Vadelmavenesosopaatti?

Tässä(kin) asiassa myöhäisherännäisenä luin nyt vasta Miika Nousiaisen mainion Vadelmavenepakolaisen. Kirja kertoo Mikko Virtasesta, joka kokee maailmantuskaa koska syntyi suomalaiseksi Suomeen, sen sijaan että olisi uljas, uljaampi, uljain ruotsalainen. Enemmän kuin mitään muuta mies halajaa länsinaapurin kansalaiseksi ja käyttää suuren osan ajastaan Ruotsin idyllisen kansainkodin ja sen tapahtumien ihannoimiseen.

Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja se seuraa Mikon edesottamuksia tämän matkalla Mikael Anderssoniksi, ruotsalaisen yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi göteborglaisen perheenisän muodossa. Hinta muutokselle on kova ja matka kivinen, mutta näppärä Mikko ei anna minkään hidastaa itseään toteuttaessaan unelmaansa. Mikosta tulee vuosien edetessä väistämättä pesunkestävä sosiopaatti (ks. otsikko) mieleen, mutta hahmon rakastettavuus säilyy silti. Loppu se on tosin sosiopaateillakin, mutta Mikko, tai siis Mikael, ei kuitenkaan jää tyhjän päälle vaan saa tärkeän elämänopetuksen.

Kaikilla Hyviä ja huonoja uutisia seuranneilla lienee käsitys Nousiaisen huumorintajusta (ja rakkaudesta sosiaalidemokratiaan) ja juuri sen takia minäkin tähän kirjaan tartuin - enkä joutunut pettymään. Meitsi on aika nuiva verbaalisen huumorin suhteen, mutta kirjassa oli kohtia jotka väkisin saivat nauramaan ääneen. Jaan teille nyt suosikkikohtani:

"Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskaista auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä".

Haha!

Kuvailisin tekstin tyyliä hieman lakoniseksi ja kertoja yksinkertaisesti toteaa (hyvin suomalaiseen tapaan) paljon asioita. Tämä toimii kontekstissa oikein hyvin ja mielestäni juuri se saa aikaan hauskan kerronnan. Huumorin lisäksi kirjassa on myös pohdiskelevaa yhteiskunnallista satiiria ja ainakin minut se sai ajattelemaan suomalaisuutta. Todellako olemmeko tällaisia?  Kaikenkaikkiaan siis toimiva kirja, joten se saa sehdottoman hyväksyntäni!

Mikko Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007) Otava
Musiikkisuositus: Vaihtelevasti joko Eppu Normaalia ja Tomas Lediniä.

Ps. Mietin koko kirjan ajan että mitä ovatkaan ruotsalaiset olleet mieltä tästä...

What ever happened to Baby Jane?

Viimeaikojen teema on näköjään ollut ”kirjoja, joiden luulisi tulleen luetuksi jo vuosia sitten”. Ensin Fight Club, jota en ollut lukenut, vaikka yksi suosikkielokuvistani on tehty kyseisestä kirjasta, ja nyt Baby Jane (2005), jonka on kirjoittanut jo hyväksi todettu Sofi Oksanen. En todellakaan tiedä miksi Baby Jane tarttui käteeni vasta nyt, sillä se oli hyvä kuten muutkin lukemani Oksasen kirjat. Baby Jane tuntui kuitenkin jotenkin ytimekkäämmältä kuin Stalinin Lehmät tai Puhdistus. Kirja onkin melko lyhyt ja siinä ei turhia jaaritella vaan keskitytään hyvin tiukasti kertomaan Pikin ja minäkertojan tarinaa. Tekstin tyyli on kuitenkin hyvin tunnistettavaa Sofi Oksasta rikottuine aikajänteineen kaikkineen. Aihepiirikin on rankkuudessaan ehtaa Oksasta. Baby Jane nimittäin kertoo mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta 1990-luvulla. Vankiloita on monenlaisia. Piki on vanki omassa kodissaan, omassa päässään. Kertoja taas ei pääse irti Pikistä.

