Kova kuin kivi

Frank Ross on matkalla Fort Smithiin ostamaan poneja 1870-luvun Arkansasissa kun hänen palkollisensa Tom Chaney vie häneltä hengen, hevosen, pari kultapalaa ja 150 dollaria. Chaneyn pakenee intiaaniterritorion alueelle ja liittyy tunnettuun rikollisjoukkoon. Viranomaiset ovat haluttomia lähtemään hänen peräänsä, joten isänsä kirjanpitäjänä toimiva neljätoistavuotias Mattie Ross lähtee selvittämään asioita. Hän jättää surunmurtaman äidin ja nuoremmat sisarrukset kotiin ja lähtee Chaneyn perään, sillä hän on vakaasti päättänyt, että murhaajan täytyy saada rangaistuksensa. Avukseen hän palkkaa alkoholistin, liipasinherkän liittovaltion sheriffin nimeltä Rooster Cogburnin. Tom Chaneyn perässä on kuitenkin myös texasilainen Ranger LaBoeuf, joka havittelee rikollisen päästä luvattua palkkiota.

Charles Portis kirjoitti kirjan  Kova kuin kivi (True Grit) vuonna 1968. Mattie on tarinan päättäväinen ja saarnaava minäkertoja, joka kertoo tarinaa vanhana naisena kauan nuoruuden seikkailunsa jälkeen. Portis on onnistunut todella hyvin luomaan Mattielle oman äänen, joka on erittäin uskottava ja tarinan kannalta toimiva. Tarina etenee hyvin tehokkaasti ja suoraviivaisesti aivan kuin Mattie Rosskin, mutta toisin kuin Mattie, kirja on myös hauska. Portis kuvaa myös hyvin uskottavasti sisällissodan jälkeisen amerikkalaisen rajaseudun elämää. Mattie selostaa kuivan asiallisesti ampumiset, puukotukset ja julkiset hirttäjäiset, mutta välillä hän suorastaan tuohtuu kertoessaan mielipiteitään, jotka rönsyilevät tarinan lomassa. Kertojan luonne tulee vahvasti esiin tekstistä hänen siteeratessaan raamattua, neuvoessaan lukijaa ja selostaessaan tosiasioita tunteettomasti. Mattie on vanhatestamentillisen tuomitseva ja päättäväinen kuin ajokoira. Hän ei aio luovuttaa ennen kuin näkee Chaneyn roikkumassa hirressä.

Kova kuin kivi on todellinen länkkäri, suuri seikkailu ampumisineen ja ajojahteineen. Samalla se kuitenkin kertoo villin lännen katoamisesta. Tarinan päättyessä ollaan 1900-luvulla ja pyssysankarit ovat päätyneet kiertävään sirkukseen. Maailma on muuttumassa ja se on paljon vähemmän villi kuin aiemmin.

Tutustuin tarinaan ensi kerran pari vuotta sitten katsoessani Kova kuin kiven uuden filmatisoinnin, joka on Coenin veljesten käsialaa. Pidin elokuvasta hyvin paljon, mutta päädyin lukemaan kirja vasta tänä syksynä kun törmäsin siihen sattumalta kirjastossa. Elokuva oli todella hyvä ja se osoittautui olevan erittäin uskollinen kirjalle. Kirja ei sekään pettänyt. Charles Portis on rakentanut tarinansa ja etenkin sen päähenkilön / kertojan todella hyvin. Suosittelen lämpimästi. Tulen nimittäin itsekin vielä joskus palaamaan tähän kirjaan.

Kuninkaan puhe

En jostain syystä ole oikein aikaisemmin osannut tarttua elämänkertoihin tai muistelmiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta ehkä olisi aika korjata asia. Aloitin tutkimusretkeni elämänkertojen maailmaan Mark Loguen ja Peter Conradin kirjalla Kuninkaan puhe (The King´s Speech - How One Man Saved the British Monarcy, 2010), joka kertoo Englannin kuninkaan Yrjö VI puheterapeutista, austraalialaisesta Lionel Loguesta. Tulin oikeastaan tarttuneeksi kirjaan, sillä olen joskus katsonut aiheeseen liittyneen samannimisen elokuvan, joka ei ollut ollenkaan hassumpi. Kirja ei sekään ollut ollenkaan huono, mutta ehkä vain toisti itseään hieman liikaa. Mutta toisaalta, kenempä elämä ei joskus hieman toistaisi itseään?

