Mielensäpahoittaja

Tämänkin kirjan olen kuunnellut enkä lukenut. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010) on lukenut nauhalle Antti Litja, joka myös esittää pääosaa vastikään teattereihin ilmestyneessä kirjasta tehdyssä elokuvassa. Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias vanha jäärä, joka kirjoittaa ahkeraan yleisönosasto kirjoituksia, jotka hän aloittaa aina klassisella lauseella ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä lumesta, jonottamisesta, kalkkunasta jouluna, julkisilla paikoilla imettävistä äideistä, junan vessan automaattisesti avautuvasta ovesta, Arvi Lindin eläköitymisestä, ja siitä, että konduktöörit eivät enää tee reikiä lippuihin.  Valitusvirsi alkoi siitä kun lääkäri kehotti muuttamaan ruokavaliota. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ruokavaliotaan ala muuttamaan, (se on perunaa ja ruskeakastiketta sekä sesongin mukaan vaihtuvaa lisuketta) vaan hän alkaa rehellisesti valittaa. Patoumat ne on mitkä suonet tukkii. Ensin valitusta kuunteli emäntä ja Mielensäpahoittajan paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä, mutta emäntä joutui hoitokotiin ja Yrjänä mullan alle. Sen jälkeen valitus siirtyi yleisönosastoille.

”Ei ruoka maksa liikaa. Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen. Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuoteen -14.”

Mielensäpahoittaja on monessa asiassa viisasmies, joka puhuu omavaraisuuden, kohtuullisuuden ja luonnon kunnioittamisen puolesta. Hän on kuitenkin myös koominen jäärä, joka ei ymmärrä nykymaailman menoa. Maailma muuttuu, mutta Mielensäpahoittaja ei. Kirja on ehdottomasti hauska ja se hauskuus syntyy Mielensäpahoittajan ehdottomasta vakavuudesta. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä riipaisevampia sävyjä se saa. Mielensäpahoittaja on pohjimmiltaan yksinäinen vanha mies, jonka lapsetkin asuvat kaukana vanhasta isästään, vaikka mitäänhän Mielensäpahoittaja ei kellekään myönnä.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä myös siitä, että hän kaatuu saunan portaissa. Sairaalakeikkahan siitä tulee kun nuohooja kolmantena päivänä löytää Mielensäpahoittajan. Hyvä, että löysi, vähän sitä joutui jo pohtimaan, että pitäisikö siinä alkaa huutamaan. Lonkkahan siinä menee uusiksi. Lapset alkavat tosissaan pohtimaan, että pärjääkö isä enää yksin. Kotiapu päästetään pitkin hampain apuun ja kerta viikkoon saa riittää, mutta lopulta kotiavun naisesta muodostuu Mielensäpahoittajalle hyvin tärkeä ihminen. Mielensäpahoittaja on hyvin hauska kirja, mutta pohjimmiltaan se kertoo myös vanhuudesta ja sen tuomasta yksinäisyydestä kun sekä läheiset että tuttu maailma katoavat. Tuleeko meistä samanlaisia viidenkymmenen vuoden päästä? Ajaako maailma ohi ja me jäädään köröttelemään perässä?

Mielensäpahoittajaa kuultiin alun perin vuonna 2009 Ylen Radioteatterissa juurikin Antti Litjan tulkitsemina viidenminuutin kuunnelmina. Vasta vuotta myöhemmin Mielensäpahoittaja ilmestyi kirjana. Pidin kirjasta hyvin paljon ja sen loistavuutta lisäsi varmasti myös se, että kuuntelin sen äänikirjana, jossa pääsee nauttimaan Antti Litjan loistavasta roolisuorituksesta. Antti Litja oli hyvä myös roolissaan kirjan elokuvaversiossa, mutta elokuvaan tarinaa oli muutettu melkoisesti. Hauska elokuvakin oli, mutta paljon dramaattisempi ja suurieleisempi teos kuin kirja. Elokuvassa Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa ja joutuu sen vuoksi lähtemään poikansa luokse Helsinkiin, missä miniän ja Mielensäpahoittajan maailmankuvat joutuvat törmäyskurssille. Elokuva vääntää vitsiä maaseudun ja nykyaikaisen kaupunkilaisuuden kohtaamisesta, mikä ei varsinaisesti ole kauhean uraauurtava ajatus.

Kyllä Tuomas Kyrö on ihan hyvä jätkä, sen tämäkin kirja osoittaa. On hauskaa miten juuri Mielensäpahoittajasta on tullut Kyrön tunnetuinta materiaalia, joka on taipunut kaikkeen kuunnelmista, kirjoihin, teatteriin ja valkokankaalle. Mielensäpahoittaja ilmeisesti iskee johonkin kansan syviin riveihin, joko hänen jutuilleen nyökyttelee tai nauraa tai molempia, mutta kylmäksi ne eivät varmaan kovin monia jätä.

