Kunkku ja Kyrön vaihtoehtoinen maailman historia

Luinpa taas vaihteeksi Tuomas Kyröä. Tällä kertaa mukana ei kuitenkaan ollut jäniksiä tai mielensäpahoittavia vanhoja miehiä vaan ihan oikeita kuninkaallisia. Kyrön Kunkku (2013) kertoo Suomen historiasta, tarkemmin sanottuna kuningas Kalle XIV Penttisen ajasta. Kirja käy läpi niin kuningaskunnan kuin kuninkaankin vaiheita vuodesta 1947 alkaen aina vuoteen 2013 asti, jolloin kunkku irtisanotaan virastaan ja monarkia lakkautetaan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä historiallinen romaani, sillä se on myös suuri selviytymistarina, jossa entinen kuningas yrittää opetella elämään normaalia elämää ilman palvelijoita ja erityiskohtelua.

Vuonna 1947 Vantaalla kuninkaan hovissa syntyy kruununperijä Kalle XIV Penttinen. Suomi on Kyrön maailmassa vanha ja arvostettu kuningaskunta, jossa jo vuonna 1947 käydään kauppa, kehitetään hyvinvointia ja tuotetaan tasaiseen tahtiin veronmaksajia. Sillä aikaa kun muu maailma on sotinut, Suomesta on kehittynyt tärkeä tekijä musiikki-, elokuva- ja puunjalostusteollisuudessa.  Suomella ei ole vihollisia, toisinkin kuin naapurimaalla Ruotsilla, jolla ei mene niin hyvin. Ruotsin ja Norjan välisen sodan jälkeen usean sukupolven itsetunto-ongelmiin haetaan ratkaisua kotipolttoisella viinalla ja itsemurhalla. Sota tulee myös heijastumaan koko maan kehitykseen tulevina vuosikymmeninä.

Suomi siis kukoistaa ja sen kansalaiset ovat onnellisia. Eivät kuitenkaan aivan kaikki, sillä pian saamme huomata, ettei kuninkaan pojalla ole helppoa. Tulevasta kunkusta leivotaan edustuskelpoista aristokraattia, joka tulisi näyttämään tärkeältä vaihtelevissa tilaisuuksissa. Mikään hauska ei äidin mielestä sovi kuninkaallisen arvolle ja Vantaan linnan muurit eristävät kunkun kaikista muista lapsista. Muurien sisäpuolelta kunkulle löytyy vain yksileikkitoveri, imettäjän poika Heikki Kohtalonmäki. Kohtalokkaan lumipallosodan tuloksena kunkku joutuu kuitenkin eroon ainoasta ystävästään. Ainut lohtu kunkulle on Suomen kansallislaji tennis. Vuodet vierivät kunkun haaveillessa tennistähteydestä ja lyödessä tennispalloa kerta toisensa jälkeen kohti linnan muuria.

Koulussa kunkku kuulee entisten kuninkaiden valloitusretkistä ja sodista ja toteaa, että kuninkaallisena olossa on ehkä sittenkin puolensa. Valitettavasti Suomi on kuitenkin moderni kansakunta, jossa kuninkaan valtaoikeuksia on supistettu merkittävästi. Asioita määrää pääministeri ja kuningashuone toimii vain keulakuvana. Edes kruunua ja kärpännahkaviittaa ei saa käyttää kuin kruunajaisissa. Tämä karu totuus selviää kunkulle vasta aikuisena, sillä ahkeran pinnaamisen takia kunkku ei koskaan ollut paikalla kun asiasta kerrottiin koulussa. Todellisuus iskee kunkkua vasten kasvoja, kun hän aikuisuuden kynnyksellä joutuu kulkemaan pääministerin mukana edustustilaisuuksissa viihdyttämässä vanhoja tätejä. Hän ei tulisi valloittamaan uusia alueita tai aloittamaan sotia. Hänen tehtävänsä on edustaa.

Ei kunkunkaan elämä kuitenkaan ihan täynnä pelkkää tylsyyttä ja yksinäisyyttä ole. Hän nimittäin havaitsee, että nahkapaikkaisella takilla ja urheiluautolla saa naisia. Naiset kuitenkin tulevat lopulta koitumaan myös hänen tuhokseen ja romauttamaan kuninkaallisen kulissin: tulee potkut, vaimo jättää, lapset katoavat omille teilleen ja kunkku joutuu sossun luukulle. Onneksi kaiken kurjuudenkin keskeltä löytyy Helena, joka lupaa auttaa, jotta kaikki saataisiin jouluksi kuntoon. Kuninkaalliseksi kunkku ei kuitenkaan halua enää palata, sillä viimein hänellä on oma elämä, jota ei pääministerit tai äidit määräile.

