Ihminen on susi luonnolle

”Adventure is just a romantic name for trouble.”

Linnonaivot (2008) on Johanna Sinisalon kirja luonnon ja ihmisen kohtaamisesta. Luonto ei ole hyvä tai paha, mutta ihminen voi olla. Ihminen tunnetusti aiheuttaa käytöksellään suurta tuhoa tällä pallolla. Vaikka kuinka tietäisimme tekemisiemme vaikutuksesta ympäristöön, tarpeemme hakea mielihyvää saa meidät unohtamaan tekemämme vääryyden kerta toisensa jälkeen. Siksi maailmaa onkin niin vaikea pelastaa.

Jyrki ja Heidi tapaavat Hullussa Porossa huhtikuussa 2006. He alkavat seurustella, mutta Jyrkin matkustamista vaativasta työstä johtuen tapaamiset ovat melko epäsäännöllisiä. He kuitenkin viihtyivät yhdessä ja siksi Heidi kysyykin uhmakkaana, miksei hän voisi lähteä mukaan, kun Jyrki kertoo suunnitelleensa jo pitkään puolen vuoden matkaa, jonka tarkoituksena olisi vaeltaa maailman eri kolkissa vaativilla vaellusreiteillä. He eivät siis tunne toisiaan erityisen hyvin, mutta silti Jyrki ottaa ensikertalaisen, Heidin, mukaansa pitkälle vaellukselleen.

Jyrki ja Heidi toimivat vuorotellen tarinan kertojina ja kuvailevat kokemuksiaan matkalta ikään kuin päiväkirjaan. Tarina ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti aikajärjestyksessä vaan välillä poiketaan selvittämään miten Jyrki ja Heidi tapasivat tai mitä aiemmalla vaelluksella tapahtui. Linnunaivot keskittyy kuitenkin enimmäkseen kertomaan Jyrkin ja Heidin kymmenenpäiväisestä vaelluksesta Southwest National Parkissa Tasmaniassa. Alkuvuodesta 2007 heidän ensimmäinen etappinsa oli Uudessa-Seelannissa. Ensimmäiset vaellusreitit eivät kuitenkaan olleet  Jyrkin mielestä juuri muuta kuin sunnuntai patikoijille tarkoitettuja, sillä noilla reiteillä näkyy kaikkialla ihmisen jälki: on pitkospuita, portaita, retkeilymajoja ja leveitä hoidettuja polkuja.  Jyrki haluaa vaeltaa paikassa, jossa voi tuntea olevansa yksin luonnon kanssa. Hän haluaa extreme-kokemuksen ja päättää siksi, että seuraava vaellus tapahtuu Tasmanian villissä erämaassa.

Jyrki on äärimmäisen tarkka ja lähes kontrollifriikki varusteiden ja koko vaelluksen suunnittelun suhteen. Ruokaa ja varusteita otetaan mukaan vain välttämättömin, sillä grammaakaan ei kanneta turhaan mukana. Moneen tilanteeseen on kuitenkin varauduttava, jotta ihminen pärjäisi luonnossa ilman totuttuja infrastruktuureja. Vaeltajien säännöt ovat luonnonpuistossa tarkkoja, mutta niiden ei kuitenkaan ole tarkoitus kiusata ihmisiä vaan suojella luontoa. Kaikki mikä tuodaan alueelle, tulee myös viedä pois, roskat mukaan lukien. Omat jätöksetkin pitäisi haudata, jotta luonnon tasapainoa ei järkytettäisi. Jyrki on ehdoton näistä patikoijien ja luonnonpuistojen säännöistä, mutta Heidi ei jaksa olla yhtä tarkka. Heidi on kokematon, mutta hänellä toisin kuin Jyrkillä on enemmän luovuutta kun tapahtuu jotain odottamatonta, mihin ei ole jo suunnitteluvaiheessa osattu varautua.

Sinisalon läpimurto oli vuonna 2000 ilmestynyt Ennen päivän laskua ei voi, joka käsitteli myös ihmisen ja luonnon suhdetta. Kirja yhdistää yliluonnollista ja luonnollista ja yrittää kertoa, ettei villiä luontoa voi kahlita. Linnunaivoissa samat teemat toistuvat, mutta lisäksi Sinisalo puhuu ihmisten häikäilemättömyydestä luontoa kohtaan. Kirjassa Jyrki paheksuu ihmisten tapaa kesyttää, massamurhata, luontoa miettimättä seurauksia. Eurooppalaiset saapuivat aikoinaan Australiaan valloittajana, jotka päättivät kesyttää villin mantereen ja sen ikivanhan maaston. Maata raivattiin, vaikka sitä kaikkea ei edes koskaan alettu viljelemään. Näin ei kuitenkaan ole tehty vain Australiassa vaan kaikkialla mihin ihminen on jalkansa asettanut. Kirjassa Sinisalo ihmettelee Jyrkin äänellä onko talvisin Lapinkin kansoittavat turistit koskaan nähneet raiskattuja tuntureita tai Alppeja kesäaikaan. Niiden rinteillä ei ole jäljellä kasvillisuutta sitomassa maata vaan vesi rapauttaa rinteet ja hautaa kylät mutaan.