Vuoden paras leffa

Käytiin kattomassa viime viikolla ehkä vuoden paras leffa. Se oli Christopher Nolanin ohjaama Interstellar (2014), joka kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ruoka on loppumassa maapallolta. Ihminen on lakannut kurkottamasta tähtiin kiireellisempien asioiden painaessa päälle (lue: nälkä), mutta ihmiskunta saa vielä uuden tilaisuuden pelastautua kun avaruudesta löydetään madonreikä, jonka kautta on mahdollista kulkea toiseen galaksiin. Tarinan päähenkilö Cooper (Matthew McConaughey) jättää lapsensa vastahakoisesti maanpinnalle lähteäkseen etsimään ihmisille uutta kotia ja pelastaakseen lapsensa kaikkien muiden ihmisten ohella.

Tarina on täyttä scifiä painovoimanoikutteluineen ja madonreikineen ja voisi olla täyttä skeidaa, jos se ei olisi kirjoitettu niin hyvin. Kaikki hämmentävät scifi-asiat ovat nimittäin täysin loogisia tarinan maailmassa, ja vaikkeivät olisikaan, tarina on niin hyvä, ettei siitä välitä. Tarina on pohjimmiltaan kertomus isän rakkaudesta lapsiinsa – tarina rakkauden voimasta, mikä saa useimmiten vain nolostumaan tekijöiden puolesta. Nolanit ovat kuitenkin kirjoittaneet niin uskomattoman hienon tarinan, ettei muista edes pyöritellä silmiään leffaa katsoessaan.

Interstellar saa väistämättä ajattelemaan maailman tuhoa. Interstellarin maailmanloppuvisiot ovat nimittäin hyvin uskottavia. Elokuvassa ruokaviljoihin on levinnyt tauti, joka tekee kaiken muun paitsi maissin viljelyn mahdottomaksi. Ruokaa ei ole riittävästi ja maailma kaipaa ainoastaan uusia maanviljelijöitä, jotta kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan. Maa on myös niin köyhtynyttä ja kuivaa, että suuret hiekkamyrskyt ovat muuttuneet arkipäiväksi maanasukkaille. Tätä tulevaisuuden kuvaa ei ole vaikea uskoa kun tietää miten häikäilemättömästi maapallon resursseja käytetään. Jos et siis vielä potenut maailmantuskaa, niin tämän jälkeen aivan varmasti.

Elokuva ei ollut 3D:nä, mikä oli äärimmäisen hyvä asia. Elokuva oli komeannäköinen ilmankin ylimääräisiä 3D-hässäköitäkin, mutta vielä kuvaakin tärkeämmäksi nousi mielestäni äänimaailma ja sen luoma tunnelma. Elokuvan äänimaailma täydensi loistavasti tarinaa ja sai kylmät väreet menemään selässä. Jos jokin leffa kannattaa mennä katsomaan teatteriin, niin se on tämä. Elokuva imaisi mukaansa aivan totaalisesti, ja kun se loppui, oli suorastaan vaikeaa tehdä jotain niin arkista, kuin mennä kotiin syömään iltapalaa.

Matthew McConaughey oli minun mielessäni aina ollut vähän ärsyttävä ja ylimielinen näyttelijä, joka ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa – kunnes katsoin Dallas Buyers Clubin (2013). Se oli hämmentävän hyvä elokuva ja McConaughey todella osasi asiansa, mutta niin osasi Jared Letokin, joka oli leffassa sivuosassa. Molemmat taisivat saada Oscarit roolisuorituksistaan. Se oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita leffoja, nyt kun kerran ruvettiin ylistämään. Aivan yhtä hyvään suoritukseen McConaughey yltää mielestäni myös Interstellarissa. Ja kun kerran siirryin jo viime vuoden parhaisiin leffoihin, niin The Wolf of Wall Street oli myös mainio. Siinä taas Leonardo DiCaprio pääsi näyttämään uusia puolia itsestään ja sai minut arvostamaan työtään aivan eritavalla kuin ennen.

Mikä tämän hyvien leffojen manifestiksi muuttuneen arvostelun tarkoitus nyt siiten oli? Sen tarkoitus saada kaikki ah-niin-monet lukijat menemään leffateatteriin kokemaan Interstellarin, mutta se on myös muistilappu itselleni hyvistä leffoista, joita olen katsonut. Aina välillä nimittäin tuntuu, etten muista koko leffaa nähneenikään enää muutaman viikon päistä, vaikka kuinka hyvä olisi ollut. Pitäisi varmaan alkaa pitämään jotain listaa nähdyistä leffoista.

