One Day

Luin jo jokin aika sitten (lue: puoli vuotta sitten) David Nichollsin hehkutetun kirjan One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä. Tässä on nyt vierähtänyt tovi kirjan lukemisesta, mutta en koskaan saanut kirjoitettua siitä mitään, koska minulla ei juuri ollut mitään sanottavaa kirjasta. Se oli kirja, jota ei todellakaan lukenut pakottamalla, mutta se ei myöskään jättänyt mitään jälkeä itsestään.

Sinä päivänä on tarina kahdesta ihmisestä ja vuosikymmenistä jotka vierivät eteen päin. Emma ja Dexter ovat kirjan alussa valmistumassa yliopistosta ja nuo kaksi hyvin erilaista ihmistä viettävät yhdessä yhden päivän tulevan elämänsä kynnyksellä. Elämä vie heidät hyvin erilaisille teille, mutta heidän välilleen syntyy ystävyys (ja rakkaus, jota ei löydetä tai myönnetä kuin paljon myöhemmin), joka ei katkea välimatkasta huolimatta. Tarina kulkee päähenkilöiden toisilleen lähettämien kirjeiden ja päiväkirjamerkitöjen avulla eteenpäin. Jokainen teksti on kirjoitettu 15.7, vain vuosi vaihtuu. Jokainen luku hyppää siis aina vuoden eteenpäin ja yhtäkkiä onkin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun Emma ja Dexter tutustuvat.

Tarina ei ole niin cheesy kuin voisi kuvitella. David Nicholls on aikoinaan kunnostautunut Rimakauhua ja Rakkautta -sarjan käsikirjoittajana ja sama tyyli toistuu myös Sinä päivänä -kirjan kommelluksissa ja käänteissä. Kirjan tyyli kertoa tarinaa aina vain vuoden välein estää dramaattisen asioissa vellomisen, sillä se tiivistää suuretkin tapahtumat muutamiin lauseisiin kirjeissä. Tämä kerrontatyyli olikin ehkä kirjan parasta antia. Tarinassa ja hahmoissa on myös todellisuuden tuntua, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän ja vähemmän dramaattisen rakkaustarinan.

Tartuin kirjaan lähinnä nähdäkseni mistä kohina johtuu ja tavallaan näinkin sen hyvin selvästi. Kirja on noussut suosioon samoista syistä kuin Rimakauhua ja rakkautta -sarja aikoinaan: terävästi piirrettyjä henkilöhahmoja ja todentuntuista elämää maustettuna huumorilla, nokkelalla sanailulla, kriiseillä ja kaihoisalla rakkaudella. Kaiken kaikkiaan kirja ei siis ole huono, mutta en koskaan tule tarttumaan siihen uudestaan.

Perfect Sense

Katselin juuri elokuvan nimeltä Perfect Sense:

Ehhh... Ei pidä hämääntyä tuosta kovin juustoisesta leffakuvasta, joka tuo mieleen lähinnä keski-ikäisille naisille suunnatun pehmopornon, sillä mistään sellaisesta ei todellakaan ollut kyse. Elokuva kertoo maailmasta, jossa ihmisiltä häviävät aistit yksi kerrallaan ja kukaan ei osaa selittää mistä on kyse. Pikkuhiljaa yhteiskunta ympärillä alkaa murentua ja vaipuu kaaokseen. Juuri ennen tapahtumaketjun alkua tapaavat Michael ja Susan toisensa. He löytävät toisistaan sielunkumppaninsa, he ovat Mr ja Mrs Arsehole. Mutta mitä jää jäljelle rakkaudesta kun kommunikointi ja toisen aistiminen rapistuu aste kerrallaan?

En ollut kuullut tästä elokuvasta aikaisemmin, mikä on ihme koska tämä leffa todellakin ansaitsisi enemmän rummutusta. Elokuva on ilmeisesti brittiläis-ruotsalais-tanskalais-irlantilaista yhteistyötä, mikä näkyy virkistävänä vaihteluna iänikuisten jenkkileffojen rinnalla. Pääpari tallaa Skotlannissa, jonka murre ilahduttaa korvaa suuresti myös (mutta vaatii välillä tekstityksen).

Elokuva on ehdottomasti draama, johon on sekoitettu scifiä. Se on tarina ihmisyyden syvistä vesistä: minkälainen selviytyjä sinä olisit? Yrittäisitkö urheasti jatkaa normiarkea vai purkaisitko pahaa oloa unohtamalla säännöt ja laittamalla paikat paskaksi? Perfect Sense on kuitenkin vahvasti myös apokalyptinen tarina yhteiskunnasta, joka suistuu kaaokseen. Maailmanloppu vaan ei aina merkitse kuolettavia viruksia, luonnonmullistuksia tai zombeja. Se voi olla yksilön ja samalla koko yhteisön hidas rappeutuminen still-tilaan.