”The first rule of Fight Club is you do not talk about Fight Club”

Chuck Palahniukin Fight Club (1996) on nerokas. Kirjasta tehty leffa on myös loistava. Sen katsoin jo vuosia sitten, mutta kirja päätyi käteeni vasta nyt – en todellakaan tiedä miksi. Olisi ollut kiinnostavaa kyetä lukemaan kirja siten, että en olisi jo katsonut elokuvaa ja tiennyt loppuratkaisua. Palahniuk on nimittäin rakentanut omaperäisen tarinansa todella kiinnostavasti. Vihjeitä loppuratkaisusta annetaan jatkuvasti, mutta siitä tietämätön lukija tuskin kuitenkaan arvaa dramaattista juonenkäännettä, joka muuttaa koko tarinan. Muuta sanottavaa ei tällä kertaa olekaan kuin se, että Fight Club on loistava niin kirjana kuin elokuvanakin.

Ei.

Tiedän jo tätä kirjoittaessani, että valtaosa lukijoista tulee olemaan kanssani eri mieltä, mutta tämän blogin kanssadiktaattorina tuuttaan silti tämän tekstin ulos. Pakersin jokin aika sitten päätökseen Riikka Pulkkisen kehutun kirjan Totta. Kirjoitin verbin pakertaa, koska sitä kirjan lukeminen todella oli. Vaikka kirja oli ehdottoman taidokkaasti - suorastaan maalailevasti - kirjoitettu, oli sivujen läpi pääseminen kuin piimässä kahlaamista.

Eräs syy vaikealukuisuuteen on kirjan aihe. Se käsittelee koskettavalla tavalla kuolemaa, rakkautta, perhesuhteita ja luopumista. Tämän vuoksi kirjaan oli vaikea tarttua ilman asiaankuuluvan vakavaa fiilistä. Kirjassa oltiin niin diipeillä keloilla, että kevytmielisesti sen lukeminen olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä hahmoja kohtaan. Kirjassa hahmot ovat pohdiskelevia, päivät läpikuultavia ja aika kerroksellista. Pulkkinen maalaa herkkää kuvaa hauraista ihmisistä, riisuu hahmonsa henkisesti paljaiksi lukijalle ja tekee tämän käyttäen lähes runollisen kaunista kieltä. Pulkkinen tarkastelee moniulotteisesti ihmisluontoa ja tekee siitä älykkäitä ja välillä kipeän karujakin huomioita.

Mutta. Tämän näkisin myös toisena syynä siihen, miksi koin lukemisen niin vaikeaksi. Olin välillä lähes kiusaantunut hahmojen mielenliikkeistä, heidän tunnelukoistaan ja painolasteistaan. Kirjassa tunnettiin niin vahvasti kaikki, että hiukan (paremman sanan puutteessa) ärsyynnyin. Joskus valo nyt vaan on valoa, kesä on kesä, himoa on himoa ja ihminen tekee valintoja. Eikä mitään sen ihmeellisempää.

Nyt voitte siis syyttää allekirjoittanutta estoisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää kauneutta ja ties mistä, mutta en todennäköisesti tule tarttumaan Pulkkisen muihin kirjoihin ainakaan lähitulevaisuudessa. Tottan lukeminen tuntui samalta kuin katsoisi perisuomalaista elokuvaa. Kai tiedätte: sitä, missä on kesien yöttömiä öitä, pitkiä hiljaisuuksia, täynnä sanoja olevia katseita, tukahtuneita tunteita, alastomuutta, vihaa - ja lopuksi joku kuolee ja kaikki ovat hiljaa ja kameran kuva liukuu horisonttiin melankolisen jousisoittimen laahatessa hiljaa taustalla.

Vaikka Totta onkin monilla tavoin hyvä kirja, en voi sivuuttaa yllä kuvattuja tunteitani kirjaa lukiessa. Täten en appruuvaa kirjaa, vaan liitän alle vihaisen hylkeen. Kas näin:

Riikka Pulkkinen: Totta (2010) Otava.

Musiikkisuosituksena on unettava Norah Jones -  Come away with me.