P.S. On tänä vuonna tullut kyllä muitakin hyviä leffoja: Grand Budabest Hotel ja usko tai älä The LEGO Movie, joka oli loppujen lopuksi hämmentävän hauska kun pääsi ensin yli alusta ja ymmärsi kuinka kieliposkessa koko juttu on tehty. Ja pakkohan se on myöntää, että vuotta ja elokuvia on vielä jäljelläkin.

Agatha Christien mysteerit

Ennen kuin lähdimme reissuun viimeksi, matkakumppanini sai neronleimauksen ja latasi puhelimeensa pari alennuksessa ollutta äänikirjaa. Neron työksi tätä voi kutsua siksi, että bussissa lukiessa tulee pahaolo – äänikirjoja kuunnellessa ei. Otimme siis molemmat kuulokkeet mukaan ja sellaisen jakajan, että saatiin kahdet kuulokkeet yhteen puhelimeen, ja tadaa! – niin oli matkustamisesta, sen sisältämästä odottamisesta ja loputtomasta istumisesta tehty paljon hauskempaa.

Nuo kaksi matkalle päätynyttä äänikirjaa olivat Agatha Christien Askel tyhjyyteen (1934, Why Didn´t They Ask Evans?) ja Idän pikajunan arvoitus (1934,  Murder on the Orient  Express). Sattumalta alennuksesta löytyi kaksi peräkkäin samana vuonna julkaistua kirjaa Christien mittavasta tuotannosta. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.  Ilmeisesti vain Raamattu, Jules Vernen kirjoja ja Harry Pottereita on käännetty useammalle kielelle. Kukapa ei siis olisi koskaan kuullut tai lukenut Agatha Christietä – dekkarikuningatarta.

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on yksi suosikkikirjoistani, mutta muuten Christien kirjoista ei ole yksikään noussut merkittävästi muiden yläpuolelle, vaikka niitä useampia olen lukenutkin. Pidän kuitenkin Christien tyylistä: kiemuraisista juonista, mahdottomista mysteereistä ja tunnelmasta, joka on sekoitus jännitystä, huumoria ja vuosikymmenten takaista englantilaista kohteliaisuutta. Christien kirjaan tarttuessaan tietää mitä saa, mutta se ei ole huono asia. Niissä on jotain tuttua ja turvallista, niiden avulla teet aikamatkan aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, joka pysyy aina samanlaisena. Kirjat ovat kestäneet aikaa, sillä mysteeri ei vanhene. On aina yhtä hauskaa yrittää ratkaista kuka oli murhaaja, sillä toisin kuin monissa nykydekkareissa, joissa yksi johtolanka vie toisen luo, niin Christien kirjoissa kaikki epäillyt esitellään jo kirjan alussa.

Ensimmäisenä kuuntelimme reissussa kirjan Askel tyhjyyteen. Sitä luki ihanan unettavalla äänellä Lars Svedberg.  Tarina alkaa kun pikku kaupungin papin aikuinen poika Bobby löytää golf-kaverinsa kanssa kuolemaisillaan olevan miehen, joka on pudonnut jyrkänteen reunalta alas. Bobby jää loukkaantuneen miehen luokse sillä välin kun hänen ystävänsä lähtee hakemaan apua. Jyrkänteeltä pudonnut mies on tajuton, mutta hän palaa tajuihinsa vielä hetkeksi ennen kuolemaansa ja kysyy ”Mikseivät he hakeneet Evansia?” Tämän mystisen kysymyksen jälkeen mies kuolee. Tapaus näyttää onnettomuudelta kunnes joku yrittää murhata Bobbynkin. Jyrkänteeltä pudonneen miehen tapaus on kuitenkin jo viranomaisten puolesta selvitetty, joten Bobby ja hänen ystävänsä Frankie alkavat leikkimään salapoliiseja.

Monissa Agatha Christien kirjoissa on päähenkilönä jompikumpi hänen kuuluisista etsivistään: Neiti Marple tai Hercule Poirot. Askel tyhjyyteen –kirjassa ei seikkaile kumpikaan, mutta toisessa matkalle päässeessä äänikirjassa, Idän pikajunan arvoituksessa, on päähenkilönä Hercule Poirot. Hercule Poirot on pieni ja pyöreä belgialainen etsivä, jolla on huolellisesti käherretyt ja vahatut viikset. Hän on pikkutarkka ja hienosteleva, mutta erittäin pätevä etsivä. Hän on ylpeä siitä, että voi selvittää rikoksia vain istumalla nojatuoliinsa ja käyttämällä pieniä harmaita aivosolujaan.