Perfect Sense oli Kokemus. Se upotti katsojansa aistien maailmaan taitavasti, maalasi tuntoja siitä minkälaista aistien menettäminen olisi. Ewan McGregor ja Eva Green olivat rooleissaan loistavia (olkoonkin, että McGregor tuppaa mielestäni olemaan loistava kautta linjan kaikissa rooleissaan), he tuntuivat uppoutuvan roolihahmoihinsa täysin ja hahmojen välinen intohimo on käsinkosketeltavaa (no pun intended). Tarinaa kuljetettiin kauniisti, eikä siirappisuudessa mässäilty. Se, että karut ja surulliset asiat esitettiin asiallisesti, olikin mielestäni yksi elokuvan parhaista puolista. Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti myös äärimmäisen kaunis ja elokuvaa upeasti rytmittävä musiikki, sekä mestarillinen kameratyöskentely. Roppakaupalla propseja siis ohjaaja David Mackenzielle.

Tämän tekstin jälkeen ei liene yllätys, että elokuva saa hyväksyvän hylkeen:

Ps. Nonna, tää olis sopinut niin hyvin siihen meidän taannoiseen sunnuntain leffamaratoniin!

Kaksinaamainen mies

Sofi Oksasen kirjojen kanssa on aina sama juttu: ensin en oikein syty ja ihmettelen, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu, mutta hetken aikaa luettuani juttu alkaa pikku hiljaa avautua ja kiehtoa. Oksasen tyyliin kuuluu rikottu aikajänne, jossa hypätään hetkestä ja ihmisestä toiseen. Rakenne on raskas lukijalle, koska Oksanen ei selittele mitään vaan hyppää suoraan sen hetkisen kertojan pään sisään. Tästä syystä tarina avautuu todella hitaasti. Se on aina aluksi haastavaa lukijalle, mutta lopulta tarina aina imaisee mukaansa. Näin kävi myös Oksasen Kun kyyhkyset katosivat (2012) kirjan kanssa.

Kun kyyhkyset katosivat käy jälleen läpi Viron lähihistoriaa 1930-luvulta alkaen, kun armeija toisensa jälkeen rynnii pienen maa ylitse talloen sen samalla jalkoihinsa. Niin Neuvostoliitto kuin Saksakin terrorisoivat virolaisia, joiden ei auta muu kuin sopeutua valtaapitävien vaatimuksiin. Erityisen hyvin vallitseviin oloihin sopeutuu Edgar Parts, joka on niin lahjakas näyttelijä ja väärentäjä, että pystyy jopa hyötymään vieraasta valloittajasta. Edgar on häikäilemätön ja vallanhimoinen eikä hänen tekojaan voi selittää pelkällä halulla selviytyä. Valitettavasti Edgarilla on myös vaimo, Juudit, joka kärsii onnettomassa avioliitossaan. Hän on ainut nainen, joka ei toivo miehensä palaavan kotiin sodasta.

Oksasen tarinoiden tietää aina olevan karmaisevalla tavalla osaksi totta, mikä tekee niistä entistä kiinnostavampia. Vaikka kirjan henkilöt ovatkin fiktiivisiä, historia on todellista ja todelliset ihmiset ovat joutuneet samat tapahtumat kokemaan. Kun kyyhkyset katosivat kertoo erään selviytymistarinan, mutta kirja saa pohtimaan miten selviytyivät ne todelliset virolaiset vieraan valloittajan kynsistä.

Kirja oli erittäin kiehtova ja ansaitsee siksi hyväksyvän hylkeen, mutta Oksanen ei tälläkään kertaa päästänyt lukijaa helpolla. Hänen kirjansa vaativat vähän työtä ennen kuin ne alkavat tuntua hyviltä. Kaikeksi onneksi Oksasella on kyky rakentaa niin kiehtovia tarinoita, että alun kankeus palkitaan myöhemmin.

Matka mustan mielen syövereihin

Otsikkoon viitaten: Varistyttö-trilogia on juuri sitä ja pahempaa. Paljon pahempaa. Ruotsalainen Erik Axl Sund vie lukijansa todella synkkiin maailmoihin. Kirjoissa sukelletaan sekä tarinan henkilöiden vaikeasti traumatisoituneiden psyykeiden uumeniin, että niin sairaiden rikosten pariin, että välillä hirvitti jatkaa eteenpäin. En ole koskaan joutunut lukemaan yhtä paljon lapsiin kohdistuvasta (seksuaalisesta) väkivallasta, tai yhtä kouriintuntuvasti tajunnut, miltä rikki mennyt mieli saattaa tuntua.