Koljatti

Jari Tervon teokset eivät ole koskaan pahemmin huudelleet minulle kirjaston hyllyiltä, vaikka Uutisvuotoa katsellessa olen herran jutuille naureskellutkin. Viimeksi etsiskellessäni kirjastosta luettavaa käteeni kuitenkin tarttui Tervon teos Koljatti (2009) ja päätin jopa kantaa sen mukanani kotiin. Halusin selvittää onko Tervo todella kaiken hehkutuksen arvoinen.

”Venäjän-neuvotteluja koskevat pro memoriat olivat niin samankaltaisia: otetaan rakentavassa hengessä esiin itärajan kymmenien kilometrien pituiset jonot, torjutaan venäläisten esittämä viisumipakosta luopuminen sortumatta kuitenkaan kertomaan miksi: siksi että Helsingin rautatieasemalla notkuisi kohta kymmenentuhatta pietarilaista rikollista. Pian ne ilmoittaisivat että niitä kohdellaan kaltoin. --- Kohta Putin ilmoittaisi televisiossa saaneensa vetoomuksia Suomessa asuvalta venäläisvähemmistöltä. Vaatisi neuvotteluja. Tätä siis vältetään. Samoin vältetään yhteisiä sotaharjoituksia siinäkin tapauksessa, että niitä tarjotaan rauhanturvaamisharjoitusten nimellä. Todetaan, että kansainvälisistä sopimuksista olisi hyvä pitää kiinni. Etsitään uusia yhteistyön kohteita. Niitä ei löydetä. Allekirjoitetaan sopimus joka poistaa maitten välisestä byrokratiasta yhden pykälän, mutta lisää sitä tällä juuri allekirjoitettavalla. Kätellään. Syödään lounas. Kohotetaan malja. Juomatta sitä. Otetaan yhteiskuvat. Yritän näyttää niissä mahdollisimman lyhyeltä. Valehdellaan tiedotustilaisuudessa. Media vaihtaa meidän valheemme omiin valheisiinsa ja levittää ne. Siinä se. Nähdään taas.”

Koljatti osoittautui satiiriksi politiikasta, yhteiskunnasta ja etenkin siitä miten media politiikkaa ja poliitikkoja käsittelee. Päähenkilönä on kovasti todellista ex-pääministeriä muistuttava Pekka Lahnanen, joka suurimmaksi osaksi toimii myös kirjan kertojana. Lahnanen on kaksimetrinen, keskustalainen, raitis ja tavallisen tylsä suomalainen mies, jolla on ex-vaimo ja pari aikuista lasta. Yksityiselämän sotkut ovat syöneet miehen uskottavuutta, mutta vallankahvassa olisi silti pysyttävä. Lahnanen nukkuu liian vähän ja kokee olevansa voimaton sanomaan ja tekemään mitään. Hän on Suomen kaikkien aikojen harmain pääministeri, joka on kuitenkin päätynyt kolmekymmentä kaksi kertaa valtakunnan hävyttömimmän juorulehden kanteen.

”Tervehdittiin kättelemällä Viron pääministerin kanssa. Raja kulki Schleswig-Holstenissa. Sen eteläpuolella kasvatettujen kanssa joutui halaamaan tai suutelemaan. Ensimmäisen vuoden pääministerinä pelkäsin monta päivää etukäteen kokousten alkuseremonioita. Tunsin itseni idiootiksi: muut keskustelivat ja nauroivat, minä seisoin yksin ja liian pitkänä, tuulivoimaa miettien. --- Puhun vain jos on asiaa. Hymyilen jos huvitun. Nyt olen seisonut keskellä näitä välimerellisiä lastenkutsuja kohta kahdeksan vuotta tuppisuuna, ja siihen on totuttu.”

