Sananen Åsa Larssonista

Kesällä käydyn keskustelun jälkeen olen tässä hiljalleen tutustunut dekkareiden maailmaan. Tähän mennessä olen lukenut Eppu Nuotion Mustan lisäksi Petra Hammesfahrin kirjan Syysuhri, arvostelu siitä täällä. Tällä hetkellä yöpöydällä on Camilla Läckbergin Majakanvartija, mutta ehkä siitä hieman lisää myöhemmin.

Nyt haluan nimittäin kirjoittaa nimenomaan Åsa Larssonin kirjoista. Olen talven aikana lukenut niistä kaksi, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja. Molemmat kirjat sijoittuvat nykyajan Ruotsin Lappiin, jossa uinuvissa pikkukaupungeissa sattuu raakoja murhia ja niitä tutkivat samat henkilöt, poliisit ja syyttäjä. Kyseessä on siis kirjasarja. Aloitin lukea ensimmäistäni, Kun vihasi asettuu, ilman kummoisiakaan ennakko-odotuksia. Tarina alkaa, kun kaksi nuorta katoaa sukellusreissullaan ja ainoastaan toisen ruumis löytyy. Käy ilmi, että ruumista on siirretty mikä antaa aihetta tarkempiin tutkimuksiin. Vähitellen paljastuu, että pienessä kyläyhteisössä halutaan salata jotain niin paljon, että ihmishenget eivät paina enää mitään vaakakupissa. 

Kirjassa yhtenä kertojana on murhattu tyttö. Alun liikkeellepanevan tarinan jälkeen ärsyynnyin hieman tästä kirjailijan ratkaisusta laittaa kuollut henkilö liitelemään paikasta toiseen selostamaan näkemäänsä ja näkemyksiään. "Ihan liian huuhaata", ajattelin. Kirjan edetessä asia ei kuitenkaan enää ärsyttänyt, sillä ulkopuolinen tarkkailija oikeastaan mahdollisti myös ulkopuolisen näkökulman kirjan henkilöihin kun he käyttäytyivät kuin olisivat yksinään. Esimerkiksi läheisen menettäneen suru tuntui todellisemmalta tällä tapaa kuin että se olisi kirjoitettu auki. Kerrassaan nerokas ratkaisu kirjailijalta siis lähestyä asiaa tältä kantilta! Hahmoista ja juonesta tämän kirjan osalta ajattelin, että perushyvin kirjoitettu jännitystarina ja hahmot olivat ilahduttavan "aitoja", ajattelivat tavallisten ihmisten tavoin eivätkä niin kuin supersiloitellut koneihmiset nimeltämainitsemattomissa amerikkalaisissa rikostv-sarjoissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli mukiinmenevä, mutta en jäänyt vesi kielellä odottamaan seuraavaan tarttumista.

Eräänä päivänä otin sitten käteeni Uhrilahjan. Ja jäin koukkuun. Uhrilahjassa seurataan hämärien kuolemantapausten, juuri tapahtuneen vanhan naisen murhan ja karhun vatsasta löytyneen peukalon yhteyksiä toisiinsa. Kuka on riehunut heikkopäisenä talikon kanssa ja miksi? Kenen peukalo on kyseessä? Hahmoihin palaaminen tuntuikin yllättäen samalta kuin suosikkitv-sarjan uusien jaksojen näkeminen pienen tauon jälkeen. Olin huomaamattani kaivannut syyttäjä Rebecka Martinssonia, rikoskomisario Anna-Maria Mellaa ja muita hahmoja. Satuin toki lukemaan kirjat kronologisessa järjestyksessä, mikä tietysti edesauttoi jatkuvuuden tunnetta. Mutta siltikin, hahmot olivat samanlaisia tavallisia ihmisiä joiden työkaverit ovat ihmisperseitä, koirat syövät lantaa ja syyttäjä polttaa vajassa pontikkaa. Erityisen ilahduttavaa tämän kirjan lukeminen oli koiraihmiselle: Larsson kertoo hahmojen koirista sellaisella tavalla, että voin vaikka lyödä vetoa että naiselta löytyy ainakin yksi koira kotoa myös.