Sen sijaan, että selostaisin itse trilogian synopsia pastetin täältä suorat kuvaukset niistä:

"Rikosetsivä Jeanette Kihlberg johtaa tutkintaa, johon kietoutuu monen tunnistamattoman uhrin murha. Uhrit löytyvät eri puolilta Tukholmaa useiden kuukausien välillä. Yksi uhreista on psykoterapeutti Sofia Zetterlundin potilas. Potilaan kohtalo tuo nämä kaksi naista yhteen ja pian heidän välilleen kehittyy romanttinen suhde."

"Unissakulkijassa Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsenmurhien tutkimuksia. Hänen työnsä keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko johon liittyy sairaita ritualistisia piirteitä."

"Varjojen huoneessa psykoterapeutti Sofia Zetterlund näkee menneisyyteensä uudessa, hämmentävässä valossa. Murhatapaukset alkavat viimein ratketa, ja niiden todellinen luonne on puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaa."

Kirjojen tarina on polveileva ja sitä kuljetettiin taidokkaasti. Kirjoissa käytetään taitavasti tyylikeinona eli kerronnallisia aikavälejä ja kertojia. Niillä luodaan lukijalle alitanjuntaisesti kuvaa kulloisenkin kertojan sielunmaisemasta, mutta se saattaa olla välillä hiukan sekavaa. Toisaalta, sekavuus istuu kirjojen luonteeseen hyvin ja haastaa lukijan olemaan läsnä lukiessaan - eivätkä nämä kirjat ole mitään kevyttä luettavaa.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjojen aikamuoto vaihtui viimeiseen osaan tultaessa imperfektistä preesensiin. Itse koin sen niin, että kertoja on pääsemässä enemmän pinnalle nykypäivään omista muistoistaan ja vaikeuksistaan, ikään kuin enemmän tietoiseksi ympäröivästä maailmasta.

Kaiken kaikkiaan kirjat ovat yksityiskohtaisesti kirjoitettu monisyinen kokonaisuus. En kutsuisi niitä perinteisiksi dekkareiksi, vaan enemmänkin joksikin, mitä Marilyn Manson olisi voinut villeimpinä vuosinaan kirjoittaa. Ja uskoakseni se kertoo jo paljon.

Todella - todella - hirvittävää ajatella, että jotain tällaista on oikeastikin olemassa.

Tämä on haaste

Tällainen loistava lukuhaaste löytyi Jyväskylän pääkirjastosta.

Challenge accepted!

Orange is the New Black

Jokin aika sitten Yle esitti sarjan, jossa Pohjoismaista yhteiskuntaa esiteltiin maapallon eri kolkista saapuville vieraille. Yksi jaksoista käsitteli Pohjoismaista vankilajärjestelmää ja tuossa jaksossa vieraana oli yhdysvaltalainen vankilanjohtaja. Hän kauhistui suomalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten liberaalia näkemystä pahantekijöiden rankaisusta. Hän ei käsittänyt vankien hyviä oloja, vapauksia tai tarjottuja etuuksia. Pohjoismaalainen vankeinhoito vaikutti varmasti melkoiselta hippitouhulta Yhdysvalloista kotoisin olevan vankilanjohtajan silmin, sillä rapakon tuolla puolen vankien oikeudet ja olot ovat kovin kehnot. Räikein esimerkki on ehkä se, että useimmissa osavaltioissa vangit menettävät äänioikeutensa, joissakin osavaltioissa jopa lopuksi ikää oli tuomio ollut kuinka pitkä tahansa (Alakulppi, J. 30.3.2009. Roistojen valtio. http://fifi.voima.fi/artikkeli/2009/maaliskuu/roistojen-valtio). Tuo Ylen esittämä sarja nousi mieleeni lukiessani Piper Kermanin kirjaa Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Orange is the New Black 2010), sillä se antoi pienen, mutta sitäkin valaisevamman kurkistuksen Yhdysvaltojen vankilajärjestelmään.