Kuvitteellisen pääministerin lisäksi kirjassa esiintyy myös liuta todellisia poliitikkoja. Koljatti ilmeisesti aiheutti jonkinlaisen kohun ilmestyessään juurikin tuon todellisuuslinkkinsä takia. Tuolloin media teki aivan niin kuin Tervon kirjassakin: kärpäsestä tehtiin härkänen ja kaikkea pitää ylitulkita. Toki kirjassa sanotaan suoraan mielipiteitä poliitikoista, mutta kyseessä on loppujen lopuksi vain fiktiivisen päähenkilön mielipiteet, vaikka niistä totuuden siemen löytyisikin. Koljatti hyödyntää kiinnostavasti minäkertojan subjektiivista maailmankuvaa – siihen ei voi aina luottaa, eikä se aina ole ainoa totuus. Lahnanen ei esimerkiksi nuku tarpeeksi ja se näkyy myös hänen kertomuksessaan: unikuvat vaikuttavat vaeltaneen myös pääministerin todellisuuteen. Muutama kirjan sivuhahmoista toimii myös kirjan kertojina. Nämä muut kertojat näkevät tapahtumat ja pääministeri Lahnasen hyvin eritavalla kuin päähenkilö itse. Minäkertojan subjektiivinen näkemys ihmisistä ja maailmasta antaakin mielestäni kirjailijalle (taiteellisen) vapauden sanoa todellisistakin poliitikoista mitä haluaa.

”Sarkozy tutki kännykkäänsä minun puheenvuoroni aikana. Hän tekee aina niin ja pitää huolen, että myös muut huomaavat sen. Hän ei anna minulle anteeksi pituuttani. Kun tapasin hänet ensi kerran hänen virkapalatsissaan, hän seisoi linnansa ulkoportaitten yläpäässä tukkien tieni niin, että minun olisi pitänyt kätellä häntä kolme askelta alempaa. Käännyin vilkuttamaan linnanpihalla seisoville kameramiehille. Sarkozyn konseptit sekosivat eikä hän ehtinyt työntää kättään vatkattavaksi ennen kuin olin samalla tasolla kuin hän, eli paljon korkeammalla. Surkeata se on kun suuren maan päämies on kääpiö ja joutuu seisomaan maansa päällä kuin jakkaralla.”

Tervo onnistuu mielestäni kirjassaan tuomaan hyvin esille jotain olennaista nyky-yhteiskunnasta ja ihmisten asenteista. Kaikki ovat aina itse oikeassa ja siltä jalustalta onkin sitten helppo paheksua muiden tekemisiä. Media näyttää valikoiden kuvia maailmasta, eikä koko totuus pääse koskaan esille. Ainoastaan se mediaseksikkäin näkökulma on näyttämisen arvoinen ja siitä näkökulmasta sitten revitäänkin näyttävät etusivun otsikot. Pääministeri Lahnanen kokee olevansa kykenemätön tekemään mitään, koska ei voi sanoa tosiasioita ääneen. Kaikki aika kuluu muodollisuuksiin ja median tyytyväisenä pitämiseen, vaikka maailmassa olisi oikeitakin asioita joista keskustella. Politiikka on muuttunut viihteeksi. Poliitikot ovat kuitenkin vain ihmisiä ja ovat yhtä erehtyväisiä kuin me muutkin. He sortuvat paineen alla ja tekevät vääriä valintoja. Ainut ero on siinä, kuinka moni kuulee noista virheistä. Pääministeri Lahnanenkin on loppujen lopuksi vain perinteinen suomalainen mies, joka onnistuu sotkemaan elämänsä viinan suosiollisella avustuksella.

”Finnair esitti työntekijöilleen taantuman vuoksi heidän palkkioidensa laskemista. Näin vältyttäisiin irtisanomisilta, taattaisiin työpaikat kaikille finnairilaisille. Ammattiyhdistysliike pokkasi: kiitos ei. He haluavat kaiken mahdollisen rahan niille, joille sattuu työpaikka pihistyskuurin jälkeen jäämään. Näin solidaarisia nykyään ollaan.

                             Kaikki yhden puolesta.

                             Oman perseen.

Siihen kymmenen sekunnin haastattelupätkään asia haudattiin. Toimittajia ei kiinnosta, miten työläiset tappelevat keskenään, koska se ei sovi niitten maailmankuvaan.”