Idän pikajunan arvoitus alkaa luonnollisesti murhalla Idän pikajunassa. Murhattua miestä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kertaan, minkä jälkeen murhaaja on poistunut paikalta kenenkään näkemättä. Kaikeksi onneksi (kaikille paitsi murhaajalle) Hercule Poirot on junassa myös. Idän pikajunassa syntyy suljetun paikan arvoitus, jossa murhaajan on pakko olla joku junan matkustajista, koska juna on juuttunut lumeen kesken matkan. Kukaan ei siis ole voinut poistua junasta jälkiä jättämättä. Hercule Poirot ottaa vastuulleen arvoituksen ratkaisemisen ja alkaa kuulustella matkustajia junan seisoessa lumessa jossakin päin Jugoslaviaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan tuohon idänpikajunaan ja tarina käy läpi askel askeleelta Poirotin kuulusteluja ja niistä selvinneitä johtolankoja.

Christien kirjat toimivat äänikirjana ja matkakuunneltavana mielestäni äärimmäisen hyvin. Ne olivat omalla tavallaan hauskoja ja mysteerien ratkaisua oli hyvä arvuutella matkakumppanin kanssa. Välillä lukijan eläytymiset eri henkilöiden ääniin naurattivat, mutta tavallaan se kuului asiaan, sillä Agatha Christien kirjat ovat täynnä persoonallisia henkilöitä. Kirjat ovat myös omalla tavallaan hauskoja ja epätodellisia kaikkine juonenkäänteineen, mikä ehkä se johtuu ainakin osittain tarinoiden tapahtumien sijoittumisesta vuosikymmenten taakse.

Suosittelen siis Agatha Christietä ja äänikirjoja niin yhdessä kuin erikseenkin.  Ainut haittapuoli näiden kirjojen kuuntelemisessa oli se, että matkakumppanini ja minä nukahtelimme vuorotellen busseissa, junissa ja lentokoneissa kuunnellessamme Lars Svedbergin lukemia tarinoita – oli siis aika monta kertaa otettava taaksepäin, että saisi taas juonesta kiinni.

Lissabon

Aivan mahtava.

Karin Fossum ja psykologiset jännärit

Karin Fossum on norjalainen kirjailija, joka on todella hyvä luomaan hahmoja ja saamaan lukijan tempautumaan mukaan noiden hahmojen elämiin. Olen lukenut monta naisen kirjoittamaa kirjaa, joissa on vain tehnyt mieli kiljua hahmoille, että älä tee noin. Olen ahdistunut syvästi hahmojen puolesta ja tuntenut kylmiä väreitä selässä. Ei ole ihme, että Karin Fossum on hyvin menestynyt rikoskirjailija, sillä hänen lähestymistapansa dekkariin on hieman erilainen. Hänenkin suositun kirjasarjansa päähenkilönä on kyllä poliisi, komisario Konrad Sejer, mutta usein komisariotakin suuremman roolin kirjoissa saavat rikoksen tekijät.

Karin Fossumin Konrad Sejer kirjat sekä hänen ensimmäinen romaaninsa Evan katse, joka ei sarjaan kuulu, ovat kaikki olleet vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Fossumilla on nimittäin kieroutunut mielikuvitus, jota ei voi olla ihailematta. Hänen kirjoissaan tapahtuu monenlaisia kauheuksia, mutta myös tarinan pahikset ovat ihmisiä. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan Fossumin maailmassa kaikki ovat epätäydellisiä, virheitä tekeviä ihmisiä, jotka voivat suistua sen heppoisen aidan yli, joka pitää meidät kuuliaisina kansalaisina. Fossum ei myöskään kaihda käsitellä yhteiskunnallisia tai muuten arkoja aiheita. Hän on esimerkiksi kirjoittanut dekkarin Toisenlainen rakkaus (2008), jossa myös pedofiili pääsee kertomaan ajatuksiaan.

Yksi erityisen mieleen painunut kirja on Harriet Krohnin murha (2005), jota oikeastaan inhosin. En siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan koska Fossum oli luonut niin taitavasti ahdistavan tunnelman kirjaan, että tuntui pahalta lukea sitä. Tarina kertoo miehestä, joka tekee murhan, mutta samaan aikaan tuo mies on myös aivan tavallinen ihminen, joka on vain tehnyt virheen. Fossum saa lukijan tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan ja pelkäämään sitä hetkeä kun tämä tulee jäämään kiinni. Konrad Sejer on miehen perässä, mutta hän on vain sivuroolissa. Pääosassa on syyllisyydessä ja pelossa kieriskelevä murhaaja.