Kyrön kirja on mielenkiintoinen vaihtoehtoinen maailmanhistoria. Se on hauska ja oivaltava, mutta silti sen lukeminen kesti ihan luvattoman kauan. Kirja on kevyt viisi ja puolisataasivuinen tiiliskivi, joka käy ehkä hieman liiankin tarkasti läpi kuningaskunnan ja kunkun vaiheita. Kirja ansaitsee ehdottomasti hyväksyvät arvostelut, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Kunkku pursuilee ideoita, satiiria, yhteiskuntakritiikkiä ja kuulostaa iltapäivälehtien lööpiltä. Tavallaan pidin kokonaisuudesta, mutta kaikkea oli ehkä vähän liikaakin. Kunkku on kuitenkin hyvä tarina julkisuudesta ja aseman tuomista odotuksista. Kunkku on nimittäin ihan tavallinen hölmöilevä tyyppi, joka pitää tisseistä, hampurilaisista ja tenniksestä, eikä kuninkuus tee hänestä mitenkään erityistä. Kyrön teos pohtii myös, mikä osuus kansakunnan historialla on sen tulevaisuudessa: olisiko Suomi ollut ilman sotia avoimempi ja positiivisempi, olisiko sota Ruotsissa saanut Abbankin laulamaan kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisiä lauluja?

Kun megapohatta nuorikon tapasi - ja kuinkas sitten kävikään: tarinoita erotiikasta

Nyt se tapahtuu. Olette nimittäin aikeissa lukea kauan odotetun arvosteluni viime vuosien kohutuimmasta trilogiasta, eli saanko esitellä - Fifty Shades of Grey! Ostin kaikki kolme kirjaa syksyllä kirpparilta varsin edulliseen pakettihintaan, mikä saattoi edesauttaa päätöstäni kotiuttaa kirjat. Ehkä toinen syy oli, että mieleeni pälkähti kerrankin olla perillä jostain viime aikojen khuulista jutusta ja tarkistaa että mistä sitä on oikein kohkattu. No oliko tässä jotain kohkaamisen aihetta sitten? Katsotaanpas.

Juoni itsessään tuskin tarvitsee hirveästi valottamista, mutta kaiken varalta homman nimi on tämä: nuori ja kokematon opiskelijaneitonen Anastasia kohtaa megarikkaan bisnespohatta Christian Greyn mennessään haastattelemaan tätä yliopistonsa lehteen. Nämä tuntevat välitöntä vetoa toisiinsa ja ajautuvat intohimoiseen suhteeseen. Vähitellen paljastuu, että Christianin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia, jotka uhkaavat kyyhkyläisten onnea. Välissä pannaan ja vähän kinkyillään ja elämä on yhtä auvoa ja silmiin tuijottelua, mut sit Christianilla on se fetissipakkomielle.

Laitan alkuun kirjojen lukemisen aikana tekemäni listan kirjan herättämistä ajatuksista:

• En mitenkään voi kuvitella miten kukaan vallasta juopunut (kirjailijan sanoja lainatakseni ”kreikkalaisen jumalan näköinen”), narsistinen lipeväkielinen multimiljonääritoimitusjohtaja voisi koskaan edes vilkaista kahta kertaa naista joka on auttamattoman kömpelö, ei saa sanaa suustaan ja jos saa niin ainoastaan töksäyttelee, punastelee lähes kroonisesti, on muotitiedoton ja töykeä. Ei sillä, minulla ei ole mitään näitä jälkimmäisenä mainittuja piirteitä vastaan itsessään. On vain absurdia ajatella, että tällainen pari koskaan ikinä syntyisi tosielämässä.
• Minäkertoja Anastasia pureskelee koko kirjasarjan ajan alahuultaan kuin pahinkin pakko-oireinen (teki jatkuvasti mieleni repiä se huuli irti pyytää nätisti lopettamaan). Ehdottomasti kroonisinta tämä alahuulen mussuttaminen on ensimmäisessä kirjassa, missä sen on ilmeisesti tarkoitus toimia kiihokkeena. Fail.
• Kirjoissa toistetaan muutenkin samoja käyttäymiskaavoja. En jaksa muistaa kuinka monta kertaa luin Christian Greyn ”silmien syttyvän ja hänen kävelevän määrätietoisesti kohti Anastasiaa eläimellisesti tuijottaen”. Olisi kivasti virkistänyt, jos joku kerta se fabio oliskin eksynyt kurssiltaan lähimmät kierreportaat kolisten alas.
• Se paljon puhuttu ja kohuttu jyystäminen on lopultakin todella aika turruttavaa. Puolivälissä toista kirjaa ainoa huvini seksikohtauksissa oli pistää merkille miten kirjoittaja yrittää epätoivoisesti venyttää seksisynonyymisanastoaan ja mitkä kaikki fantasiat juoksutetaan pikavauhtia lukijan silmille.
• Kirjailijan lempiväri taitaa olla vaaleansininen, sillä sitä viljellään kirjoissa todella paljon. Joka kolmas asia mitä kuvaillaan, oli kyse sisustuksesta tai alusvaatteista, tuntuu olevan vaaleansininen (loput värit ovat burgundinpunainen ja teräksenharmaa).
• Kuka sanoo BEIBE kenellekään?!?!? Teksti oli paikoin muutenkin niin vaivaannuttavaa ja myötähäpeää herättävää, että huomasin irvistäväni lukiessani. Monesti. Huomasin ilmehtiväni tuskissani varsinkin seksikohtausten aikana löpistyjen sanojen aikana. En ole varma pitäisikö kökköydestä syyttää suomentajaa, joka käsittääkseni joutui aikoinaan todella kiireellä suomentamaan koska kohu oli jo noussut ja suomenkieliset piti saada äkkiä markkinoille. 
• Ehkä häiritsevintä kirjoissa kuitenkin on se, että ne auttavat pitämään yllä illuusioita siitä, että nainen voisi muuttaa sen pahan mutta ah niin ihanan renttumiehen. Tiedättehän, sen kontrollitarpeisen, sairaalloisen mustasukkaisen seksimaanikon, joka haluaa hakata toisen heti kun saa pienenkin tekosyyn (”mut sen sisällä on eksynyt pieni poika joka haluaa vaan rakkautta!!1”). Kuinkakohan monta naista onkaan kärsinyt siitä, että kuvittelee narsistinen ja väkivaltainen miehensä joskus ottaisi ja muuttuisi, mutta sitä odotellessa tämä hakkaa koko perheensä lauantai-illan vakiohuvina.