Lionel Logue muutti perheineen Lontooseen 1924. Lionel oli itseoppinut puheterapeutti ja vuonna 1926 hän sai vastaanotolleen kuninkaallisen potilaan, silloisen Yorkin herttuan, prinssi Albertin. Prinssi oli kärsinyt kiusallisesta änkytyksestä jo lapsuudestaan saakka. Tuota kuninkaallista änkytystä oli koettanut hoitaa useat spesialistit vuosien varrella, mutta mikään ei ollut auttanut. Yorkin herttua oli kaikeksi onneksi kuningas Yrjö V toinen poika, joten kukaan ei odottanut hänestä kuningasta. Valitettavasti myös kuninkaan nuoremmalla pojalla oli jonkinverran velvollisuuksia ja julkisia puheita pidettäväksi ja ne osoittautuivat prinssi Albertille suureksi koettelemuksiksi. Vasta Lionel Loguen tekniikat toivat helpotusta prinssi Albertin puheeseen. Puheen sujuvuus nousi kuitenkin aivan uudenlaiseen arvoon, kun prinssi Albertin veli luopui kruunusta naisen takia oltuaan kuninkaana vain alle vuoden. Se tarkoitti, että prinssi Albertista tulisi kuningas Yrjö VI, eikä puheiden pitämisestä tuon jälkeen tulisi loppua.

Kirja itsessään ei ollut mitenkään timanttisesti kirjoitettu, mutta pidin kyllä tarinasta - siitä miten itseoppinut puheterapeutti auttaa kuningasta voittamaan puheongelmansa. Englanninkielinen nimi on tosin hieman liian mahtipontinen ja dramaattinen sopiakseen kirjan nimeksi. Tosielämästä nimittäin puuttuu draamankaareen kuuluvat huiput ja laaksot eikä kirjassa siksi ole sellaista jännitettä, jota nimi antaa odottaa; Logue opettaa menetelmiään kuninkaalle ja tämä harjoittelee. Pikku hiljaa kuninkaan puhe paranee ja puheiden pito helpottuu. Tärkeitä ja jännittäviä puheita pidetään ja kuningas selviytyy niistä aina vain paremmin. Tarina on siis melko tasainen koko matkan, eikä tarjoa suurta draamaa.

En ehkä suosittelisi tätä kirjaa muille tasapaksuutensa vuoksi, mutta en toisaalta pitänyt sitä kovin huononakaan. Todellisuus ei nimittäin ole tässä tapauksessa tarua ihmeellisempää, mutta se kuitenkin on pieni ja aika sympaattinen osa Iso-Britannian historiaa. Se kertoo miehestä, joka oikeasti kykenee auttamaan toista miestä ja parantamaan niin tämän puheen kuin elämänkin laatua. Se kertoo vuosia jatkuvasta yhteistyöstä ja pikku hiljaa kehittyvästä ystävyydestä. Tällä kertaa en siis aio antaa kirjalle hylkäävää tai hyväksyvää leimaa vaan annan sille hyväksyvän taputuksen olalle.

Vuoden paras leffa

Käytiin kattomassa viime viikolla ehkä vuoden paras leffa. Se oli Christopher Nolanin ohjaama Interstellar (2014), joka kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ruoka on loppumassa maapallolta. Ihminen on lakannut kurkottamasta tähtiin kiireellisempien asioiden painaessa päälle (lue: nälkä), mutta ihmiskunta saa vielä uuden tilaisuuden pelastautua kun avaruudesta löydetään madonreikä, jonka kautta on mahdollista kulkea toiseen galaksiin. Tarinan päähenkilö Cooper (Matthew McConaughey) jättää lapsensa vastahakoisesti maanpinnalle lähteäkseen etsimään ihmisille uutta kotia ja pelastaakseen lapsensa kaikkien muiden ihmisten ohella.