Kaikki Fossumin kirjat eivät siis mitään maailman kaikkeuden parasta ole, mutta naisella on ehdottomasti kiinnostava lähestymistapa. Hänen kirjoissaan matka on monesti tärkeämpi kuin lopputulos – näin on esimerkiksi Murtuman (2006) kohdalla. Murtuma kertoo Alvar Eidestä, joka on hyvin säntillinen keski-ikäinen mies. Alvarin päivät toistuvat aina samanlaisina: hän herää, pukeutuu hyvin prässättyihin housuihinsa, kävelee töihin taidegalleriaan, lounaalla hän syö voileivät, jotka hän leikkaa puoliksi, kello viisi hän sulkee gallerian, käy ostamassa kaupan tuoretiskiltä illallista, syö, juo lasin sherryä ja menee nukkumaan katsottuaan ensin televisiota tai luettuaan jotain. Alvar ei pidä itsestään meteliä. Hän asuu yksin ja viihtyy yksin. Hän on erakko ja täysin tyytyväinen rajattuun, hallittuun ja rauhalliseen elämäänsä, johon ei kuulu ketään muita ihmisiä.

Alvar Eidessä on vain se erikoista, että hän on kirjailijan luoma hahmo. Hän odotti kauan rauhassa vuoroaan jonossa kunnes eräänä iltana hän ei enää jaksanut odottaa vaan tuli kirjailijan luo, vaikka oli vasta toisena jonossa. Tuo hahmo vaatii kirjailijaa kertomaan tarinansa, antamaan hänelle nimen ja ammatin. Kirjailija ei pidä siitä, että hahmot etuilevat, mutta suostuu lopulta. Kirjailija luo Alvar Eiden ja antaa hänelle tarinan.

”- Minä arvostan meidän keskustelujamme.
- Niin minäkin, vastaan, - mutta voi hyvin käydä, että minä poistan ne kirjasta.
- Mitä?
Hän katsoo minua järkyttyneenä.
- Ne saattavat tuntua ylimääräisiltä. Voi olla että sinä pärjäät mainiosti omillasi omassa tarinassasi ja draamassasi.”

Murtumassa vuorottelee kirjailijan ja Alvar Eiden keskustelut ja Alvar Eiden elämä. Ratkaisu on hyvin omituinen, mutta tuosta omituisuudesta huolimatta (vai ehkä juuri sen takia?) jotenkin sitä vain halusi tietää miten Alvar Eiden käy. Kirjailijan ja Alvarin keskusteluista nimittäin selviää, että Alvar tulee väistämättä kokemaan särön täydellisesti silotellussa elämässään, sillä yksikään tarina ei voi edetä ilman käänteitä ja jännitettä. Alvar Eiden tarinan kupru tulee sisään galleriaan eräänä kylmänä päivänä. Hän on laiha heroiinin runtelema tyttö.

”- Mutta minähän olen maltillinen mies, hän sanoo, - minä hallitsen elämäni.
Suljen koneen, käännyn tuolillani ja katson häntä.
- Aivan. Pitää paikkansa. Mutta samalla sinä olet aivan yksin. On vaarallista elää läpi elämänsä ilman ihmisiä, joihin tukeutua. Tietyissä tilanteissa se saattaa käydä sinulle hyvin vaaralliseksi.
- Tietyissä tilanteissa, hän toistaa, - johon sinä aiot panna minut?”

Alvar Eide ei kykene toimimaan muiden ihmisten kanssa. Päällisin puolin hän on täysin toimintakykyinen, mutta kohdatessaan muita ihmisiä hän ei osaa tehdä muuta kuin piiloutua kohteliaisuuksien taakse. Hän ei osaa sanoa ei ja se suistaa hänet reunan yli. Murtuma kertoo elämänpelosta ja kirjailijan motiiveista. Tarinan kirjailijan mieli on synkkä. Se rakastaa sumua, rankkasateita, myrskyä, revontulia ja täysikuuta. Alvar Eide tajuaa pian, että hänenkin tarinastaan on tulossa synkkä. Alvar on peloissaan, mutta onnellista loppua hän ei tule kirjailijalta saamaan.