”`Älä tee tuota. Älä ikinä´, mies sanoi. 

Tunsin kuinka punastuin korviani myöten. 

`Mikä hätänä?´onnistuin saamaan suustani. 

`Se on kea.´ 

Kii-a. Tajusin heti, että lintu on saanut nimensä oman ääntelynsä mukaan.
Mies oli ranger, puistonvartija, joka asui Luxmoorin majalla sesonkiaikaan. `Kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Ja sitten ne kehittävät sijaistoimintoja.´ 

Ranger kertoi, että keat elävät vain tuhannessa metrissä ja siitä ylöspäin. Ja ne ovat fiksuja ja ilkeitä kuin mitkä.”

Nykyaikainen elämänmeno ei tarjoa länsimaissa haasteita ihmisellekään ruuanhankinnan tai muiden peruselämänedellytysten suhteen, joten selviytymistaistelut ja onnistumiskokemukset on haettava muualta. Rangerin kuvaus keasta muistuttaa kovasti ihmisen käytöstä. Se muistuttaa turhautunutta nuorta, joka saa kaiken tarvitsemansa kun vain vähän vetoaa isäänsä. Ruuan eteen ei tarvitse tehdä mitään, joten jää paljon aikaa muiden kiusaamiseen. Ihmiset ovat usein elukoita.

Linnunaivot oli erikoinen kirja. Se oli tavallaan ihan hyvä. Se ei venyttänyt tarinaa liikaa ja oli jotenkin oudon kiehtovaa lukea vaativasta vaelluksesta ikään kuin matkapäiväkirjana. Aihe on luonnollisesti myös tärkeä. Kirjalla oli siis oma viehätyksensä, mutta ei se kuitenkaan mitään maailmoja mullistavaa esittänyt. Kummallinen kirja oli siksi, että se eteni hyvin tasaisena eteenpäin kuin vaeltaja, jonka jalan on vain noustava toisen eteen. Vasta lopussa tarina tiheni hetkeksi ennen päätöstään. Sinisalo heittää ilmoille myös jotain, minkä voisi tulkita yliluonolliseksi, mutta tämä tarinan juonne jää lähinnä vain viittaukseksi ja lukijan arvailtavaksi. Suosittelen kirjaa, sillä se tarjoaa jotain hieman poikkeavaa normaalista tarinoiden virrasta. Loppuun on vielä mainittava, että Sinisalon taustatyö kirjaa varten on aika perusteellista, sillä hän on todella kulkenut saman todellisuudessakin äärimmäisen vaativan vaellusreitin, jonka Jyrki ja Heidi kirjassa kulkevat.

Maaninkavaara

Miika Nousiainen on hauska mies. Hän mitä ilmeisimmin rakastaa asioilleen omistautuneita ihmisiä, jos nyt kahden kirjan perusteella voi mitään päätellä. Vadelmavenepakolaisesta ja Mikko Virtasen palavasta halusta päästä ruotsin kansalaiseksi olikin puhetta jo aikaisemmin, mutta nyt käteeni tarttui Nousiaisen Maaninkavaara (2009), joka kertoo Martti Huttusen rakkaudesta juoksuun.

Martti Huttunen on kahden lapsen isä ja koulun talonmies, jonka suuri intohimo on kestävyysjuoksu. Sellaista juoksijaa tai juoksutilastoa, jota Martti Huttunen ei tunne, ei ole. Itse hän ei voi enää juosta vanhan polvivamman takia, mutta valmentaa sitäkin antaumuksellisemmin poikaansa, joka on lupaava juoksija. Huttusen perheen tarina alkaa kun poika Jarkko katoaa kisamatkalla. Martin lisäksi pojan katoamista jää suremaan äiti Sirkka ja nuorempi sisko Heidi. Jarkon katoaminen luonnollisesti järkyttää kaikkia perheenjäseniä, mutta Martti ei perinteisenä suomalaisena miehenä usko itkemiseen tai tunteiden näyttämiseen. Elämän on mentävä eteenpäin ja heikkous on naisille. Juoksu ja etenkin juoksijan valmentaminen on kuitenkin ennen ollut Martin koko elämä. Jarkon katoamisen myötä Martin elämältä putoaa pohja.