Tarina on täyttä scifiä painovoimanoikutteluineen ja madonreikineen ja voisi olla täyttä skeidaa, jos se ei olisi kirjoitettu niin hyvin. Kaikki hämmentävät scifi-asiat ovat nimittäin täysin loogisia tarinan maailmassa, ja vaikkeivät olisikaan, tarina on niin hyvä, ettei siitä välitä. Tarina on pohjimmiltaan kertomus isän rakkaudesta lapsiinsa – tarina rakkauden voimasta, mikä saa useimmiten vain nolostumaan tekijöiden puolesta. Nolanit ovat kuitenkin kirjoittaneet niin uskomattoman hienon tarinan, ettei muista edes pyöritellä silmiään leffaa katsoessaan.

Interstellar saa väistämättä ajattelemaan maailman tuhoa. Interstellarin maailmanloppuvisiot ovat nimittäin hyvin uskottavia. Elokuvassa ruokaviljoihin on levinnyt tauti, joka tekee kaiken muun paitsi maissin viljelyn mahdottomaksi. Ruokaa ei ole riittävästi ja maailma kaipaa ainoastaan uusia maanviljelijöitä, jotta kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan. Maa on myös niin köyhtynyttä ja kuivaa, että suuret hiekkamyrskyt ovat muuttuneet arkipäiväksi maanasukkaille. Tätä tulevaisuuden kuvaa ei ole vaikea uskoa kun tietää miten häikäilemättömästi maapallon resursseja käytetään. Jos et siis vielä potenut maailmantuskaa, niin tämän jälkeen aivan varmasti.

Elokuva ei ollut 3D:nä, mikä oli äärimmäisen hyvä asia. Elokuva oli komeannäköinen ilmankin ylimääräisiä 3D-hässäköitäkin, mutta vielä kuvaakin tärkeämmäksi nousi mielestäni äänimaailma ja sen luoma tunnelma. Elokuvan äänimaailma täydensi loistavasti tarinaa ja sai kylmät väreet menemään selässä. Jos jokin leffa kannattaa mennä katsomaan teatteriin, niin se on tämä. Elokuva imaisi mukaansa aivan totaalisesti, ja kun se loppui, oli suorastaan vaikeaa tehdä jotain niin arkista, kuin mennä kotiin syömään iltapalaa.

Matthew McConaughey oli minun mielessäni aina ollut vähän ärsyttävä ja ylimielinen näyttelijä, joka ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa – kunnes katsoin Dallas Buyers Clubin (2013). Se oli hämmentävän hyvä elokuva ja McConaughey todella osasi asiansa, mutta niin osasi Jared Letokin, joka oli leffassa sivuosassa. Molemmat taisivat saada Oscarit roolisuorituksistaan. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita leffoja, nyt kun kerran ruvettiin ylistämään. Aivan yhtä hyvään suoritukseen McConaughey yltää mielestäni myös Interstellarissa. Ja kun kerran siirryin jo viime vuoden parhaisiin leffoihin, niin The Wolf of Wall Street oli myös mainio. Siinä taas Leonardo DiCaprio pääsi näyttämään uusia puolia itsestään ja sai minut arvostamaan työtään aivan eritavalla kuin ennen.

Mikä tämän hyvien leffojen manifestiksi muuttuneen arvostelun tarkoitus nyt siiten oli? Sen tarkoitus saada kaikki ah-niin-monet lukijat menemään leffateatteriin kokemaan Interstellarin, mutta se on myös muistilappu itselleni hyvistä leffoista, joita olen katsonut. Aina välillä nimittäin tuntuu, etten muista koko leffaa nähneenikään enää muutaman viikon päistä, vaikka kuinka hyvä olisi ollut. Pitäisi varmaan alkaa pitämään jotain listaa nähdyistä leffoista.

