Vuoden paras leffa

Käytiin kattomassa viime viikolla ehkä vuoden paras leffa. Se oli Christopher Nolanin ohjaama Interstellar (2014), joka kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ruoka on loppumassa maapallolta. Ihminen on lakannut kurkottamasta tähtiin kiireellisempien asioiden painaessa päälle (lue: nälkä), mutta ihmiskunta saa vielä uuden tilaisuuden pelastautua kun avaruudesta löydetään madonreikä, jonka kautta on mahdollista kulkea toiseen galaksiin. Tarinan päähenkilö Cooper (Matthew McConaughey) jättää lapsensa vastahakoisesti maanpinnalle lähteäkseen etsimään ihmisille uutta kotia ja pelastaakseen lapsensa kaikkien muiden ihmisten ohella.

Tarina on täyttä scifiä painovoimanoikutteluineen ja madonreikineen ja voisi olla täyttä skeidaa, jos se ei olisi kirjoitettu niin hyvin. Kaikki hämmentävät scifi-asiat ovat nimittäin täysin loogisia tarinan maailmassa, ja vaikkeivät olisikaan, tarina on niin hyvä, ettei siitä välitä. Tarina on pohjimmiltaan kertomus isän rakkaudesta lapsiinsa – tarina rakkauden voimasta, mikä saa useimmiten vain nolostumaan tekijöiden puolesta. Nolanit ovat kuitenkin kirjoittaneet niin uskomattoman hienon tarinan, ettei muista edes pyöritellä silmiään leffaa katsoessaan.

Interstellar saa väistämättä ajattelemaan maailman tuhoa. Interstellarin maailmanloppuvisiot ovat nimittäin hyvin uskottavia. Elokuvassa ruokaviljoihin on levinnyt tauti, joka tekee kaiken muun paitsi maissin viljelyn mahdottomaksi. Ruokaa ei ole riittävästi ja maailma kaipaa ainoastaan uusia maanviljelijöitä, jotta kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan. Maa on myös niin köyhtynyttä ja kuivaa, että suuret hiekkamyrskyt ovat muuttuneet arkipäiväksi maanasukkaille. Tätä tulevaisuuden kuvaa ei ole vaikea uskoa kun tietää miten häikäilemättömästi maapallon resursseja käytetään. Jos et siis vielä potenut maailmantuskaa, niin tämän jälkeen aivan varmasti.

Elokuva ei ollut 3D:nä, mikä oli äärimmäisen hyvä asia. Elokuva oli komeannäköinen ilmankin ylimääräisiä 3D-hässäköitäkin, mutta vielä kuvaakin tärkeämmäksi nousi mielestäni äänimaailma ja sen luoma tunnelma. Elokuvan äänimaailma täydensi loistavasti tarinaa ja sai kylmät väreet menemään selässä. Jos jokin leffa kannattaa mennä katsomaan teatteriin, niin se on tämä. Elokuva imaisi mukaansa aivan totaalisesti, ja kun se loppui, oli suorastaan vaikeaa tehdä jotain niin arkista, kuin mennä kotiin syömään iltapalaa.

Matthew McConaughey oli minun mielessäni aina ollut vähän ärsyttävä ja ylimielinen näyttelijä, joka ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa – kunnes katsoin Dallas Buyers Clubin (2013). Se oli hämmentävän hyvä elokuva ja McConaughey todella osasi asiansa, mutta niin osasi Jared Letokin, joka oli leffassa sivuosassa. Molemmat taisivat saada Oscarit roolisuorituksistaan. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita leffoja, nyt kun kerran ruvettiin ylistämään. Aivan yhtä hyvään suoritukseen McConaughey yltää mielestäni myös Interstellarissa. Ja kun kerran siirryin jo viime vuoden parhaisiin leffoihin, niin The Wolf of Wall Street oli myös mainio. Siinä taas Leonardo DiCaprio pääsi näyttämään uusia puolia itsestään ja sai minut arvostamaan työtään aivan eritavalla kuin ennen.

Mikä tämän hyvien leffojen manifestiksi muuttuneen arvostelun tarkoitus nyt siiten oli? Sen tarkoitus saada kaikki ah-niin-monet lukijat menemään leffateatteriin kokemaan Interstellarin, mutta se on myös muistilappu itselleni hyvistä leffoista, joita olen katsonut. Aina välillä nimittäin tuntuu, etten muista koko leffaa nähneenikään enää muutaman viikon päistä, vaikka kuinka hyvä olisi ollut. Pitäisi varmaan alkaa pitämään jotain listaa nähdyistä leffoista.

P.S. On tänä vuonna tullut kyllä muitakin hyviä leffoja: Grand Budabest Hotel ja usko tai älä The LEGO Movie, joka oli loppujen lopuksi hämmentävän hauska kun pääsi ensin yli alusta ja ymmärsi kuinka kieliposkessa koko juttu on tehty. Ja pakkohan se on myöntää, että vuotta ja elokuvia on vielä jäljelläkin.