Kovia sanoja. Näissä kirjoissa on se sama, selkeä vika josta puhuttiin jo jonkun arvostelun kohdalla aikaisemminkin: ne ovat kevyitä. Todemmin sanottuna Hömppää isolla höölla. Kirjoissa on ihmisten yleisimmät fantasiat kirjoitettuna ylös, oli kyse sitten seksihurjasteluista, toiveesta saada maistaa raharikkaiden elämää tai siitä että tulisi joku ja repäisisi irti tutusta ja turvallisesta, mutta kuitenkin vähän tylsästä elämästä. Kirjat edustavat kökösti kirjoitettua arjen eskapismia, mikä ei ole uusi asia eikä tietääkseni ole poistumassa kirjamarkkinoilta koskaan. Tällaisissa seksifantasioissa tai arjenpakolaisuudessa ei ole mitään vikaa ja suon sen mieluusti kaikille, mutta miksi minä sitten lähinnä ärsyynnyin lukiessani näitä kirjoja?

Varmasti yksi syy on se, että kirjat on yksinkertaisesti huonosti kirjoitettu. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, en tiedä onko suomennoksilla osaa tähän kökköyteen. Joka tapauksessa minua se kuitenkin ärsytti, mitä ei ainakaan auttanut se, että juoni itsessään oli kökköyden multihuipentuma. Mielestäni se vastasi uskottavuudeltaan lähinnä jotain saippusarjaa, sillä niin paljon siinä oli epäuskottavia ja vauhdikkaita tapahtumia. Lisäksi päähenkilöiden välillä ja heidän päänsä sisäisissä aivoituksissa oli niin paljon draamaa, että olisin itse todennäköisesti tuskastunut kuoliaaksi aikaa sitten samassa tilanteessa. Mutta jälleen kerran täytyy kysyä: miksi oli mukamas huono asia, että juoni oli täynnä erilaisia käänteitä ja henkeäsalpaavia tilanteita? Sillä sehän on juuri sitä mitä tämäntyyppisistä kirjoista haetaan. 

Loppujen lopuksi näiden kirjojen tärkein anti itselleni ei siis ollutkaan jalat alta vievät tunteet ja erotiikka, vaan se miten ne saivat minut miettimään asenteitani tämänkaltaisia kirjoja ja ylipäätään kevyttä lukemista kohtaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei ole olemassa objektiivista ja ultimaattista totuutta siitä, mikä kirjasta tekee hyvän vaan kyse on aina yksilön omista mieltymyksistä. Voin hyvin kuvitella, miksi kirjat ovat keränneet niin paljon lukijoita ympäri maailmaa: ne ovat yksinkertaisen helppoa lukemista ja tarjoavat samaistuttavia haavemaailmoja monille. Ja kuten sanottu, kaikesta dissaamiseta huolimatta ne eivät välttämättä ole yksiselitteisen huonoja kirjoja vaikken minä niiden viehätystä osannutkaan arvostaa. Siitä syystä annan trilogialle "meh-hylkeen":

Ps. Ajattelin aluksi otsikoida tämän tekstin karusti "viisikymmentä sävyä paskaa", mutta ajattelin että se olisi hieman vulgaaria. Höhö.