Summa summarum: Huiman kahden kirjan kokemuksella voin nyt sanoa pitäväni tästä sarjasta. Vaikka edelleen sanoisin, että Larssonin kirjat ovat niin sanottua helppoa lukemista, ne ovat todella hyvin kirjoitettua sellaista. Ja juuri nyt haluaisin kovasti lukea sarjan muut osat. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä miettii silloinkin kun ei kirjaa lue ja näin kävi minulle Uhrilahjan kanssa. Lisäksi tällaiselle historiageekille erityisen ilahduttavaa Larssonin kirjoissa on se, että tarina koukkaa aina menneisiin aikoihin joiden rikokset ovat jollain tapaa yhteydessä nykypäivään.

Åsa Larsson - Kunnes vihasi asettuu (2008), Uhrilahja (2012), Otava

Musiikkisuositus: nuotion äänet keskellä hiljaista metsää yöllä. Näin.

The Lion King

Kävin jokin aika sitten Lontoossa ja yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti Leijonakuningas musikaali, jonka kävin katsomassa Lyceum teatterissa. Musikaali on ilmeisesti pyörinyt Lyceum teatterissa jo neljätoista vuotta, enkä yhtään ihmettele miksi, sillä se oli aivan loistava. Voisin mennä katsomaan tämän musikaalin uudestaan ihan koska vain.

Disneyn elokuvassakin lempikohtani on aina ollut heti ensimmäinen kohtaus, jossa aurinko nousee ja eläimet kokoontuvat Jylhäkalliolle Circle of Lifen soidessa taustalla. Myös musikaaliversio alkoi samoin ja se sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Eläimet vaelsivat lavalle yksitellen katsomon läpi ja antoivat katsojalle aikaa ihailla näyttelijöiden muodonmuutosta ihmisistä eläimiksi. Musikaalin puvustus oli aivan mieletöntä. Siinä ei todellakaan ollut menty sieltä mistä aita on matalin. Puvut jäljittelivät onnistuneesti eri eläimiä ja pukujen sisällä olevat ihmiset viimeistelivät illuusion liikkumalla kuin eläimet. Lempi eläimiäni olivat ehdottomasti kirahvit, joiden näyttelijät omasivat aivan uskomattoman tasapainon.

Alla olevasta videosta saa hieman käsitystä tuon ensimmäisen kohtauksen mahtavuudesta.

Musikaali oli hyvin pitkälle samanlainen kuin elokuvakin, joten suuria yllätyksiä käsikirjoituksessa ei ollut. Musikaaliin oli kuitenkin lisätty joitakin ylimääräisiä kohtauksia ja lauluja. Musikaalin parasta antia olikin puvustuksen lisäksi upea lavastus, jonka kekselijäisyydelle ja upeudelle ei löydy tarpeeksi hyviä sanoja. Jotkut asiat oli toteutettu yksinkertaisesti, kuten savannin tuulessa huojuva ruoho, joka muodostui jonossa kulkevien näyttelijöiden päihin kiinnitetyillä ruohotupsuista. Toisissa kohtauksissa taas oli rakennettu aivan uskomattomia lavasteita, jotka ilmestyivät lavalle kun tyhjästä.

Näyttelijöiden suorituksiakaan ei voi kuin kehua. Jopa lapsinäyttelijät, jotka esittivät Simbaa ja Nalaa pentuina osasivat todella hyvin asiansa. Suosikkini taisi kuitenkin olla Skar, jonka näyttelijän ääni sopi hahmolle loistavasti. Ainut hahmo, jonka toteutuksesta en niin paljoa pitänyt oli Timon. Jotenkin tuntui, että Timon ei oikein kuulunut joukkoon: muut eläimet nimittäin näyttivät hyvin paljon aidoilta eläimiltä, mutta Timon ja Bumba näyttivät korostetun paljon elokuvan piirroshahmoilta. Erityisesti minua häiritsi se, että Timon oli samankokoinen kuin Bumba, eikä pienikokoinen ja ketterä niin kuin mangustin kuuluisi olla.

Loppuun vielä bonuksena musikaalin traileri, koska minä nyt vain satun rakastamaan trailereita.