Heidi on yhdeksäsluokkalaiseksi harvinaisen ajattelevainen tyttö, joka ei jaa isänsä palavaa intoa juoksuun. Tytär on kuitenkin hyvin huolissaan isästään, joka ei näytä selviytyvän Jarkon menettämisestä. Martti Huttunen patoaa surua sisäänsä ja masentuu.

”Puhuin äidille, että hakisivat ammattiapua, menisivät johonkin puhumaan. Äiti tiesi, ettei isä suostuisi, ja soitti urheiluliittoon. Ne sitten sitä kautta varasivat ajan terapeutille. Isäkin suostui lähtemään kun kestävyysjuoksun valmennuspäällikkö suositteli.”

Martti ei terapiasta huolimatta näytä pääsevän masennuksestaan. Hän ei näe elämässä enää mitään toivoa. Hän ei usko enää edes suomalaiseen kestävyysjuoksuun.

”Sen haudan viereen tulisi suurempi ja kovempi kivi kuin yksikään toinen hautakivi. Sen alle laitettaisiin lepäämään suomalainen kestävyysjuoksu.
                             Näen joka päivä, kuinka se riutuu pois. Ehkä se pitäisi päästää tuskistaan, passittaa haudan lepoon. Surun jälkeen hyvät muistot pyyhkisivät sivuun epäonnistumiset. Sitten vainajaa kehuttaisiin. Suomalainen kestävyysjuoksu oli reilu kaikille, ei koskaan pöyhkeillyt. Oli se vaan.
                             -- Vaan kuollut se taitaa olla. Ainakin me omaiset olemme luopuneet toivosta. Perkelettäkö tässä enää toivoa.”

Lopulta Heidi ei enää näe muuta toivoa pelastaa isänsä masennukselta kuin juokseminen. Hän päättää ottaa veljensä paikan perheen juoksijana, jotta Martti voisi jälleen valmentaa. Martti ei kuitenkaan ole mikä tahansa valmentaja, sillä juoksu ei ole hänelle vain harrastus, se on elämäntapa. Kaikki mitä tehdään, tehdään juoksun ehdoilla. Heidi päätyy viettämään kaiken aikansa juoksun parissa: hän juoksee kouluun, käyttää painoliivejä tunneilla, treenaa koulun jälkeen, katsoo vanhoja juoksu videoita nauhalta ja viettää hiihtolomansa entisen juoksijan kotiseudulla, Maaninkavaarassa, harjoitusleirillä. Ja koko ajan Heidi miettii, että vielä vain vähän aikaa, sitten isä on taas kunnossa ja minä lopetan.

Nousiaisen kirjassa tarinaa kerrotaan sekä Heidin että Martin äänellä. He katsovat samoja tilanteita täysin eri näkökulmista: Heidin mielestä isä on hullu ja isän mielestä kyseessä on vain erinomainen valmennusohjelma. Martin absurdeihin mittasuhteisiin paisuvasta juoksun palvonnasta huolimatta Nousiainen on onnistunut tekemään hahmosta yllättävän uskottavan. Martilla on oma logiikkansa, jonka valossa kaikki näyttää varsin järkevältä ja perustellulta: hän kun ajattelee kaikki asiat siltä kannalta, että miten ne hyödyttävät tai eivät hyödytä juoksemista. Martin juoksu-logiikka ei kuitenkaan rajoitu vain käytännönasioihin, sillä hänessä asuu myös pieni filosofi, joka analysoi nyky-yhteiskuntaa juoksun kautta. Martti on kuitenkin jämähtänyt suomalaisen kestävyysjuoksun kultaisiin päiviin eikä suostu hyväksymään sitä, että maailma muuttuu, vaikka hän ei muuttuisi. Heidi on huomattavasti isäänsä paremmin kiinni tässä päivässä.Heidi yrittää pitää kiinni omista unelmistaan samalla kun pyrkii pitämään perheensä koossa.

"Aikamatkailu ei kuulemma ole mahdollista. Tulisivat katsomaan. Meidän perhe ja Saken perhe kommunikoivat keskenään, vaikka elämme ainakin 30 vuotta eri ajassa."