Ihminen on susi luonnolle

”Adventure is just a romantic name for trouble.”

Linnonaivot (2008) on Johanna Sinisalon kirja luonnon ja ihmisen kohtaamisesta. Luonto ei ole hyvä tai paha, mutta ihminen voi olla. Ihminen tunnetusti aiheuttaa käytöksellään suurta tuhoa tällä pallolla. Vaikka kuinka tietäisimme tekemisiemme vaikutuksesta ympäristöön, tarpeemme hakea mielihyvää saa meidät unohtamaan tekemämme vääryyden kerta toisensa jälkeen. Siksi maailmaa onkin niin vaikea pelastaa.

Jyrki ja Heidi tapaavat Hullussa Porossa huhtikuussa 2006. He alkavat seurustella, mutta Jyrkin matkustamista vaativasta työstä johtuen tapaamiset ovat melko epäsäännöllisiä. He kuitenkin viihtyivät yhdessä ja siksi Heidi kysyykin uhmakkaana, miksei hän voisi lähteä mukaan, kun Jyrki kertoo suunnitelleensa jo pitkään puolen vuoden matkaa, jonka tarkoituksena olisi vaeltaa maailman eri kolkissa vaativilla vaellusreiteillä. He eivät siis tunne toisiaan erityisen hyvin, mutta silti Jyrki ottaa ensikertalaisen, Heidin, mukaansa pitkälle vaellukselleen.

Jyrki ja Heidi toimivat vuorotellen tarinan kertojina ja kuvailevat kokemuksiaan matkalta ikään kuin päiväkirjaan. Tarina ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti aikajärjestyksessä vaan välillä poiketaan selvittämään miten Jyrki ja Heidi tapasivat tai mitä aiemmalla vaelluksella tapahtui. Linnunaivot keskittyy kuitenkin enimmäkseen kertomaan Jyrkin ja Heidin kymmenenpäiväisestä vaelluksesta Southwest National Parkissa Tasmaniassa. Alkuvuodesta 2007 heidän ensimmäinen etappinsa oli Uudessa-Seelannissa. Ensimmäiset vaellusreitit eivät kuitenkaan olleet  Jyrkin mielestä juuri muuta kuin sunnuntai patikoijille tarkoitettuja, sillä noilla reiteillä näkyy kaikkialla ihmisen jälki: on pitkospuita, portaita, retkeilymajoja ja leveitä hoidettuja polkuja.  Jyrki haluaa vaeltaa paikassa, jossa voi tuntea olevansa yksin luonnon kanssa. Hän haluaa extreme-kokemuksen ja päättää siksi, että seuraava vaellus tapahtuu Tasmanian villissä erämaassa.

Jyrki on äärimmäisen tarkka ja lähes kontrollifriikki varusteiden ja koko vaelluksen suunnittelun suhteen. Ruokaa ja varusteita otetaan mukaan vain välttämättömin, sillä grammaakaan ei kanneta turhaan mukana. Moneen tilanteeseen on kuitenkin varauduttava, jotta ihminen pärjäisi luonnossa ilman totuttuja infrastruktuureja. Vaeltajien säännöt ovat luonnonpuistossa tarkkoja, mutta niiden ei kuitenkaan ole tarkoitus kiusata ihmisiä vaan suojella luontoa. Kaikki mikä tuodaan alueelle, tulee myös viedä pois, roskat mukaan lukien. Omat jätöksetkin pitäisi haudata, jotta luonnon tasapainoa ei järkytettäisi. Jyrki on ehdoton näistä patikoijien ja luonnonpuistojen säännöistä, mutta Heidi ei jaksa olla yhtä tarkka. Heidi on kokematon, mutta hänellä toisin kuin Jyrkillä on enemmän luovuutta kun tapahtuu jotain odottamatonta, mihin ei ole jo suunnitteluvaiheessa osattu varautua.

Sinisalon läpimurto oli vuonna 2000 ilmestynyt Ennen päivän laskua ei voi, joka käsitteli myös ihmisen ja luonnon suhdetta. Kirja yhdistää yliluonnollista ja luonnollista ja yrittää kertoa, ettei villiä luontoa voi kahlita. Linnunaivoissa samat teemat toistuvat, mutta lisäksi Sinisalo puhuu ihmisten häikäilemättömyydestä luontoa kohtaan. Kirjassa Jyrki paheksuu ihmisten tapaa kesyttää, massamurhata, luontoa miettimättä seurauksia. Eurooppalaiset saapuivat aikoinaan Australiaan valloittajana, jotka päättivät kesyttää villin mantereen ja sen ikivanhan maaston. Maata raivattiin, vaikka sitä kaikkea ei edes koskaan alettu viljelemään. Näin ei kuitenkaan ole tehty vain Australiassa vaan kaikkialla mihin ihminen on jalkansa asettanut. Kirjassa Sinisalo ihmettelee Jyrkin äänellä onko talvisin Lapinkin kansoittavat turistit koskaan nähneet raiskattuja tuntureita tai Alppeja kesäaikaan. Niiden rinteillä ei ole jäljellä kasvillisuutta sitomassa maata vaan vesi rapauttaa rinteet ja hautaa kylät mutaan.