”Olen keskellä tarinaa, olen syvyyksissä. Minä taistelen säilyttääkseni uskon omaan hankkeeseeni. Epäilys yrittää vallata mielen kuin näkymätön kaasu, se kohoaa mielen syövereihin ja täyttää minut kauhulla. Mitä tämä on? minä kysyn itseltäni. Onko tarinalla mitään annettavaa ihmisille, voinko vaatia lukijan aikaa ja vaivaa tällä tarinalla? Osaanko minä piirtää sinusta yhtä tarkan kuvan kuin itse näen, liikuttaako kuvaukseni lukijaa, löydänkö oikeita sanoja?”

Murtuman lisäksi viimeaikaiseen lukemistooni on kuulunut toinenkin Fossumin kirja, johon en jostain syystä ole aikaisemmin saanut tartuttua. Tämäkään kirja ei kuulu suosikkeihini, mutta asetelma on siinäkin melkoisen omaperäinen. Minä näen pimeässä (2011) kertoo keski-ikäisestä miehestä, Riktorista, joka työskentelee vanhainkodin saattohoito-osastolla sairaanhoitajana. Päällisin puolin hän hoitaa työnsä tunnollisesti, mutta todellisuudessa – kun kukaan ei näe – hän kiduttaa vanhuksia. Hän heittää heidän lääkkeensä menemään, nipistelee ja vetää hiuksista, eikä jätä jälkiä.

Siinä missä Murtuma tarkasteli elämänpelkoa, Minä näen pimeässä –kirja tarkastelee ihmistä, joka haluaa aiheuttaa tuskaa toiselle. Tuo piirre ei kuitenkaan ole se, mihin kirjan juoni keskittyy, vaan yllättäen Riktor onkin syytön kun poliisi tulee esittämään syytöksiään. Kuten muutkin Fossumin kirjat Minä näen pimeässä sukeltaa syvälle päähenkilön pään sisään ja maalaa kuvaa hänen motiiveistaan ja vaikuttimistaan. Tarinan tempo onkin siksi melko hidas ja sisälsi kohtauksia, jotka eivät varsinaisesti liittyneet juoneen mitenkään, mutta ne valottivat päähenkilön päänsisältöä.

Minä näen pimeässä ja Murtuma –kirjat olivat sen verran outoja, että en varsinaisesti suosittele niitä – ainakaan ensimmäiseksi Fossumiksesi. Kaikki Fossumin kirjat ovat psykologisijaromaaneja, mutta nämä kaksi vielä enemmän kuin muut. Konrad Sejer –kirjat ovat varmempi tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen, sillä ne ovat lähempänä perinteistä dekkaria ja siksi helpommin hyväksyttävää materiaalia. Kaiken kaikkiaan Karin Fossum kuitenkin ansaitsee approved –leiman, koska naisen mielikuvitus ja omaperäisyys on ehdottomasti hatun noston arvoista.

P333 update

Varoitus: seuraava teksti sisältää loppumatonta horinaa vaatteista kuvien kanssa. Jos etsit timanttista arvostelua, hyppää suosiolla seuraavaan tekstiin.

Huomenna alkaa lokakuu ja se tarkoittaa sitä, että on aika vahtaa vaatekaapin sisältö Projekti333:n hengessä. Olen nyt siis ollut vähän vajaa kolme kuukautta (aloitin kesken heinäkuun) osana tätä ympäri maailmaa suosiota saanutta pukeutumishaastetta. Tässä apdeittiä tänä aikana heränneistä mietteistä ja kokemuksista, sekä uusi 33 osan vaatekaappinin ajalle loka-joulukuu.


Positiiviset asiat P333:ssa:

• Tuntuu, että elämäni vaatteiden kanssa tänä jaksona on ollut entistä helpompaa. Olen miettinyt pukeutumista paljon vähemmän, mutta silti tuntuu, että olen näyttänyt itseltäni enemmän ja luontevammin kuin ennen.
  

• En muista, että minulla olisi ollut yhtään oikeaa vaatekriisiä tänä aikana.
  

• Kaikki vaatteet sopivat enemmän tai vähemmän yhteen, mikä myös helpotti pukeutumista
  

• Pidin kaikista vaatteistani ihan eri tavalla ja nyt en haluaisi luopua osan niistä käytöstä, vaikkakin tiedän että jälleennäkeminen keväällä tulee olemaan parhautta.
  

Mikä sitten oli vaikeaa?

• No, ainakin se, että helteiden aikaan freesien vaatteiden pitäminen oli haas-ta-vaa. Kun hikoili koko ajan kuin keitettävä peruna (en tiedä hikoileeko ne, mutta kielikuva kuulosti hyvältä) ja hellevaatteiden lukumäärä oli rajallinen, oli vaikeaa löytää päälle pantavaa kun kaikki vaatteet oli koko ajan pyykissä. Onneksi suurimman osan ajasta hikoilin työvaatteisiini, höhö.
  