Mielestäni Koljatti on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tervo on hauska mies ja osaa kirjoittaa melko terävää satiiria. Kokonaisuutena kirja on mielestäni hyvä, vaikka osalle juonenkäänteistä en niin kovasti liputakaan. Pidän kuitenkin siitä, että miehellä on sanoma, ja että se esitellään hyvässä paketissa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Tervon kynä on varsin terävä ja tulen varmasti lukemaan toisenkin herran teoksen.

Marisevien rokkitähtien kerho kokoontuu taas

En ole erityisemmin koskaan kuunnellut tukkaheviyhtye Mötley Crüeta, mutta koska pidän rock-elämänkerroista katsoin suorastaan velvollisuudeksi tarttua heidän kirjaansa The Dirt - Törkytehdas. Tuntemukset kirjaa lukiessa olivat moninaiset. Itse kirjan rakenne on hyvä, siinä jokainen bändin jäsen kertoo vuorollaan ja kronologisessa järjestyksessä tapahtumia ja ei haittaa, vaikkei tarinaa tunne ennalta ollenkaan - siinähän se lukiessa tulee tutuksi.

Heti lapsuusvuosien muisteluista päästyä aloin kuitenkin vähintään kukkahattutädin paatoksella ihmettellä miten uskomattoman kakaramaisia kirjan päähenkilöt ovat nuoruudessaan olleet. Jatkuva kännäys/narkoottiaineiden kiskominen ja väkivaltainen riehuminen alkoi pian tuntua turhalta ja järjettömältä (ikäänkuin se joskus sitten olisi järkevää?). Sex, drugs & rock n'roll onkin vakavasti vähätelty kuvaus tämän yhtyeen alkutaipaleen kohdalla, mutta ei nimitys "maailman pahamaineisin rockbändi" varmaan voikaan olla täysin tuulesta temmattu. Nuoruuteen toki kuuluu kaikilla tietty itsekkyys ja harhakuva omasta kuolemattomuudesta ja erinomaisuudesta. Rokkitähdiltä myös odotetaankin tietynlaista dekadenssia ja egonpullistelua ja lisäksi Mötley Crüen tarkoitus yhtyeenä oli julistaa naisten, juhlimisen ja nopeiden autojen ilosanomaa.  Joten laskettakoon nämä syyt heidän puolelleen henkilöiden nuoruuden lähes kroonisesta idiotismista huolimatta.

Kirja kuitenkin muuttui kiinnostavaksi suunnilleen keskivaiheen kohdalla. Siinä vaiheessa tarinansa kertovat keski-ikäiset perheenisät tuntuivat säälivän nuoria itsejään. He olivat siihen ikään mennessä käsittäneet, miten jossain määrin onttoa heidän elämänsä oli kaikesta rahasta ja kuuluisuudesta huolimatta ollut, ja miten lapsuuden traumat ja kokemukset olivat vaikuttaneet heihin negatiivisesti pitkälti aikuisikään asti. Minä pidän kasvukertomuksista ja hahmojen kypsymisestä henkilöinä tarinan edetessä - oli kyse sitten fiktiivisestä tarinasta tai ei - joten tässä vaiheessa sydämeni lämpeni näille eksyneille rokkilampaille. Innostuin jopa kuuntelemaan bändin biisejä ja yllätyin siitä, miten moni radiosta tuttu biisi olikin kyseisen yhtyeen tekemä. Ja eihän sitä voi kieltää: jannut ovat tehneet hyvää, rehellistä ja raakaa rokkia aikoinaan ja heidän lavakarismansa ja -energiansa on kiistaton.

Kun kirjassa päästään 90-luvun puolelle päästään myös syyhyn miksi aion (SPOILER ALERT!!!) disappruuvata tämän. Kirjan loppuvaiheet keskittyivät (julkkisavioliittojen lisäksi) miltei pelkästään jäsenten välisiin riitoihin. Mikä siinä on että aikuiset miehet ei pysty tulemaan toimeen edes ammatillisesti? Tarviiko niiden egojen kasvaa niin isoiksi ettei pysty muuta kuin kinastelemaan kuin pikkupojat? Ihmiset lähtee ovet paukkuen bändistä ja tulevat takaisin ja mättävät toisiaan pleksiin ja käyttäytyvät TAAS kuin pahaiset kakarat. Välillä käydään itkemässä vieroituksessa. Minä en kestä sellaista turhanpäiväistä ja typerää riitelyä, varsinkin kun pitäisi työasioista olla kyse. Syy ymmärtämättömyyteeni voi toki olla siinä etten ole rokkitähti, mutta silti. Grow up, people.