P.S. On tänä vuonna tullut kyllä muitakin hyviä leffoja: Grand Budabest Hotel ja usko tai älä The LEGO Movie, joka oli loppujen lopuksi hämmentävän hauska kun pääsi ensin yli alusta ja ymmärsi kuinka kieliposkessa koko juttu on tehty. Ja pakkohan se on myöntää, että vuotta ja elokuvia on vielä jäljelläkin.

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.

Syyllisyys ja sovitus

Ian McEwanin kirjoittama Sovitus (2001) on todella hyvä kirja. Tarina on omaperäinen ja se kerrotaan niin uskomattoman kauniisti. Sovituksen kohdalla ainoat moitteet menevät markkinointiosastolle. Ongelma on sama kuin Tuulen viemän kohdalla: sitä aivan turhaan markkinoidaan rakkaustarinana kun kirja on niin paljon muutakin. Sovituksen takakansi julistaa, että kyseessä on riipaiseva rakkaustarina, mutta mielestäni se kategorioi tarinaa liikaa. Suurta rakkaustarinaa enemmän kirja keskittyy kertomaan elämän sattumanvaraisuudesta, syyllisyydestä ja sodasta.

Sovitus kertoo useamman henkilön silmin ensin eräästä kesäisestä päivästä vuonna 1935 ja sen jälkeen toisesta maailman sodasta ja mihin se kunkin vei. Tarina alkaa kolmetoistavuotiaan Briony Talliksen kuvauksella kesän kuumimmasta päivästä, jolloin hän päätti ryhtyä kirjailijaksi. Tuona päivänä, epäonnistuneen näytelmän masentamana ikkunaan tuijottaessaan, hän sattui näkemään siskonsa Cecilian ja siivoojan pojan, Robbien, välillä omituisen kohtauksen suihkulähteellä. Koska Briony ei ymmärrä, mitä suihkulähteellä todella tapahtui, hän inspiroituu kuvittelemaan tarinan.

Koska jokainen tulkitsee näkemäänsä omien ajatustensa ja tunteidensa kautta, maailma ei näytä samalta eri ihmisten katsomana. Dramatiikkaa ja suuria tarinoita rakastava Briony katselee tuon kesäpäivän tapahtumia tiukasti omasta näkökulmastaan ja päätyy siksi tekemään virheen, joka muuttaa Brionyn, Cecilian ja Robbien elämät peruuttamattomasti. Briony tekee näkemänsä pohjalta tulkinnan ja sanoo kolme sanaa: ”Hän sen teki.” Nuo muutamat pienet sanat tekevät viattomasta viallisen. Aloittelevalla kirjailijalla on tarinankertojan kykyjä ja saa siksi myös muut uskomaan omaan versioonsa päivän tapahtumista. Cecilian ja Robbien kuvaukset päivästä ja tuosta oudosta kohtaamisesta suihkulähteellä avaavat lukijalle aivan uudet näkökulmat, joiden kautta päivän tapahtumat näyttävät tyystin erilaisilta kuin Brionyn silmissä.

Tuon kesäisen päivän jälkeen tarina siirtyy Ranskaan ja vuoteen 1940, jolloin Britannian armeija on vetäytymässä kohti rannikkoa. Robbie on yksi niistä onnettomista, jotka kulkevat pitkän ja epätoivoisen matkan kohti rannikkoa ja kotia. Robbie on haavoittunut, janoinen ja tuskissaan, mutta eteenpäin on kuljettava, sillä saksalaiset ovat aivan kannoilla. Robbieta ajaa eteenpäin myös ajatus siitä, että Cecilia on kanaalin toisella puolella. Toisella puolella on myös Briony, joka on ilmaissut halunsa korjata tekemänsä vääryyden. McEwan kuvaa todella elävästi sotaa ja pakenevaa armeijaa. Jano, kipu ja saksalaisten pommikoneet tekevät matkasta hyvin raskaan. Kuvaus oli niin elävää, että se sai lukijankin suun kuivumaan ja jalat särkemään. Robbien kuvaus perääntymisestä päättyy rannikon entiseen lomakaupunkiin, jossa tuhannet liittoutuneiden sotilaat odottavat laivoja dyyneillä.