Orange is the New Black ei oikeastaan kiinnostanut minua aluksi. Kirja heitettiin minulle puolihuolimattomasti suositusten saattelemana, mutta jotenkin en vain ensin syttynyt siitä. Ajattelin, että kyseessä on taas yksi liioiteltu tarina naisvankilan elämästä. Käänsin kuitenkin kelkkani kun tajusin kirjan perustuvan tositapahtumiin. Piper Kerman joutui vuonna 2004 vankilaan kymmenen vuotta vanhan rikoksen takia. Hän oli silloisen tyttöystävänsä yllyttämänä suostunut kuljettamaan huumerahoja ja vuosia myöhemmin huumeringin jäätyä kiinni Piperinkin rikos paljastui. Hänet tuomittiin salakuljetuksesta viideksitoista kuukaudeksi vankilaan. Tuomion täytäntöön pano kuitenkin viivästyi vielä monella vuodella, sillä muiden samaan vyyhteen sotkeutuneiden henkilöiden juttujen käsittelyt venyivät. Piper ehti siis aikuistua, viisastua, mennä kihloihin ja hermoilla kymmenen vuotta rikollisen elämänsä jälkeen ennen kuin joutui vankilaan. Lopulta hän kuitenkin päätyy Danburyssa, Connecticutissa sijaitsevaan kolminkertaisen piikkilangan ympäröimään alimman turvallisuustason naisten vankilaan.

Piper on keskiluokkaisena valkoisena korkeakoulutettuna naisena harvinainen näky naisten vankilassa. Kaiken muun näköisiä ja kokoisia ja koulutuksen omaavia naisia vankilasta kyllä löytyy. Kirja on kertomus Piperin vuodesta itselleen täysin uudessa ympäristössä kaukana mukavuusalueen ulkopuolella. Se on kertomus erilaisten taustojen omaavien naisten kohtaamisesta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tuon vuoden aikana Piper oppii paljon vankilajärjestelmästä ja järjestelmään päätyvistä naisista ja huomaa myös omaavansa paljon yhteistä narkkareiden, talousrikollisten ja kaikkien muidenkin pahantekijöiden kanssa.

Orange is the New Black kertoo naiseuden koko kirjon ja yllättävien ystävyyssuhteiden lisäksi myös Yhdysvaltojen vankilajärjestelmästä ja sen onnettomasta tilasta. Yhdysvalloilla on väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja maailmassa, se on paljon kun miettii, että maailmassa on myös monia diktatuureja, joissa on kuitenkin vähemmän vankeja vankiloissa kuin vapaanmaailman lippulaivalla, Yhdysvalloilla (Alakulppi 2009). Vankien määrä on kuitenkin räjähtänyt käsiin vasta viime vuosikymmeninä. Vankien määrä on tällä hetkellä lähes kolminkertainen 1980-lukuun verrattuna. Suurena syynä tähän on maan vähimmäistuomiojärjestelmä huumausainerikoksissa, joka on tärkeä osa Yhdysvaltojen huumeiden vastaista sotaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomareiden on pakko langettaa tietyt tuomiot huumausainerikollisille lieventäviä asiahaaroja huomioimatta tai tuomittavaa rikollista sen kummemmin arvioimatta. Nämä vähimmäistuomiot ovat myös hyvin pitkiä, jopa kymmeniä vuosia kestäviä. Tästä syystä Piperinkin asianajaja kehotti häntä myöntämään syyllisyytensä. Jos asia olisi mennyt tuomioistuimeen ja Piper olisi hävinnyt, hän olisi voinut joutua jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan nuoruuden virheestään. Jos hän taas tunnustaisi, Piper joutuisi varmasti vankilaan, mutta vain paljon lyhyemmäksi ajaksi. Piper luonnollisesti valitsi tunnustamisen.

Piper Kerman on kirjoittanut tarinansa todella hyvin. Kirja imaisee mukaansa vankilan muurien taakse ja kertoo hauskasti aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Kirjassa näkyy myös kirjoittajan itseironia. Hän kertoo hyvin alun pelostaan ja epävarmuudestaan, yrityksistään valmistautua vankilaan menoon ja pyrkimyksistään olla poliittisesti korrekti paikassa, jossa poliittisella korrektiudella ei ole mitään merkitystä. Alun vaikeus kuitenkin väistyy pikku hiljaa ja rutiinit ottavat vallan. Piper käy hänelle määrätyssä vankilatyössä, juoksee ja joogaa. Hän tajuaa, että tuomiotaan istuessa tulee hulluksi, jos ei sopeudu vankilaelämään ja sen rutiineihin. Sopeutumisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Aidan toiselle puolelle ei ole helppo palata vuosien jälkeen, jos kaikki elämä on ollut muurien sisäpuolella. Piper on harvoja onnekkaita, jolla on kihlattu, laumoittain ystäviä ja jopa työpaikka odottamassa hänen vapautumistaan. Useimmat eivät kuitenkaan ole niin onnekkaita.