”`Älä tee tuota. Älä ikinä´, mies sanoi. 

Tunsin kuinka punastuin korviani myöten. 

`Mikä hätänä?´onnistuin saamaan suustani. 

`Se on kea.´ 

Kii-a. Tajusin heti, että lintu on saanut nimensä oman ääntelynsä mukaan.
Mies oli ranger, puistonvartija, joka asui Luxmoorin majalla sesonkiaikaan. `Kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Ja sitten ne kehittävät sijaistoimintoja.´ 

Ranger kertoi, että keat elävät vain tuhannessa metrissä ja siitä ylöspäin. Ja ne ovat fiksuja ja ilkeitä kuin mitkä.”

Nykyaikainen elämänmeno ei tarjoa länsimaissa haasteita ihmisellekään ruuanhankinnan tai muiden peruselämänedellytysten suhteen, joten selviytymistaistelut ja onnistumiskokemukset on haettava muualta. Rangerin kuvaus keasta muistuttaa kovasti ihmisen käytöstä. Se muistuttaa turhautunutta nuorta, joka saa kaiken tarvitsemansa kun vain vähän vetoaa isäänsä. Ruuan eteen ei tarvitse tehdä mitään, joten jää paljon aikaa muiden kiusaamiseen. Ihmiset ovat usein elukoita.

Linnunaivot oli erikoinen kirja. Se oli tavallaan ihan hyvä. Se ei venyttänyt tarinaa liikaa ja oli jotenkin oudon kiehtovaa lukea vaativasta vaelluksesta ikään kuin matkapäiväkirjana. Aihe on luonnollisesti myös tärkeä. Kirjalla oli siis oma viehätyksensä, mutta ei se kuitenkaan mitään maailmoja mullistavaa esittänyt. Kummallinen kirja oli siksi, että se eteni hyvin tasaisena eteenpäin kuin vaeltaja, jonka jalan on vain noustava toisen eteen. Vasta lopussa tarina tiheni hetkeksi ennen päätöstään. Sinisalo heittää ilmoille myös jotain, minkä voisi tulkita yliluonolliseksi, mutta tämä tarinan juonne jää lähinnä vain viittaukseksi ja lukijan arvailtavaksi. Suosittelen kirjaa, sillä se tarjoaa jotain hieman poikkeavaa normaalista tarinoiden virrasta. Loppuun on vielä mainittava, että Sinisalon taustatyö kirjaa varten on aika perusteellista, sillä hän on todella kulkenut saman todellisuudessakin äärimmäisen vaativan vaellusreitin, jonka Jyrki ja Heidi kirjassa kulkevat.

Revolutionary Road / Ole luonani aina

Olen viimeksi lukenut kaksi erittäin hyvää kirjaa. Korjaan, ÄÄRIMMÄISEN hyvää kirjaa. Kovia sanoja, tiedän, mutta nyt ovat ne paikallaan.

Ensimmäinen oli Richard Yatesin klassikko Revolutionary Road. Missä lie tynnyrissä olen elänyt, mutten tiennyt kirjan klassikkostatuksesta ennen kuin sen jälkisanoissa. Tarina oli tuttu Sam Mendesin erinomaisesta filmatisoinnista, minkä vuoksi kirjaan tartuinkin. Mutta kas, sehän onkin kirjoitettu jo vuonna 1961! Tämä vain paransi kirjan pisteitä silmissäni, sillä mielestäni se on kirjoitettu aikaansa nähden modernisti ja on kestänyt erinomaisesti aikaa (taitaa olla klassikon määritelmiä nuo, krhm...). Jokatapauksessa; kirja kertoo Frankin ja Aprilin haaveista, murenevasta avioliitosta ja elämästä Amerikassa 50-luvulla. Kieli on todella hyvää ja Yates kuvailee henkilöhahmojaan viiltävän terävästi, sekä maalaa heistä peiliäkin tarkempaa kuvaa. Suosittelen siis lämpimästi!

