kävi näin. Eli huhhuh. Lienee tarpeetonta sanoa, että suosittelen tätäkin kirjaa!

Olen muuten huomannut, että mulla menee genremieltymykset jotenkin kausittain elämäntilanteiden kanssa. Viime vuonna, kun tuntui että elämä jotenkin polkee paikallaan, valitsin mieluiten trillereitä ja kauhukirjoja. Ehkä siis halusin tätä kautta jännitystä elämään? Nyt kun parisuhde on kaukotilassa ja elämä on täynnä kaikenlaista menoa ja meininkiä, luen mieluiten ihmissuhteita käsitteleviä kirjoja ja draamaa (lue: rauhallisempaa) lukemista. Hassua.