Tuomionsa loppupuolella Piperin joutuu vapautusta edeltävään valmennukseen, joka on pakollinen kaikille vapautuville vangeille.  Valmennus osoittautuu kuitenkin lähinnä huonoksi vitsiksi. Kaikki tunnit ovat vankilan oman henkilökunnan pitämiä ja ensimmäisellä niistä ruokahuollon työntekijä kehottaa naisia kohtelemaan vartaloaan temppelinä, mutta ei kerro miten varattomat naiset saisivat hankittua terveydenhuollon palveluja. Toisella luennolla asumisesta puhui rakennus- ja huoltopalvelujen tyyppi, joka puhui eristyksistä, peltiverhoiluista ja parhaista kattomateriaaleista, mutta ei sanaakaan edullisen vuokra-asunnon hankkimisesta. Kaikki tunnit etenevät samaan tapaan eivätkä valmista naisia elämään tuomion jälkeen millään tavalla.

Piperin kertomuksen perusteella ei ole ihme, että suuri osa vangeista palaa bumerangina takaisin vankilaan. Jopa kaksi kolmesta vangista palaa kolmen vuoden sisällä takaisin vankilaan Yhdysvalloissa (Alakulppi 2009). Vaikka pohjoismainen järjestelmä saattoi yhdysvaltalaisesta vankilanjohtajasta vaikuttaa pöyristyttävän vapaamieliseltä, olisi ehkä silti järkevämpää keskittyä vähemmän rankaisemiseen ja enemmän ennaltaehkäisevään työhön – sillä voitaisiin jopa säästää veronmaksajien rahoja. Vankilajärjestelmän ylläpitäminen nimittäin maksaa Yhdysvalloille 68 miljardia dollaria vuodessa (Alakulppi 2009).

Vasta vankila näyttää Piperille mitä hänen huumausainerikollisuuden edistämisensä merkitsee monille ihmisille. Hän näkee ihmisiä, joiden elämän huumeet ovat tuhonneet ja käsittää omankin osuutensa vakavuuden. Hän kuitenkin toteaa, että hyödyllisempää olisi ehkä ollut määrätä hänet työskentelemään päihdeklinikalle kuin laittaa vankilaan. Päihdeklinikalla hän olisi todella nähnyt tekojensa seuraukset ja tehnyt jotain niiden korjaamiseksi sen sijaan, että istuisi kuluttamassa veronmaksajien rahoja vankilassa. Orange is the New Blackin parasta antia onkin sen kuvaus naisvankilan todellisuudesta ja järjestelmän järjettömyydestä. Järjestelmä on suunniteltu rankaisemaan, ei muuttamaan mitään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi ja voin myös todeta, että se on huomattavasti parempi kuin siitä tehty samanniminen sarja. Olen muutamien jaksojen verran sarjaa katsonut, ja vaikka se onkin ihan hyvä, ei se vedä vertojaan kirjalle. Todellisuus teki Piper Kermanin kirjasta kiinnostavan, mutta sarjassa tuo todellisuudentuntu hukkuu dramaattisten juonenkäänteiden ja liioitellun sentimentaalisuuden alle. Sarja on vain yksi keksitty vankilatarina muiden joukossa ja siitä ovat hukkuneet kaikki ne teemat, jotka tekivät kirjasta kiinnostavan.

Lukemisesta

Mun elämään tuli viime syksynä Netflix. Ja onhan se hirveän kiva ja kätevä. Hyvin saa sen kortilla olevan vapaa-aikansa käytettyä, laittamalla vaan aivot narikkaan ja katselemalla jotain aivotonta komediaa tai vaikka murhaajajahtia Tanskan ja Ruotsin välillä.

Mutta.

Miksi musta melkein joka kerta tuntuu kuin sarjojen katseluun käytetty aika menisi hukkaan?

Tätä sama tunneta ei koskaan tule kun oon hyvän tovin lukenut jotain kirjaa. Päinvastoin, olo on kirjanlukemisen jälkeen rentoutunut ja parhaassa tapauksessa mieli on sopivasti tyhjä. Eikä koskaan tunnu siltä kuin lukemiseen käytetty aika olisi mennyt jotenkin hukkaan. Pikemminkin saattaa tehdä mieli henkisesti taputella vähän itseään olalle onnistuneen ajanviettovalinnan johdosta. Johtuuko tämä jostain opitusta ajattelutavasta? Onko se kulttuurisidonnaista? Juontaako juurensa lapsuudesta?

Näitä mä oon tänään miettinyt.