Toinen kirja, jonka sain päätökseen tänä aamuna, oli Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Aloin lukea tätä, koska olin kuullut kirjasta tehdystä elokuvasta ja sen antiutopistinen ote vaikutti mielenkiintoiselta. Kirja kertoo Englannin sisäoppilaitoksessa kasvavista lapsista, joita odottaa heidän varttuessaan karmaiseva kohtalo. En kuitenkaan sitä ala tässä avaamaan sen enempää jotta mahdolliset yllätykset säilyvät pimennossa. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä oli erinomaisen hyvä kirja, jonka kuitenkin meinasin lopettaa kesken heti alkuunsa. Minäkertoja nimittäin kuvaa tapahtumia päähenkilöiden lapsuudesta asti ja jotenkin lasten ja teinien maailma ei vaan jaksa kiinnostaa mitenkään päin. Eteenpäin lukeminen kuitenkin kannatti, sillä tämä pohjustus antoi kuin antoikin tarinalla syvyyttä ja loppujen lopuksi tarina ja sen kerronta tekivät minuun syvän vaikutuksen. Kerronta on melankolisen asiallista ja toteavaa, mikä on melkein hätkähdyttävä vastakohta tarinalle. Harvoin tulee tuijotettua hetki seinää ja mietittyä kirjaa kun saa jonkun luettua loppuun, mutta tämän kohdalla kävi näin. Eli huhhuh. Lienee tarpeetonta sanoa, että suosittelen tätäkin kirjaa!

Olen muuten huomannut, että mulla menee genremieltymykset jotenkin kausittain elämäntilanteiden kanssa. Viime vuonna, kun tuntui että elämä jotenkin polkee paikallaan, valitsin mieluiten trillereitä ja kauhukirjoja. Ehkä siis halusin tätä kautta jännitystä elämään? Nyt kun parisuhde on kaukotilassa ja elämä on täynnä kaikenlaista menoa ja meininkiä, luen mieluiten ihmissuhteita käsitteleviä kirjoja ja draamaa (lue: rauhallisempaa) lukemista. Hassua.

Peruskauraa

Käteen tarttui iltalukemiseksi melko randomilla Pirkko Arhippan dekkari Tii Taa Taneli (2013). Lyhyestä virsi kaunis, joten tyydyn vain toteamaan, että I´m not impressed. Melko lyhyt ja nopealukuinen dekkari, jossa ei ollut oikeastaan mitään omaperäistä tai kekselijästä. Kaksi naispoliisia, vanhempi ja nuorempi, saavat ratkaistavakseen murhan, joka on tapahtunut golf-kentällä. Kentän omistajista löytyy liuta epäiltyjä ja kirja tuntuu hieman kumartavan Agatha Christien suuntaan käydessään läpi epäiltyjä. Välillä kurkistetaan myös tapausta ratkovien poliisien yksityiselämään, mutta vain pintapuolisesti, ja nämä pätkät keskittyvät lähinnä kertomaan heidän arkielämästään. Useissa kohdin viitataan myös ajankohtaisiin uutisiin ja tapahtumiin, millä kirjoittaja on varmaankin halunnut sitoa tarinan tähän aikaan ja tuoda sen lähelle lukijaa.

Kaiken kaikkiaan kyseeessä oli niin perinteistä linjaa edustava dekkari, ettei se ansaitse juuri ylistyksiä. Kyllä sen luki, mutta mitään uutta tai innovatiivista tarina tai kerronta ei tarjonnut. Arhippa on ilmeisesti kirjoittanut kokonaisen sarjan näiden naispoliisiensa ympärille ja aiempiin tapahtumiin viitattiin muutamaan otteeseen - ne taitavat nyt kuitenkin jäädä minulta lukematta.

Layla

”`Kurdi elää suvulleen´, bursalainen sanoi. Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”

”Minut kihlattiin kehdossa” Tätä viisitoistavuotias Layla ajattelee hääyönsä jälkeisenä aamuna ja tuosta aamusta alkaa Laylan koettelemukset. Jari Tervon Layla (2011) kertoo kurditytöstä, jonka aviomies hääyönaamuna raivostuu kun lakanoihin ei ole sotkeentunut verta. Layla ei tiedä mitä väärää hän on tehnyt, mutta tiukasti perinteitä vaalivassa kurdisuvussa tämä aiheuttaa skandaalin, yhden miehen murhan ja Laylan kuolemantuomion. Veli Nasir kuitenkin auttaa Laylan pakoon viime hetkellä.

Layla on asunut koko siihen astisen elämänsä Istanbulissa, mutta kuitenkin siitä eristettynä. Layla asui sukunsa gecekondussa, jota ympäröi vuoden 1999 maanjäristyksen rikkomasta tiilistä, laudanpätkistä ja raudankappaleista rakennettu muuri. Naisen tehtävät rajoittuvat gecekondussa börekin leipomiseen, naimisiin menemiseen hänelle valitun miehen kanssa ja tämän miehen hänelle siittämien lasten hoitamiseen. Häidensä jälkeen Layla joutuu pakenemaan sukunsa luota ja passittomana hän joutuu ihmissalakuljettajien käsiin ja orjatyövoimaksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Laylan pakomatkalla on kuitenkin määränpää. Hänelle on kerrottu Finlandiyasta.

”Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. 

Se oli Finlandiya. 

Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finlandiyaa. – Reisien pönkittämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen.”

Tämä kenraali, erään ihmissalakuljettajan isä, kehuu suomalaisia miehiä Apollon kaltaisiksi: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat lämpimät kädet. Eivätkä suomalaiset naisetkaan miesten varjoon jääneet kauneudessaan. Kenraali kertoo, että Finlandiyassa jokainen mies ja nainen osaa lukea ja kirjoittaa. Ihmissalakuljettaja lisää isänsä ylistykseen, että Finlandiyassa jokainen ulkomaalainen saa valtiolta rahaa niin paljon kuin tarvitsee, sillä suomalaiset pitävät ulkomaalaisista. ”Asunto, ruoka ja juoma ovat ilmaisia. Töitä ei ollut pakko tehdä päivän kuumimpaan aikaan. Suleimanin aiemmat, tyytyväiset asiakkaat olivat kertoneet niin.” Niin alkaa Laylan matka kohti Finlandiyaa. Se kulkee pienellä laivalla keskellä yötä Turkista Kreikkaan, rekalla Kreikasta Saksaan ja lautalla Saksasta Finlandiyaan. Jokainen etappi on maksettava työllä, sillä mitään muuta Laylalla ei ole tarjota.

Tässä kohtaa osaat jo varmaan päätellä, arvoisa lukija, että Layla joutuu pettymään tähän kylmään pohjolan nurkkaan. Tämä ei osoittaudu sen ystävällisemmäksi paikaksi kuin muutkaan. Layla saa kyllä katon päänsä päälle, mutta hän joutuu myös ähkivien suomalaismiesten alle.

Tervon kirja on tarina ihmiskaupasta. Maailmassa on nykyään enemmän orjia kuin koskaan, vaikka orjuus onkin kielletty kaikkialla maailmassa. Kahleet ovatkin poissa, mutta niiden tilalle ovat tulleet pelko, eristäminen, kiristäminen, riippuvuus, pakottaminen ja valheelliset lupaukset paremmasta elämästä, jotka saavat useimmat taipumaan. Orjuuden nimet ovat myös vaihtuneet velkaorjuudeksi, ihmiskaupaksi, lapsityövoimaksi ja pakkoavioliitoiksi. Suurin osa orjuudessa elävistä on naisia ja tyttöjä. (Huhtanen, A-M. HS, 5.10.2014. ”Orjia on enemmän kuin koskaan – Meeri Koutaniemikuvasi vapautettuja kotiorjia”) Se laittaa miettimään tätä meidän paljon puhutun sivistyksemme tasoa.

”`Jumala on ihmisen näkymätön mielikuvitusystävä. Ruokapöydässä sillä on oma tyhjä tuoli. Siihen ei saa kukaan istua ettei istu Jumalan päälle´, Helena sanoi. 

Kukaan ei henno  kertoa ihmiselle ettei hänen ystäväänsä ole oikeasti olemassa. Se juttelee sille vakavissaan ja kertoo kaikille mitä Jumala juuri äsken oli mieltä mistäkin asiasta, kuten mustien homojen adoptiohaluista. -- 

Helena kertoi olevansa papin tytär. Siksi häntä erityisesti viehätti kristinuskon mittasuhteettomuus. 

Kristinuskon kovasti mainostetut kaksituhatta vuotta kattoivat ihmisen ajasta maapallolla 0,2 prosenttia.”

Tervon Layla ei kuitenkaan kerro ainoastaan nuoresta kurditytöstä vaan se valottaa myös muutamien onnettomien suomalaisten sielujen elämää. Yksi näistä on Helena: prostituoitu, juoppo ja kuusivuotiaan pojan äiti, jolta on evätty huoltajuus. Toinen on Armonlahti: parittaja ja konkurssin tehnyt yrittäjä, joka yrittää pelastaa vanhempiensa kodin pankin kynsistä. Orjuus ei ole kadonnut tästä Apollojen kansoittamasta maastakaan.

Jostain syystä kesti hetken ennen kuin Tervon Layla imaisi kunnolla mukaansa. Kun se sitten sen teki, kirjaa oli pakko lukea yötä myöten, koska ei sitä malttanut lopettaakaan. Laylasta tulee väkisinkin mieleen kirja, jonka joskus muinoin luin. Se oli Herbjörg Wassmon kirjoittama Lasi maitoa kiitos (2009) ja minä inhosin sitä koko sydämestäni. Se kertoo 15-vuotiaasta liettualaisesta Dortesta, joka sinisilmäisyyttään joutuu ihmiskaupanuhriksi. Pienellä paikkakunnolla hyvin köyhissä oloissa asuva Dorte tarttuu syöttiin kun hänelle tarjotaan tarjoilijan töitä Tukholmasta. Hänen passinsa kuitenkin viedään ja hänet pahoinpidellään ja raiskataan lukuisia kertoja kuten monet muutkin hänenkaltaisensa tytöt ja viedään lopulta Norjaan myyntiin.