Tarvitseeko enempää sanoa? Mikäli käyt Lontoossa, käy katsomassa Leijonakuningas.

Vadelmavenesosopaatti?

Tässä(kin) asiassa myöhäisherännäisenä luin nyt vasta Miika Nousiaisen mainion Vadelmavenepakolaisen. Kirja kertoo Mikko Virtasesta, joka kokee maailmantuskaa koska syntyi suomalaiseksi Suomeen, sen sijaan että olisi uljas, uljaampi, uljain ruotsalainen. Enemmän kuin mitään muuta mies halajaa länsinaapurin kansalaiseksi ja käyttää suuren osan ajastaan Ruotsin idyllisen kansainkodin ja sen tapahtumien ihannoimiseen.

Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja se seuraa Mikon edesottamuksia tämän matkalla Mikael Anderssoniksi, ruotsalaisen yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi göteborglaisen perheenisän muodossa. Hinta muutokselle on kova ja matka kivinen, mutta näppärä Mikko ei anna minkään hidastaa itseään toteuttaessaan unelmaansa. Mikosta tulee vuosien edetessä väistämättä pesunkestävä sosiopaatti (ks. otsikko) mieleen, mutta hahmon rakastettavuus säilyy silti. Loppu se on tosin sosiopaateillakin, mutta Mikko, tai siis Mikael, ei kuitenkaan jää tyhjän päälle vaan saa tärkeän elämänopetuksen.

Kaikilla Hyviä ja huonoja uutisia seuranneilla lienee käsitys Nousiaisen huumorintajusta (ja rakkaudesta sosiaalidemokratiaan) ja juuri sen takia minäkin tähän kirjaan tartuin - enkä joutunut pettymään. Meitsi on aika nuiva verbaalisen huumorin suhteen, mutta kirjassa oli kohtia jotka väkisin saivat nauramaan ääneen. Jaan teille nyt suosikkikohtani:

"Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskaista auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä".

Haha!

Kuvailisin tekstin tyyliä hieman lakoniseksi ja kertoja yksinkertaisesti toteaa (hyvin suomalaiseen tapaan) paljon asioita. Tämä toimii kontekstissa oikein hyvin ja mielestäni juuri se saa aikaan hauskan kerronnan. Huumorin lisäksi kirjassa on myös pohdiskelevaa yhteiskunnallista satiiria ja ainakin minut se sai ajattelemaan suomalaisuutta. Todellako olemmeko tällaisia?  Kaikenkaikkiaan siis toimiva kirja, joten se saa sehdottoman hyväksyntäni!

Mikko Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007) Otava
Musiikkisuositus: Vaihtelevasti joko Eppu Normaalia ja Tomas Lediniä.

Ps. Mietin koko kirjan ajan että mitä ovatkaan ruotsalaiset olleet mieltä tästä...

What ever happened to Baby Jane?

Viimeaikojen teema on näköjään ollut ”kirjoja, joiden luulisi tulleen luetuksi jo vuosia sitten”. Ensin Fight Club, jota en ollut lukenut, vaikka yksi suosikkielokuvistani on tehty kyseisestä kirjasta, ja nyt Baby Jane (2005), jonka on kirjoittanut jo hyväksi todettu Sofi Oksanen. En todellakaan tiedä miksi Baby Jane tarttui käteeni vasta nyt, sillä se oli hyvä kuten muutkin lukemani Oksasen kirjat. Baby Jane tuntui kuitenkin jotenkin ytimekkäämmältä kuin Stalinin Lehmät tai Puhdistus. Kirja onkin melko lyhyt ja siinä ei turhia jaaritella vaan keskitytään hyvin tiukasti kertomaan Pikin ja minäkertojan tarinaa. Tekstin tyyli on kuitenkin hyvin tunnistettavaa Sofi Oksasta rikottuine aikajänteineen kaikkineen. Aihepiirikin on rankkuudessaan ehtaa Oksasta. Baby Jane nimittäin kertoo mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta 1990-luvulla. Vankiloita on monenlaisia. Piki on vanki omassa kodissaan, omassa päässään. Kertoja taas ei pääse irti Pikistä.