Sillä aikaa kun Robbie on kanaalin toisella puolella, Briony on kasvanut aikuiseksi suuren syyllisyyden kanssa. Hän on alkanut ymmärtää tehneensä virheen, joka on pilannut kahden nuoren ihmisen elämän. Hän on ryhtynyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi tehdäkseen jotain hyödyllistä elämällään, vaikka kirjoittaminen olikin hänen alkuperäinen suunnitelmansa. Sota on alkanut näkymään jo Lontoossakin ja sairaala valmistautuu ottamaan vastaan perääntyneet, loukkaantuneet sotilaat.

Kun laivat ovat viimein saaneet liittoutuneiden sotilaat kanaalin yli ja tuhannet loukkaantuneet sairaaloihin, tarina hyppää jälleen eteenpäin. Se siirtyy vuoteen 1999 ja Brionyn syntymäpäivään. Vuodet ovat vierineet, mutta edelleen Briony hakee sovitusta teolleen. Hän on kirjoittanut kirjan.

Kirja on mielettömän hyvin kirjoitettu. Se ansaitsisi tripla hylkeet, jos me niitä useampia jakaisimme. En voi kuin kiittää armasta kollegaani siitä, että hän painosti minut katsomaan riipaisevaa rakkaustarinaa ja kannessa komeilevan Keira Knightleya pidemmälle. Pakko kirjasta tehty elokuvakin on kyllä katsoa, vaikka olenkin melko skeptinen sen suhteen, että tarina olisi onnistuttu tuomaan valkokankaalle yhtä loistavana.

Kun sioista tuli ihmisiä

Jatkaen hiukan samasta aiheesta, tänään aion kertoa teille George Orwellin klassikkokirjasta Eläinten vallankumous (*. Kirjan takakansi kuvailee sitä klassiseksi tutkielmaksi vallan väärinkäytöstä ja sitä se onkin. Leppeän satumaiseen muotoon puettu tarina alkaa, kun Majuri-niminen sika vakuuttaa maatilansa eläimet vallankumouksen tarpeellisuudesta, jotta ilkeät ja orjuuttavat ihmiset saataisiin häädettyä pois. Vallankumous tapahtuu juhannusaattona, minkä jälkeen eläimet jäävät maatilalle keskenään. Työt jaetaan tasapuolisesti kaikkien kesken ja vannotaan ikuista tasa-arvoa ja vapautta. Suuren ladon seinään maalataan eläinten seitsemän käskyä hyvään elämään:

"1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia."

Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että siat ja erityisesti Majuri ottavat itselleen etuoikeuksia. Aluksi kaikki omenat määrätään vain ja ainoastaan sikojen syötäväksi, sitten ne muuttavat paremmille asuinsijoille ja vähitellen ne alkavat pukeutua vaatteisiin ja nukkumaan sängyissä. Muiden eläinten ruoka-annoksia pienennetään ja työmäärää lisätään, oikeuksia rajoitetaan, niitä aletaan hallita pelolla ja kilpailijat surmataan. Samaan aikaan toinen sujuvapuheinen sika maalailee uudet säännöt ja pelottavat tilanteet muille eläimille mukamas hyviksi asioiksi, joten eläimet uskottelevat itselleen, että loppujen lopuksi asiat ovat kuitenkin vielä melko hyvin; onhan inhottavat sortajaihmiset ajettu pois. Osa eläimistä epäilee, että siat käyttävät valta-asemaansa väärin, varsinkin ne, jotka osaavat lukea ladon seinässä vähitellen muotoaan muuttavaa tekstiä. Ne eivät kuitenkaan joko muista tai halua ymmärtää asioiden oikeaa laitaa. Lopuksi seinässä lukee enää yksi käsky:

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset".