• Kirpparilla kiertely ilman että sai tosissan suunnitella minkään vaatekappaleen ostoa. Toisaalta tämä oli myös hyvin vapauttavaa. Nyt tosin täytyy tunnustaa, että itseasiassa ostin kaksi vaatetta ja yhden huivin kirpparilta: huivin peittämään kesken olevan hiustenkasvatukseni räjäyttämää juurikasvua ja laadukkaan lyhyen neuletakin bleiserini alle pidentämään sen käyttöaikaa. Lisäksi en kertakaikkiaan voinut jättää ostamatta Modströmin hiekanväristä untuvaparkatakkia, joka oli kunnoltaan lähes käyttämätön ja maksoi 20€, varsinkin kun etsin parempaa talvitakkia jo viime talvena.
  

• Juhliin pukeutuminen. Olin jostain syystä jättänyt itselleni tasan yhden siistimmän puseron, joten jouduin käyttämään sitä samaa joka kerta ja kaikkialla, kun lähdin ulos. Tälle kaudelle siis valitsin enemmän siistejä tai juhlavia vaatteita (koska ilmeisesti mulla on enemmän sosiaalista elämää kuin mitä olen tajunnut).
  

Muita huomioita:

• Vaihdoin sääntöjen mukaisesti kolme vaatetta kauden aikana: syksyn alussa laitoin kolme helteisiin sopivaa vaatetta jäähylle ja otin tilalle saman verran vähän paksumpia vaatteita
  

• Etsinnöistä huolimatta en löytänyt täydellistä kesäjuhlamekkoa. Onneksi eräskin taitava ystäväni on luvannut toteuttaa sen ennen seuraavaa kesää  ;)
  

• On jännä, että yksiä mustia housuja en pukenut päälleni kertaakaan, vaikka pidän niistä ja ajattelin, että ne olisivat kesäkaudella ihan must
  

• Käytin käytännössä vain tasan yhtä arkilaukkua, vaikka olinkin valinnut myös vaihtoehdon sille. 
   
  

Sellaista. Kokemuksista viisaampana aloitan siis uuden pukeutumiskauden ja luotan siihen, että siitä tulee vielä entistäkin parempi! Kaikkia urkkavaatteita ei vielä ole vaihdettu, sillä näin kauniina syksynä kevyemmillä pärjää vielä hetken hyvin.Tällä kertaa jätän laskuista entisten lisäksi myös kotivaatteet, koska tajusin että ne ovat juuri kotivaatteita, eikä niillä pööpöillä ihmisten ilmoilla kuin äärimmäisessä laiskuudessa tai krapulassa. Jätän laskuista pois myös talvikaudella tarpeelliset pipot ja hanskat, sekä tällä kertaa myös huivit. MUTTA tällä kertaa lasken mukaan myös kengät! Ja kuten edelliselläkin sesongilla, myös nyt sallin itselleni kolme vaihtoa (esim. muutamat vähän kevyemmät kengät todennäköisesti vaihdan johonkin muuhun kun lumi tulee maahan).

Mutta nyt jo vihdoin löpinät sikseen, tässä valitsemani vaatteet (yleisön pyynnöstä tällä kertaa kuvien kanssa):


YLÄOSAT / PAIDAT, PUSEROT, NEULEET:

 - viininpunainen neule (käyttö jatkuu edellisestä sesongista), tummansininen lyhyt Peter Hahn-neule, harmaa eläväpintainen neule 
- harmaa t-paita (käyttö jatkuu), Stam1na, Metallica (käyttö jatkuu) ja laatikkomainen kimaltava t-paita
- Marimekon ohut villapitkähihainen, Your Facen syväselkäinen paita, Amis-merkkinen vanha suomalainen villapitkähihainen kasarilta (?)
- pilkkukauluspaita (käyttö jatkuu), sifonkinen musta kauluspaita

YHT. 12 kpl

ALAOSAT / HOUSUT, HAMEET:

- harmaat Henkkiksen farkut, Mustat Levikset (käyttö jatkuu), Henkkiksen harmaat villapappahousut
- Onlyn nahkaminihame, villaminihame

YHT. 5 kpl

KENGÄT:

- Vagabondin prätkäsaappaat, Aaltosen saappaat, lempimaiharit
- Vagabondin kiilat x 2
- canvasmaiharit, Connarit

YHT. 7 kpl

TAKIT, LAUKUT, MEKOT:

- Modströmin parka (se mistä kerroin aikaisemmin), Modströmin villakangastakki, vanha suomalainen trenssitakki tikkivuorella
- perus nahkainen olkalaukku (käyttö jatkuu), virheä Savotan reppu reissuihin (käyttö jatkuu), pikkulaukku olkahihnalla, Down to Size-merkin reppu.
- tumma viininpunainen Vilan juhlamekko (salama päätti ilmeisesti tehdä temput värille).