Joka tapauksessa, tämä on se syy miksi kirja saa blogin historian ensimmäisen negatiivisen arvion minulta.

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx & Neil Strauss: Mötley Crüe The Dirt - Törkytehdas (2001) Like.

Musiikkisuositus lienee selvä:

Ps. Jos muuten olet katsonut Metallican dokumentin Some Kind of Monster, tietänet mitä tarkoitan marisevilla rokkitähdillä (ks. otsikko). Jos et ole katsonut, suosittelen vakavasti ettet sitä teekään. Paitsi jos haluat rikkoa illuusiosi aikuisista ammattimuusikoista kuten kävi tämänkin yhtyeen kohdalla. Herää kysymys, miksi edes luen rock-elämänkertoja...

Pps. Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat on ok.

FRANKENSTEIN

Frankenstein on hyvää tarkoittava tiedemies, jonka tavoitteet ovat korkealla. Hän haluaa herättää elottoman ruumiin henkiin ja luoda uuden ihmisen. Tämä intohimoinen tiedemies tekee työtä yötä päivää tavoitteensa saavuttamiseksi ja lopulta hänen onnistuu puhaltaa elämää tekemäänsä ruumiiseen. Hetkenä, jona ruumis herää henkiin, Frankenstein tajuaa miten kauhistuttava ja iljettävä hänen luomuksensa on. Hän ei kestä katsoa henkiin heräävää luomustan vaan syöksyy ulos kauhun vallassa. Kerättyään rohkeutensa Frankenstein kuitenkin palaa takaisin työhuoneeseensa ja huomaa, että hirviö on kadonnut.

Kirjan virallinen lukuasu.

Mary Shelly kirjoitti Frankensteinin vuonna 1818. Frankenstein on kauhukirjallisuuden perusteoksia, monien myöhempien kirjailijoiden innoittaja. Hulluja tiedemiehiä ja heidän maailmaa uhkaavia keksintöjään on viljelty lukemattomissa tarinoissa Shellyn jälkeen - puhumattakaan kaikista populaarikulttuurin Frankensteinin hirviö muunnoksista. Paavo Lehtonen toteaa kolmannen suomenkielisen painoksen jälkisanoissa, että Mary Shelly oli ensimmäisiä kirjailijoita, joka esitti tarinan muodossa pelkonsa tieteen kaikkivaltaa kohtaan sekä toi esiin kysymyksen tieteen saavutusten mahdollisista tuhoisista seurauksista ja tiedemiesten vastuusta. Lehtosen mukaan vasta seuraavalla vuosisadalla Shellyn esittämät kysymykset ovat nousseet useampien ihmisten huulille. Jälkisanoissaan Lehtonen toteaa myös, että Shelly on modernin tieteiskirjallisuuden edelläkävijä, jonka nimetön hirviö on saanut uusia muotoja esimerkiksi androideina, robotteina ja ihmisiä vastaan nousevina tietokoneina.

Mary Shellyn kauhutarina yllätti minut moderniudellaan. Populaarikulttuurin muokkaama Frankensteinin hirviö sai minut odottamaan kirjalta paljon suoraviivaisempaa hirviötarinaa, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu. Sain kuitenkin ilokseni huomata olettamuksieni olevan vääriä. Frankensteinissa ei ole täysin selvää kuka on hirviö.

”Muista, että sinä olet minut luonut; minun pitäisi olla sinun Aadamisi, mutta pikemminkin minä olen langennut enkeli, jolta sinä syyttä riistät kaiken ilon. Minä näen kaikkialla onnea, joka on minulta täysin kiellettyä. Minä olin lempeä ja hyvä: kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.
-         Tiehesi! Minä en kuuntele sinua. Meidän välillämme ei ole mitään siteitä; me olemme vihollisia.”