”The first rule of Fight Club is you do not talk about Fight Club”

Chuck Palahniukin Fight Club (1996) on nerokas. Kirjasta tehty leffa on myös loistava. Sen katsoin jo vuosia sitten, mutta kirja päätyi käteeni vasta nyt – en todellakaan tiedä miksi. Olisi ollut kiinnostavaa kyetä lukemaan kirja siten, että en olisi jo katsonut elokuvaa ja tiennyt loppuratkaisua. Palahniuk on nimittäin rakentanut omaperäisen tarinansa todella kiinnostavasti. Vihjeitä loppuratkaisusta annetaan jatkuvasti, mutta siitä tietämätön lukija tuskin kuitenkaan arvaa dramaattista juonenkäännettä, joka muuttaa koko tarinan. Muuta sanottavaa ei tällä kertaa olekaan kuin se, että Fight Club on loistava niin kirjana kuin elokuvanakin.

Ei.

Tiedän jo tätä kirjoittaessani, että valtaosa lukijoista tulee olemaan kanssani eri mieltä, mutta tämän blogin kanssadiktaattorina tuuttaan silti tämän tekstin ulos. Pakersin jokin aika sitten päätökseen Riikka Pulkkisen kehutun kirjan Totta. Kirjoitin verbin pakertaa, koska sitä kirjan lukeminen todella oli. Vaikka kirja oli ehdottoman taidokkaasti - suorastaan maalailevasti - kirjoitettu, oli sivujen läpi pääseminen kuin piimässä kahlaamista.

Eräs syy vaikealukuisuuteen on kirjan aihe. Se käsittelee koskettavalla tavalla kuolemaa, rakkautta, perhesuhteita ja luopumista. Tämän vuoksi kirjaan oli vaikea tarttua ilman asiaankuuluvan vakavaa fiilistä. Kirjassa oltiin niin diipeillä keloilla, että kevytmielisesti sen lukeminen olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä hahmoja kohtaan. Kirjassa hahmot ovat pohdiskelevia, päivät läpikuultavia ja aika kerroksellista. Pulkkinen maalaa herkkää kuvaa hauraista ihmisistä, riisuu hahmonsa henkisesti paljaiksi lukijalle ja tekee tämän käyttäen lähes runollisen kaunista kieltä. Pulkkinen tarkastelee moniulotteisesti ihmisluontoa ja tekee siitä älykkäitä ja välillä kipeän karujakin huomioita.

Mutta. Tämän näkisin myös toisena syynä siihen, miksi koin lukemisen niin vaikeaksi. Olin välillä lähes kiusaantunut hahmojen mielenliikkeistä, heidän tunnelukoistaan ja painolasteistaan. Kirjassa tunnettiin niin vahvasti kaikki, että hiukan (paremman sanan puutteessa) ärsyynnyin. Joskus valo nyt vaan on valoa, kesä on kesä, himoa on himoa ja ihminen tekee valintoja. Eikä mitään sen ihmeellisempää.

Nyt voitte siis syyttää allekirjoittanutta estoisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää kauneutta ja ties mistä, mutta en todennäköisesti tule tarttumaan Pulkkisen muihin kirjoihin ainakaan lähitulevaisuudessa. Tottan lukeminen tuntui samalta kuin katsoisi perisuomalaista elokuvaa. Kai tiedätte: sitä, missä on kesien yöttömiä öitä, pitkiä hiljaisuuksia, täynnä sanoja olevia katseita, tukahtuneita tunteita, alastomuutta, vihaa - ja lopuksi joku kuolee ja kaikki ovat hiljaa ja kameran kuva liukuu horisonttiin melankolisen jousisoittimen laahatessa hiljaa taustalla.

Vaikka Totta onkin monilla tavoin hyvä kirja, en voi sivuuttaa yllä kuvattuja tunteitani kirjaa lukiessa. Täten en appruuvaa kirjaa, vaan liitän alle vihaisen hylkeen. Kas näin:

Riikka Pulkkinen: Totta (2010) Otava.

Musiikkisuosituksena on unettava Norah Jones -  Come away with me.