YHT. 8 kpl

MUUT ASUSTEET:
1 vyö (ei ole kuvaa koska, no, se on vyö)

KAIKKI YHT. 33 kpl

Siltä ne nyt näyttävät. Pahoittelut huonoista kuvista, ainakin omaa silmää särkee katsoa niitä mutta ehkä ne kuitenkin ajavat asiansa. Huvikseni muuten kun laskin, niin vaatteista vain neljä on hankittu uutena. Jee! Mutta niin. Samalla kun otin esille talvitakit, tarkistin että jokaisessa on oma heijastin. Muistakaa tekin näkyä pimeydessä! 

Näillä mennään, katsotaan onko yhtä onnistunut valikoima kuin viimeksi.

Kuin televisiota katselisi

Camilla Läckbergin Perillinen (2007) lykättiin käteeni jokin aika sitten ja lueskelin sen mökillä auringon paisteessa. Kyllähän se ihan viihdytti, tarina kulki ja kiinnosti, mutta eräs asia häiritsi ihan todella paljon. Läckberg ei vain osaa kirjoittaa kovin hyvää tekstiä. Hänen tekstinsä kuulostaa siltä kuin hän pitäisi lukijaa vähän tyhmänä.

”Hän tallensi kirjoittamansa tekstin ja käynnisti hetken epäröityään Internet Explorerin. Hän klikkasi Googlea, kirjoitti hakukenttään ”Erik Frankel” ja painoi Enteriä. Esiin ilmestyi lukuisia osumia. Osa liittyi selvästi vääriin henkilöihin.”

Läckberg selostaa pikkutarkasti kaiken turhankin. Tekstistä tulee mieleen, että Läckberg on mahdollisesti myös toimittaja, sillä hän tykittää faktoja lukijalle, eikä todellakaan sorru minkäänlaiseen maalailuun. En sano, että toimittajamainen tyyli olisi aina huono, mutta ainakaan Läckbergin teksti ei toiminut. Kirjoitustyylistä tulee myös mieleen, että Läckberg on jäljitellyt television rikossarjojen tyyliä. Vai mitä sanot siitä, että henkilöt huutavat koomisesti samaan aikaan toisiaan saman käytävän varrella olevista huoneistaan keksiessään kumpikin tahoillaan jotain tutkinnan kannalta tärkeää? Tai että Tanumshedin poliisiaseman päällikkö on lihava, työntekoa pakoileva keski-ikäinen mies, joka kuitenkin rakastuu ja innostuu salsasta, ja että hänen alaisensa yrittävät tämän kuullessaan pitää naamansa peruslukemilla.

Perillisen päähenkilö on Erica Falck, joka löytää äitinsä tavaroista natsien kunniamerkin ja nipun vanhoja päiväkirjoja. Kunniamerkin alkuperän selvittämiseksi hän vie sen eläkkeellä olevalle historian opettajalle, jonka intohimona on toinen maailmansota. Mies kuitenkin murhataan ennen kuin Erica saa tietää mitään kunniamerkistä. Erican yllätykseksi äidin päiväkirjoista myös selviää, että Erican äiti sekä murhattu mies olivat ystäviä nuorena. Kirjassa seurataan useampaa henkilöä, jotka yrittävät ratkoa murhaa tahoillaan. Välissä myös valotetaan ihmisten perhe-elämää ja poiketaan sodanaikaisiin tapahtumiin.

En minä vihannut kirjaa, vaikka siinä toivomisen varaa olikin. Perillinen oli vain ehkä suunnattu ihmisille, jotka haluavat yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Kirja oli kuin jokin television rikossarja, jota katsotaan kun parempaakaan ei ole tarjolla: se viihdyttää ja tarina on ihan mukiinmenevä ja sitä on höystetty ihmissuhdedraamalla sekä koomisilla kohtauksilla. Ei sitä inhoa, mutta ei se jää mieleenkään. Tämä kirja onkin loistava tilaisuus julkaista uusi hylkeemme:

"Not my cup of tea" - koska aina välillä sitä vain toteaa, ettei kuulu kohderyhmään.

P. S. Olin muuten väärässä veikatessani, että Läckberg olisi toimittaja taustaltaan, hän on nimittäin koulutukseltaan ekonomi. Se ei ehkä kuitenkaan muuta asiaa miksikään.