Kuten arvata saattaa, siat ovat vallankahvaan päästyään muuttuneet sortajiensa kaltaisiksi. Vuonna 1945 julkaistu Eläinten vallankumous on yhä ajankohtainen poliittinen satiiri vallasta ja siitä miten se muuttaa sen kahvassa olijoita. Se pohjautuu Orwellin omiin kokemuksiin ideologisten pettymysten ikeessä. Poliittisesti sitoutumaton mutta vannoutunut vasemmistoradikaali Orwell nimittäin toimi Espanjan sisällissodassa 1930-luvulla kirkasotsaisena vapaaehtoisena. Hän tavoitteli tällöin vasemmistolaista kaikkien ihmisten ehdotonta tasa-arvoisuutta, mutta joutui katkerasti huomaamaan miten hienoilla aatteilla ei ole mitään sijaa kun kyse on vallan tavoittelusta ja vihollisen kukistamisesta. Oman arpensa jätti sodanaikainen voittajien rasvaama totalitaarinen propagandakoneisto, joka pystyi (ja pystyy edelleen) muuttamaan massojen asenteita haluamallaan tavalla ja luomaan oman "virallisen" totuutensa jota jakaa ympäriinsä. Tämä kaikki sai sodan koettuaan pasifistiksi muuttuneen Orwellin ideoimaan tämän eläinproletaarien kapinan ihmiskapitalisteja vastaan.

Kirja oli hyvin vaikeasti arvosteltava. Pidin kirjan sanomasta, sen terävästä satiirista ja kritiikistä. Aikaansa edellä oleva Orwell kuvailee taitavasti sadun kautta kaksinaamaista politiikkaa ja vasemmistopuolueiden vaikeuksia toimia vallan kanssa ideologisesti ja moraalisesti oikein. Ongelma vaan on, että tarina on sadun muodossa. Aikuisena ihmisenä sitä oli todella raskas lukea, olkoonkin että sanoma oli hyvä. Tämän vuoksi minulla meni varmaan puoli vuotta tämän pikkuisen läpyskän läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, että se ei tee kirjasta huonoa tai ole itsessään vika, vika on pikemminkin minun lukemistottumuksissani ja mahdollisessa ahdaskatseisuudessani tarinoiden yleisiä kerronnallisia muotoja kohtaan. Mutta koen silti olevani oikeutettu olemaan ylistämättä kirjaa sen vuoksi. Toisaalta kuitenkin itsekin hyvin vasemmistolaisen maailmankuvan omaavana pehmoanarkistina pidin kirjan tarkkanäköisyydestä vallankäytön kieroutumien suhteen. Annan siis hyväksyvän hylkeen, sillä kyllähän se nyt tälle kirjalle kuuluu!

George Orwell - Eläinten vallankumous (1945), WSOY pokkarit.
Musiikkisuositus: mikä tahansa vassaripunk.

(* Haluan nostaa erityishuomion kohteeksi faktan, että todellakin luin klassikkokirjan tällä kertaa. Olkoonkin, että tämä vain lykättiin käteeni ja käskettiin lukemaan. Mutta sen tein yhtäkaikki.

Aikakone nimeltä Kjell Westö

Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran – Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (2006) alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938, aivan sodan kynnykselle. Helsingin Sanomien arvio eräästä toisesta Westön kirjasta alkaa mielestäni lauseilla, jotka kiteyttävät sen miksi Westö on niin mahtava: ”Aikakone on keksitty. Sen nimi on Kjell Westö.” (Majander, A. 20.8.2013) Yhdyn edelliseen täysin. Westön tekstistä ei voi olla huomaamatta, että hän tuntee historiaa. Lukiessa voi suorastaan nähdä Helsingin kasvavan ja muuttuvan silmien edessä. Kaupunki elää omaa elämäänsä ja oikeastaan tarinan päähenkilö onkin juuri Helsinki. Kirja kertoo mitä ryhmälle ihmisiä tapahtuu nuoren valtion pääkaupungissa, muutosten kourissa olevassa yhteiskunnassa. He käyvät läpi suurlakon, itsenäistymisen, kansalaissodan voiton sekä tappion, jazzin täyteisen kaksikymmentäluvun ja kolmekymmentäluvun poliittisen vastakkain asettelun.