Koljatti

Jari Tervon teokset eivät ole koskaan pahemmin huudelleet minulle kirjaston hyllyiltä, vaikka Uutisvuotoa katsellessa olen herran jutuille naureskellutkin. Viimeksi etsiskellessäni kirjastosta luettavaa käteeni kuitenkin tarttui Tervon teos Koljatti (2009) ja päätin jopa kantaa sen mukanani kotiin. Halusin selvittää onko Tervo todella kaiken hehkutuksen arvoinen.

”Venäjän-neuvotteluja koskevat pro memoriat olivat niin samankaltaisia: otetaan rakentavassa hengessä esiin itärajan kymmenien kilometrien pituiset jonot, torjutaan venäläisten esittämä viisumipakosta luopuminen sortumatta kuitenkaan kertomaan miksi: siksi että Helsingin rautatieasemalla notkuisi kohta kymmenentuhatta pietarilaista rikollista. Pian ne ilmoittaisivat että niitä kohdellaan kaltoin. --- Kohta Putin ilmoittaisi televisiossa saaneensa vetoomuksia Suomessa asuvalta venäläisvähemmistöltä. Vaatisi neuvotteluja. Tätä siis vältetään. Samoin vältetään yhteisiä sotaharjoituksia siinäkin tapauksessa, että niitä tarjotaan rauhanturvaamisharjoitusten nimellä. Todetaan, että kansainvälisistä sopimuksista olisi hyvä pitää kiinni. Etsitään uusia yhteistyön kohteita. Niitä ei löydetä. Allekirjoitetaan sopimus joka poistaa maitten välisestä byrokratiasta yhden pykälän, mutta lisää sitä tällä juuri allekirjoitettavalla. Kätellään. Syödään lounas. Kohotetaan malja. Juomatta sitä. Otetaan yhteiskuvat. Yritän näyttää niissä mahdollisimman lyhyeltä. Valehdellaan tiedotustilaisuudessa. Media vaihtaa meidän valheemme omiin valheisiinsa ja levittää ne. Siinä se. Nähdään taas.”

Koljatti osoittautui satiiriksi politiikasta, yhteiskunnasta ja etenkin siitä miten media politiikkaa ja poliitikkoja käsittelee. Päähenkilönä on kovasti todellista ex-pääministeriä muistuttava Pekka Lahnanen, joka suurimmaksi osaksi toimii myös kirjan kertojana. Lahnanen on kaksimetrinen, keskustalainen, raitis ja tavallisen tylsä suomalainen mies, jolla on ex-vaimo ja pari aikuista lasta. Yksityiselämän sotkut ovat syöneet miehen uskottavuutta, mutta vallankahvassa olisi silti pysyttävä. Lahnanen nukkuu liian vähän ja kokee olevansa voimaton sanomaan ja tekemään mitään. Hän on Suomen kaikkien aikojen harmain pääministeri, joka on kuitenkin päätynyt kolmekymmentä kaksi kertaa valtakunnan hävyttömimmän juorulehden kanteen.

”Tervehdittiin kättelemällä Viron pääministerin kanssa. Raja kulki Schleswig-Holstenissa. Sen eteläpuolella kasvatettujen kanssa joutui halaamaan tai suutelemaan. Ensimmäisen vuoden pääministerinä pelkäsin monta päivää etukäteen kokousten alkuseremonioita. Tunsin itseni idiootiksi: muut keskustelivat ja nauroivat, minä seisoin yksin ja liian pitkänä, tuulivoimaa miettien. --- Puhun vain jos on asiaa. Hymyilen jos huvitun. Nyt olen seisonut keskellä näitä välimerellisiä lastenkutsuja kohta kahdeksan vuotta tuppisuuna, ja siihen on totuttu.”