Loppujen lopuksi Maaninkavaara kertoo juoksua enemmän suomalaisesta perhe-elämästä. Kirja kertoo perheen perinteisitä rooleista ja siitä miten hankalaa niitä on muuttaa. Roolit kahlitsevat ja alistavat esimerkiksi Sirkan, joka ei kyseenalaista miehensä toimia, vaan tyytyy liian pitkään muonittajan rooliinsa. Kirja kertoo myös siitä, miten nuo roolit joskus kääntyvät päälaelleen, ja lapset joutuvat huolehtimaan vanhemmistaan. Maaninkavaara on tarina siitä, miten vanhemmat joskus yrittävät elää omia toteutumattomia unelmiaan lastensa kautta.

Nappasin Maaninkavaaran kirjastosta ainoastaan Nousiaisen nimen innoittamana, joten tajuttuani kirjan kertovan juoksemisesta, olin hieman skeptinen sen suhteen. Osoittautui kuitenkin, että juoksemisestakin saa aikaan varsin hauskan kirjan.

8.22 - 5.37

Kas tässäpä lukijain toivepostaus, ensimmäinen laatuaan osaltani. Joten laitetaanpa arvostelua tulemaan!

Kävi nimittäin sillä tavalla, että aloitin alkuvuodesta crossfitin. Tämän vuoden trendilajin, joka on ilmeisesti jopa zumbaa syrjäyttämässä suosiollaan! No joka tapauksessa, olen nyt kahdeksan viikon ajan 2-3 kertaa viikossa kurittanut lihaa karussa entisessä teollisuushallissa. Heikohkon lähtötason vuoksi menin aloittelijakurssille, mikä oli tasan oikea vaihtoehto.

Aloittelijakurssi koostui suuresti tekniikoiden harjoittelusta. Yleisesti tuntien rakenne meni niin, että alkulämpän jälkeen harjoiteltiin -yllätyys- tekniikoita. Mukana oli mm. soutua ja kahvakuulailua ja paljon muuta mitä en näköjään juuri nyt muista. Paljon harjoiteltiin painonnoston tekniikoita, minkä varaan koko laji käsittääkseni paljon rakentuukin. Tekniikan jälkeen tehtiin voimaosio, eli ruoskittiin kroppaa lihasharjoituksilla. Tämän jälkeen päästiin kuitenkin vasta itse asiaan eli workout of the dayhin, eli wodiin.

Wodit ovat crossfitin ydin, päivittäin vaihtuvia treenejä joille päästäkseen täytyy käydä alkukurssit tai muuten osata tekniikka. Aloittelijakurssilla wodit nojautuivat aina päivän tekniikkaan tai voimaosioon, jolloin ne tukivat toisiaan. Normiwodit ovat käsittääkseni vaihtelevampia, mutta nekin tehdään ohjatusti ryhmissä ja skaalaus omalle tasolle on niissäkin sallittua. Wodit tehdään usein aikaa vastaan, eli tulosta on helppo mitata ja parannusta huomata kun seuraavan kerran tehdään sama sarja.

Kaiken kaikkiaan pidin lajista paljon. Pidin siitä miten yksinkertaista reenaaminen on, ei mitään monimutkaisia askelkuvioita tai muuta. Reenata sai omassa rauhassa ja itsenäisesti vaikka ryhmässä oltiinkin. Reenit olivat monipuolisia ja ohjaajat osaavia. Liikkuvuustunteja (eli syvävenyttelyä) suosittelen varsinkin itselleni lisää, sillä monen tekniikan onnistuminen voi voiman lisäksi riippua kropan liikkuvuudesta. Erityismaininta täytyy antaa ensinnäkin kurssimme ryhmälle, mutta ennen kaikkea treenitovereilleni Lissukalle ja Ödelle. Loistava kurssi takana, leidit *explosive high five*! Ja tuo otsikko, siinä viitataan kurssin ensimmäisellä ja viimeisellä kerralla tehtävän wodin suoritusaikaan. Eli parannusta on havaittavissa!

Aionkin siis jatkaa harrastusta seuraavalla kurssilla, minkä jälkeen uskallan siirtyä käymään wodeilla. Vaikka kunto on jo nyt noussut ja pidin kynnystä aloittaa laji matalana, pitää crossfitin maine kovana rääkkinä sen verran paikaansa, etten vielä kehtaa tällä tasolla osallistua wodeille missä tuntuvat reenaavan lähinnä jotkut ihme teräsihmiset. Suosittelen kuitenkin harrastusta kaikenlaisille liikkujille, sinne vaan jos vähääkään kiinnostaa!