Matka mustan mielen syövereihin

Otsikkoon viitaten: Varistyttö-trilogia on juuri sitä ja pahempaa. Paljon pahempaa. Ruotsalainen Erik Axl Sund vie lukijansa todella synkkiin maailmoihin. Kirjoissa sukelletaan sekä tarinan henkilöiden vaikeasti traumatisoituneiden psyykeiden uumeniin, että niin sairaiden rikosten pariin, että välillä hirvitti jatkaa eteenpäin. En ole koskaan joutunut lukemaan yhtä paljon lapsiin kohdistuvasta (seksuaalisesta) väkivallasta, tai yhtä kouriintuntuvasti tajunnut, miltä rikki mennyt mieli saattaa tuntua.

Sen sijaan, että selostaisin itse trilogian synopsia pastetin täältä suorat kuvaukset niistä:

"Rikosetsivä Jeanette Kihlberg johtaa tutkintaa, johon kietoutuu monen tunnistamattoman uhrin murha. Uhrit löytyvät eri puolilta Tukholmaa useiden kuukausien välillä. Yksi uhreista on psykoterapeutti Sofia Zetterlundin potilas. Potilaan kohtalo tuo nämä kaksi naista yhteen ja pian heidän välilleen kehittyy romanttinen suhde."

"Unissakulkijassa Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsenmurhien tutkimuksia. Hänen työnsä keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko johon liittyy sairaita ritualistisia piirteitä."

"Varjojen huoneessa psykoterapeutti Sofia Zetterlund näkee menneisyyteensä uudessa, hämmentävässä valossa. Murhatapaukset alkavat viimein ratketa, ja niiden todellinen luonne on puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaa."

Kirjojen tarina on polveileva ja sitä kuljetettiin taidokkaasti. Kirjoissa käytetään taitavasti tyylikeinona eli kerronnallisia aikavälejä ja kertojia. Niillä luodaan lukijalle alitanjuntaisesti kuvaa kulloisenkin kertojan sielunmaisemasta, mutta se saattaa olla välillä hiukan sekavaa. Toisaalta, sekavuus istuu kirjojen luonteeseen hyvin ja haastaa lukijan olemaan läsnä lukiessaan - eivätkä nämä kirjat ole mitään kevyttä luettavaa.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjojen aikamuoto vaihtui viimeiseen osaan tultaessa imperfektistä preesensiin. Itse koin sen niin, että kertoja on pääsemässä enemmän pinnalle nykypäivään omista muistoistaan ja vaikeuksistaan, ikään kuin enemmän tietoiseksi ympäröivästä maailmasta.

Kaiken kaikkiaan kirjat ovat yksityiskohtaisesti kirjoitettu monisyinen kokonaisuus. En kutsuisi niitä perinteisiksi dekkareiksi, vaan enemmänkin joksikin, mitä Marilyn Manson olisi voinut villeimpinä vuosinaan kirjoittaa. Ja uskoakseni se kertoo jo paljon.

Todella - todella - hirvittävää ajatella, että jotain tällaista on oikeastikin olemassa.