Kirjan tärkeimmät henkilöt ovat nuoria tarinan alkaessa. Osa heistä on syntynyt varakkaisiin perheisiin, jotkut taas vähemmän onnekkaisiin. Suurin osa heistä elää huoletonta elämää, joka katoaa sodan alkaessa. Kaikkien on valittava puolensa ja puolueettomien on parasta piiloutua. Viha saa otteen lähes kaikista, mutta jotkut huomaavat epäilevänsä koko touhun motiiveja.

”-- joskus Eccua vaivasi ajatus että kaikki kiihkeät puheenvuorot isänmaasta ja kansanheimosta ja korvaamattomista arvoista olivat vain silmänlumetta ja oikeasti he vain vaistomaisesti kammoksuivat kaikkea mikä oli vierasta ja erilaista sekä heidän omassa piirissään että tuolla lumipeitteisessä ja kylmäkiskoisessa ulkomaailmassa jossa vihollinen odotti.”

Westö kuvaa tarinassaan todella hyvin kansalaissodan ja sen seuraukset: viha ei katoa minnekään, vaikka sota on ohi. Sodan jälkeen Helsinki jakautuu kahtia ja oikeastaan kaupunkeja onkin kaksi yhden sijaan. Toisessa kaupungissa yritetään elää kuin sotaa ja sen jälkilaskuja ei olisikaan: järjestetään naamiaisia, kuunnellaan jazzia ja suunnitellaan tulevaisuutta. Toisessa kaupungissa taas on työttömyyttä, katkeruutta ja nälkää.

”Siellä saatiin tuta ylenkatsetta, halveksuntaa ja vihaa; monien valkoisten mielestä punaiset olivat saaneet takaisin vapautensa ja kansalaisluottamuksensa aivan liian pian, monien voittajien mielestä kapinoitsijoiden olisi pitänyt menettää oikeutensa lopullisesti, ja rottinginiskuja ja kovia sanoja jaeltiin taajaan niissä lastenkodeissa joissa valkoinen henkilökunta kasvatti vanhempansa keväällä ja kesällä 1918 menettäneitä punaisia lapsia.”

Westön tarinan kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka on täysin kiihkoton tapahtumien suhteen. Kertoja ei ota kantaa punaisten ja valkoisten välienselvittelyyn tai kommentoi kuka on oikeassa tai väärässä. Tekstistä jää ainakin tälle lukijalle hieman ulkopuolinen tunne, sillä kertoja ei juuri tunteile vaan tyytyy ainoastaan kertomaan mitä tapahtuu. Kerronnasta jää mielikuva, että se mitä nyt tapahtuu, on vain osa suurempaa kokonaisuutta: ihmisten murheet tulevat ja menevät, mutta aika kulkee silti eteenpäin. Se on synkkyydenkin keskellä toivoa antavaa. Missä kuljimme kerran ei rakennu kuten perinteinen romaani kiltisti draaman kaarelle. Kirjan tarina ei taivu tuolle klassiselle juonen rakenteelle, sillä se ei kerro vain yhtä tarinaa. Kirja käy läpi muutamien ihmisten koko elämän, tai ainakin niiden elämien pääkohdat. Huippuja ja suvantoja siis tulee ja menee – aivan niin kuin todellisenkin elämän kriisit ja onnenhetket.

Missä kuljimme kerran on mielestäni todella hyvä kirja. Se on kirjoitettu hyvin ja tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka tempo on hidas ja vuodet vierivät eteenpäin. Westö kertoo todella kiinnostavasti Suomen ensimmäisistä vuosista ja sen kasvukivuista. Missä kuljimme kerran näyttää miten kaukana ihmisten näkemykset voivat olla toisistaan, vaikka he asuisivat samassa kaupungissa. Joskus kyky samaistua katoaa, ja kaikki asiat saavat jyrkempiä sävyjä. Ainut asia mikä lopulta hoitaa haavat ja korjaa käsityksiä on aika.