Wassmon kirja oli kammottavan realistinen kuvaillessaan nuorentytön onnetonta matkaa, jossa asiat kääntyvät jatkuvasti huonompaan suuntaan. Pahinta kirjaa lukiessa oli varmaankin se, että tiesi niin monien joutuvan samanlaisiin kärsimyksiin tosielämässä. Tervon Layla ei ole niin synkkä tai mustavalkoinen kuin Lasi maitoa kiitos. Ei Laylakaan onnellinen kirja ole – ei kirja orjuudesta ja naisten huonosta asemasta kovin onnellinen voikaan olla – mutta kaiken synkkyyden keskellä Tervo osaa olla myös hauska.

”´Jokaiselle kebabille oli tässä maailmassa varras.´ 

Näin bursalainen kertoi setänsä opettaneen, kun bursalaisen äiti oli pyytänyt tätä kertomaan kukista ja mehiläisistä ja elämän tosiasioista.”

Tervon kirja on tarina naisten asemasta. Täällä pohjolan perukoilla on helppo paheksua kunniamurhia, jonka uhriksi Laylakin meinasin kirjanalkumetreillä joutua. Kuitenkin kun asiaa tarkemmin miettii, eivät ne täältäkään mihinkään ole hävinneet, ne ovat vain saaneet toisen nimen.

”Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyassa miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin. Mitään he eivät muistaneet. He eivät kestäneet, että heidän naisensa menivät sänkyyn toisen miehen kanssa. Entä Ranskassa? Siellä naisen tappaminen on crime passionelle, intohimomurha, ei kunniamurha. Se on muka ihan eri asia, vaikka se on ihan sama asia.”

Pahoittelen tämän postauksen valtaisaa sitaattien määrää ja jäätävää pituutta, mutta Tervolla on vain niin hyvin sana hallussaan, etten voi olla nostamatta esiin joitakin erityisen oivaltavia kohtia. Näin kävi viimeksikin kun aloin kirjoittamaan Tervon kirjasta. Jotenkin se mies vaan näköjään on tarttunut aiheisiin, jotka saavat myös allekirjoittaneen paasaamaan. Ja jotta jäisi tunne, että mekin voimme edes johonkin vaikuttaa linkaan tähän Kepa Ry:n listauksen hyväntekeväisyys joululahjoista. Sieltä löytyi todella inspiroivat listaukset sekä ekologisia lahjoja että hyväntekeväisyyslahjoja meille, joilla on jo kaikki elämisen kannalta olennainen.

 Vielä kertakiellon päälle.

”Jumala ei tehnyt ihmistä omaksi kuvakseen. 

Vanhat miehet tekivät Jumalan omaksi kuvakseen.”

Aamen.

Älä katso taakseesi

Halusin helppoa lukemista joten tartuin aikaisemmin kirpparilta mukaan lähteneeseen Karin Fossumin romaaniin Älä katso taaksesi. Tämä on osa Konrad Sejer -dekkarisarjaa ja Fossumista onkin ollut täällä puhetta aikaisemminkin. Synopsis yhdellä virkkeellä: jossain Norjan pikkukaupungissa löytyy murhattu teinityttö ja hiljalleen alkaa paljastua, että takana on paljon muutakin.


Pikakelauksella loppuun: täytyy sanoa, että kirja oli mielestäni erittäin perustasoa. Juoni ei mikään kummoinen, hahmot eivät herättäneet erityistä kiinnostusta ja miljöönä oli pikkuhiljaa tutuksi käyvä jokin pohjoismainen maa (jostain syystä Norja ja Ruotsin lappi tuntuvat hyvin samanlaisilta päässäni, vrt. Åsa Larssonin dekkarit). Ihan hyvin kirja kuitenkin soveltui aamupalapöytään lukemiseksi ennen kukon pieremää, kun aivot kävivät vielä tyhjäkäynnillä mutta jotain halusi lukea. Eli ei huono (sijoittuu mielessäni Larssonin [paras] ja sen yhden [se Rebecka vai mikä, se liian tarkkaan selittäjä?] väliin).

Oikeastaan haluaisin laittaa tähän sellaisen "MEH"-hylkeen. Tänne ehkä tarvitaan sellainen...

Ja hei: protestoin kirjan loppua. Kuinka ärsyttävää jättää loppu noin roikkumaan?!