Kuvitteellisen pääministerin lisäksi kirjassa esiintyy myös liuta todellisia poliitikkoja. Koljatti ilmeisesti aiheutti jonkinlaisen kohun ilmestyessään juurikin tuon todellisuuslinkkinsä takia. Tuolloin media teki aivan niin kuin Tervon kirjassakin: kärpäsestä tehtiin härkänen ja kaikkea pitää ylitulkita. Toki kirjassa sanotaan suoraan mielipiteitä poliitikoista, mutta kyseessä on loppujen lopuksi vain fiktiivisen päähenkilön mielipiteet, vaikka niistä totuuden siemen löytyisikin. Koljatti hyödyntää kiinnostavasti minäkertojan subjektiivista maailmankuvaa – siihen ei voi aina luottaa, eikä se aina ole ainoa totuus. Lahnanen ei esimerkiksi nuku tarpeeksi ja se näkyy myös hänen kertomuksessaan: unikuvat vaikuttavat vaeltaneen myös pääministerin todellisuuteen. Muutama kirjan sivuhahmoista toimii myös kirjan kertojina. Nämä muut kertojat näkevät tapahtumat ja pääministeri Lahnasen hyvin eritavalla kuin päähenkilö itse. Minäkertojan subjektiivinen näkemys ihmisistä ja maailmasta antaakin mielestäni kirjailijalle (taiteellisen) vapauden sanoa todellisistakin poliitikoista mitä haluaa.

”Sarkozy tutki kännykkäänsä minun puheenvuoroni aikana. Hän tekee aina niin ja pitää huolen, että myös muut huomaavat sen. Hän ei anna minulle anteeksi pituuttani. Kun tapasin hänet ensi kerran hänen virkapalatsissaan, hän seisoi linnansa ulkoportaitten yläpäässä tukkien tieni niin, että minun olisi pitänyt kätellä häntä kolme askelta alempaa. Käännyin vilkuttamaan linnanpihalla seisoville kameramiehille. Sarkozyn konseptit sekosivat eikä hän ehtinyt työntää kättään vatkattavaksi ennen kuin olin samalla tasolla kuin hän, eli paljon korkeammalla. Surkeata se on kun suuren maan päämies on kääpiö ja joutuu seisomaan maansa päällä kuin jakkaralla.”

Tervo onnistuu mielestäni kirjassaan tuomaan hyvin esille jotain olennaista nyky-yhteiskunnasta ja ihmisten asenteista. Kaikki ovat aina itse oikeassa ja siltä jalustalta onkin sitten helppo paheksua muiden tekemisiä. Media näyttää valikoiden kuvia maailmasta, eikä koko totuus pääse koskaan esille. Ainoastaan se mediaseksikkäin näkökulma on näyttämisen arvoinen ja siitä näkökulmasta sitten revitäänkin näyttävät etusivun otsikot. Pääministeri Lahnanen kokee olevansa kykenemätön tekemään mitään, koska ei voi sanoa tosiasioita ääneen. Kaikki aika kuluu muodollisuuksiin ja median tyytyväisenä pitämiseen, vaikka maailmassa olisi oikeitakin asioita joista keskustella. Politiikka on muuttunut viihteeksi. Poliitikot ovat kuitenkin vain ihmisiä ja ovat yhtä erehtyväisiä kuin me muutkin. He sortuvat paineen alla ja tekevät vääriä valintoja. Ainut ero on siinä, kuinka moni kuulee noista virheistä. Pääministeri Lahnanenkin on loppujen lopuksi vain perinteinen suomalainen mies, joka onnistuu sotkemaan elämänsä viinan suosiollisella avustuksella.

”Finnair esitti työntekijöilleen taantuman vuoksi heidän palkkioidensa laskemista. Näin vältyttäisiin irtisanomisilta, taattaisiin työpaikat kaikille finnairilaisille. Ammattiyhdistysliike pokkasi: kiitos ei. He haluavat kaiken mahdollisen rahan niille, joille sattuu työpaikka pihistyskuurin jälkeen jäämään. Näin solidaarisia nykyään ollaan.

                             Kaikki yhden puolesta.

                             Oman perseen.

Siihen kymmenen sekunnin haastattelupätkään asia haudattiin. Toimittajia ei kiinnosta, miten työläiset tappelevat keskenään, koska se ei sovi niitten maailmankuvaan.”

Mielestäni Koljatti on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tervo on hauska mies ja osaa kirjoittaa melko terävää satiiria. Kokonaisuutena kirja on mielestäni hyvä, vaikka osalle juonenkäänteistä en niin kovasti liputakaan. Pidän kuitenkin siitä, että miehellä on sanoma, ja että se esitellään hyvässä paketissa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Tervon kynä on varsin terävä ja tulen varmasti lukemaan toisenkin herran teoksen.