Hirviöys (se on varmasti sana) ei ole Shellyn kirjassa itsestään selvää. Ulkomuoto voi pettää. Kukaan ei ole syntyessään paha, mutta ympäristö voi tehdä meistä sellaisia. Shellyn tarinan hirviö syntyy tähän maailmaan yhtä viattomana kuin kuka tahansa, mutta jäätyään heitteille ja yksin, kaikkien lähestymiensä ihmisten inhoamana, hän muuttuu epätoivoiseksi ja vihaiseksi. Vihoissaan hirviö kostaa Frankensteinille ja koko ihmiskunnalle tappamalla lapsen. Koska Frankenstein ei kantanut vastuuta luomuksestaan, hän on yhtä paljon syyllinen kuin hirviökin.

Frankensteinissa uskonto ja tiede kohtaavat mielenkiintoisella tavalla. Kirjassa luodaan elämää tieteen avulla, mikä tekee tiedemiehestä Jumalan. Äkkiseltään voisi siis ajatella, että kirja on ylistys tieteelle. Toisaalta tulee myös mieleen, että ihminen epäonnistuu luomistyössään, koska olennosta ei tiedemiehen yrityksistä huolimatta tule ihmisen kaltaista vaan pelkkä iljettävä irvikuva. Onko sanoma siis se, että luomistyö on jätettävä Jumalalle?

Oletteko muuten huomanneet, että monissa vanhoissa kirjoissa tarinaa kerrotaan esimerkiksi kirjeiden kautta? Tällainen tapa kertoa tarinaa tekee tekstistä hyvin muodollista ja jäykkää. Asioita raportoidaan lukijalle minämuodossa ilman turhia koukeroita. Frankensteinkin alkaa kehyskertomuksella, jossa kapteeni Walton kirjoittaa kirjeitä sisarelleen Englantiin. Kapteeni törmää tutkimusmatkallaan pohjoisessa muukalaiseen, joka on kokenut kovan kohtalon. Tämä muukalainen on Frankenstein, joka alkaa kertoa tarinaansa Waltonille.

Romantiikan aikakaudelle tyypillisesti Frankensteinin tarina on kerrottu hyvin dramaattisesti. Adjektiivit ovat suuria ja mahtavia, tunteet äärimmäisiä ja vavisuttavia. Frankenstein kuvataan kirjassa niin upeana ihmisenä, että häntä voisi luulla Jumalaksi. Esimerkiksi kirjan alussa kapteeni Walton kirjoittaa kirjeessä sisarelleen Frankensteinista näin vaatimattomasti:

”Olen yrittänyt saada selville mikä ominaisuus kohottaa hänet niin suunnattomasti kaikkien muiden koskaan tuntemieni ihmisten yläpuolelle. Uskon, että se on hänen intuitiivinen tarkkanäköisyytensä, nopea ja erehtymätön arvostelukykynsä, selkeydessä ja täsmällisyydessä vertaansa vailla oleva kyky tunkeutua asioiden ytimeen; tähän voit lisätä vielä ilmaisukyvyn ja äänen jonka sävyt ovat kuin sielua herkistävää musiikkia.”

Tällainen tyyli kertoa tarinaa on mielestäni melko raskas ja mielikuvitukseton. Tarina etenee kuin juna tapahtumasta toiseen väritettynä mahtipontisilla adjektiiveilla. Tällaiseen tekstiin verrattuna esimerkiksi Rebekkan ajatuksenlailla virtaava teksti, jossa adjektiivit ovat huomattavasti vaatimattomampia, tuntui hyvin modernilta.

Kerronnan lievästä jäykkyydestä huolimatta Frankensteinin lukeminen on mielestäni hyvin suositeltavaa. Frankenstein on kauhukirjallisuuden perusteoksia ja tieteiskirjallisuuden edelläkävijä. Jos nuo tyylilajit kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea, että missä niiden juuret oikein ovat.